loisen poetiikka? Aloin pohtimaan taiteesta kirjoittamisen poetiikkaa jatkumona tänä keväänä aloittamilleni kirjoittamisen opinnoille. Kirjoittaminen on ollut minulle aina vähän hankalaa ja sitten välillä muka liiankin helppoa. EDITiin lähdin kirjoittamaan innolla ja pelotta, mutta tänä keväänä kirjoittaminen muuttuikin taas hankalaksi. Joudun kyselemään itseltäni: Mitä kirjoittaisin? Miten? Miksi edes kirjoitan? Se, mikä oli ennen ollut vaivatonta, takkuili. Pohdin, onko omassa kirjoittamisessani mitään tasoa, tavoitteita tai tyyliä?

Luonnollisesti päädyin näissä pohdinnoissa aika kauaksi ja pääsin jo vähän uskaliaisiinkin sfääreihin. Päädyin pohtimaan voisiko taiteesta kirjoittamisella olla oma poetiikkansa.

Poetiikka on herkullisen hämärä käsite, jota pelkkä käsite runousoppi ei kata. Ja runot itsessään ne vasta hämäriä ovatkin! Kirjoittamisen opinnoissa olen joutunut viimein väkisin yrittämään ystävyyttä niiden kanssa. Silti oloni on useimmiten kamalan kiusaantunut lukiessani runoja – saati sitten kirjoittaessani niitä! Olen joutunut tarttumaan jälkimmäiseenkin haasteeseen opinnoissani ja jeesus sitä myötähäpeän määrää mitä itseäni kohtaan (ja kurssinvetäjää hänen niitä lukiessaan) tunnen! Mutta tämänkin olen tietenkin hyvissä mindfulnesspäissäni kääntänyt positiiviseksi asiaksi ja hymistellen ajattelen vain, että ”tässä näin sitä haastetaan itseä ja mennään rytinällä kaikkien mahdollisten mukavuusalueen yli”. Tai ”[k]ohti ääretöntä ja sen yli!”, kuten Buzz Lightyear aikanaan muotoili.

Runokurssilla luin myös esseitä poetiikasta teoksissa Poetiikkaa (2007) ja Poetiikkaa II (2009). (Kuolettekohan jos kerron että ekana hain kirjaston tietokannasta tyytyväisenä kahden eri teoksen sijaan teosta nimellä Poetiikkaa ja Poetiikkaa II? Että näistä lähtökohdistahan on oikein hyvä ponnistaa.) Poetiikkaa-teoksissa tiivistyy ja lavenee se, millaisia merkityksiä poetiikalle runoilijat itse antavat. Joukosta löytyy kaunokirjallisempaa ja Wikipedia-määrittelystä innoittunutta näkökulmaa, on runojen vertaamista vieraisiin eläimiin joita sitten odotellaan kesytettäviksi, on ankaraa paasausta Järjestelmästä™ ja lumetodellisuuden paljastamisesta, mutta ennen kaikkea on puheenvuoroja kirjoittamisesta ja lukemisesta.

Poetiikkaa käsitellään runousoppia laajemmin, tapoina, menetelminä, esteettisinä rakenteina ja henkilökohtaisina kirjoittamisprosesseina. Jossakin vaiheessa ajauduin lukemaan Poetiikkaa-teoksia siten, että vaihdoin sanan ’runous’ kohdalle sanan ’nykytaide’ tai sanat ’taiteesta kirjoittaminen’. Aina tämä ei tuntunut edes menevän pahasti pieleen. Ainakin jossakin määrin runouden elitistinenkin kaiku korreloi erityisesti (nyky)kuvataiteen kentän marginaaliaseman kanssa:

”Jos keskustalaista aluepolitiikkaa pitäisi soveltaa johonkin, niin runouteen: vaikka kenttä on laventunut ja leventynyt monilla eri tasoilla, kansan syvien rivien tavoitteleminen vaikuttaa epäonnistuvan kerran toisensa jälkeen. ––– Sen yksinkertaisen asian kertominen, että runous ei ole salatiedettä – runoutta löytyy jokaiselle, on haastavaa”.

Vilja-Tuulia Huotarisen ja Ville Hytösen kuvausta soveltaen olen aika varma, että kaikille löytyy myös nykytaidekentältä nautittavaa tai mielekästä koettavaa. Siitä, että onko kaikille mielekästä luettavaa taiteesta, en ole niin varma. Tähän tarpeeseen ja tästä tarpeesta syntyi vuosi sitten EDIT, mutta lisää tapoja ja ääniä taiteesta kirjoittamiseen tarvitaan yhä.

Oikeastaan jokainen taiteesta kirjoittajakin tarvitsee niitä yhä, sillä taiteesta kirjoittajan minä on moninainen. Minäkin taiteesta kirjoittajana olen moninainen. Voin olla loinen, joka elää viittaussuhteessa toisen tekemään taiteeseen, ratsastan sillä auringonlaskuun. Toisaalta tungen aina mukaan jonkin minäni, koska ulkokohtaisuuden teeskenteleminen tuntuu turhalta. Karri Kokko kuvaa, kuinka jokaiseen julkaistuun tekstiin jää editoijan ja kustantajan jäljet. Houkutus korjata typo on suuri, mutta ajattelen mieluummin, että vaikka kuinka editoitaisiin jäävät jokaiseen tekstiin väkisinkin jäljet muuttuvasta kirjoittajasta. Minän moninaisuus on mahtava voimavara, sillä minuja on loputtomasti: uusi jonosta vain ääneen yksi toisensa jälkeen! Toisaalta minäarsenaali voi olla tosi ikävä aiemman minän laittaessa tekstiin minän, jota tämän hetken lukijaminäni ei enää tunnista. Taiteesta kirjoittaja on siinä mielessä jopa aika skitsofreeninen loinen.

Toisinaan tuo loinen pyrkii piilottamaan jäljet itseensä ja tuntuu siltä, että taiteesta kirjoitettaessa minäkeskeisyyttä vältellään. Arvioissa kirjoittava minä häivytetään tekstissä taustalle, vaikka kaikille on selvää että tekstissä kriitikko puhuu omasta näkökulmastaan kritiikkiä lukevalle yleisölle. Itse kirjoitan tietenkin tavallaan keskeiskritiikkiä, sillä minän viljely on minulle luontevaa. Jopa siinä määrin, että ajattelen lukijaksikin itseni!

Yleisölle kirjoittamalla esimerkiksi kriitikko tavallaan luotaa taideteoksen katsojan puolesta, häntä ennen tai hänen rinnallaan. Pidänkin Janne Nummelan muotoilusta: ”Kirjoitus tuo kokijan tilaan, jonka hän lepakon tavoin hahmottaa kaikuluotaamalla. Kaikki on selvää, tai sitten ei. Kokija ei voi nähdä samaa kuin tekijä.”

Taiteesta kirjoittaja on siis ainakin loinen, lepakko ja opaskoira. Loisena hän tarraa teokseen, lepakkona pyrkii kaikuluotaamaan esimerkiksi näyttelyn tai tiettyä teosta. Opaskoirana hän yrittää johdattaa sanallisesti lukijan teoksen äärelle. Opaskoiria vähättelemättä tämäkin voi tietenkin mennä aika vituiksi. Joskus opaskoira vie ihan väärien teosten äärelle, aistii niitä koiran näkökulmasta ja puhuu lukijalleen jotakin tuntematonta koirien kieltä.

Tämä riski on tietenkin otettava. Ja toiset tähtäävät juuri siihen: ”En kirjoita siksi, että viesti menee perille. Kirjoitan siksi, että se ei mene.” Kokko kuvaa.

Riski, ettei tule ymmärretyksi ja riski, että tulee. Johanna Venho kysyy oivaltavasti, että ”[e]ikö jokainen runo ollut yritys kurottaa kohti toista, eikö siihen sisältynyt lévinasilainen eettinen vetoomus: vuoropuhelun toive? Kun asetun tähän puhumaan, sanomaan jotain, otan myös vastuun siitä, että toisella on mahdollisuus kuulla, mitä sanon, ehkä jopa ymmärtää.”

Poetiikkoja on monenlaisia ja jokainen määrittää sen (yhä uudelleen) itse. Siksi loputtomat minät voivat tarjota eksponentiaalisen määrän poetiikkoja. Ja siksikin itsereflektion merkitys kirjoitusprosessissa on paitsi tarpeellinen, myös antoisa. Jarkko Tontin mukaan ”[p]oetiikka on jälkikäteistä tarkastelua, tarkkaa lähilukua ja teorianmuodostusta. Parhaimmillaan se on aitoa ajattelua”. Tämä kuulostaa kovasti myös taiteesta kirjoittamiselta parhaimmillaan.

Tietty nurinkurisuus liittyy kuitenkin taiteesta kirjoittamisen poetiikkaan. Taiteesta kirjoitettaessa lähtökohtana on monesti taideteos tai muu taidekentän ilmiö ja kyse on sen tarkastelusta sekä lähiluvusta. Taiteesta kirjoittaminen voisi siis olla siinä mielessä taideteoksen poetiikkaa, mutta taiteesta kirjoitettu teksti vaatii uuden lähilukukierroksen ennen kuin päästään sen omaan poetiikkaan.

Mitä tapahtuu, jos luen jälkeenpäin kirjoittamiani tekstejä? Tunnistanko niistä itseni? Allekirjoitanko ne yhä? Mitkä asiat vaikuttavat suhtautumiseeni?

Tietyt lauseet tuntuvat tutuilta – erityisesti silloin, kun olen vahingossa tavoittanut sanoilla sen mitä yritinkin. Ihan superharvoin olen saattanut tavoittaa jopa enemmän. Silloin lauseet todella tuntuvat! Tunnistettavilta, omilta ja ennen kaikkea onnistumisilta.

Joskus taas en käsitä mitä olen ajatellut. Tai miksi olen ollut jotakin mieltä. Joskus ihan kivakin teksti tuntuu täysin vieraalta. Siksi ajattelenkin, että jos taiteesta kirjoittaja on loinen, on sen teksti alien.

Lähteet:
Huotarinen, Vilja-Tuulia & Hytönen, Ville 2009. Sinänsä hauskaa. Teoksessa Poetiikkaa II. Savukeidas Kustannus. Turku.
Kokko, Karri 2009. Silläkin riskillä. Teoksessa Poetiikkaa II. Savukeidas Kustannus. Turku.
Nummela, Janne 2007. Poetiikan tila – Patafysiikkaa. Teoksessa Poetiikkaa. Savukeidas Kustannus. Turku.
Venho, Johanna 2007. Metromatka (eli monet kasvot ja kaksi napaa). Teoksessa Poetiikkaa. Savukeidas Kustannus. Turku.

Kuva täältä.