Taiteen vapaudesta, poliittisuudesta ja ammattimaisuudesta – Haastattelussa Hannaleena Heiska – EDIT

Sulje

Sulje

Taiteen vapaudesta, poliittisuudesta ja ammattimaisuudesta – Haastattelussa Hannaleena Heiska

”Taidekentällä on paljon kriittistä keskustelua ja debatit kuuluvat asiaan. Kun suhtaudutaan intohimoisesti taiteeseen ja käydään aktiivista keskustelua, taidekenttä ja -käsitykset ovat jatkuvassa liikkeessä. Myös taiteilijuus ja taiteilijan rooli yhteiskunnassa muuttuvat”, sanoo kuvataiteilija Hannaleena Heiska. Keskustelimme hänen kanssaaan taiteen vapaudesta, poliittisuudesta ja ammattimaisuudesta.

Sanna Lipponen Tänä keväänä on keskusteltu laajasti taiteesta, taiteilijoiden ammattimaisuudesta ja toimeentulosta sekä kulttuurialan rahoituksesta laajemmin. Mielestäni tavoilla, joilla alalle kouluttautumisesta ja sillä ammattimaisesti työskentelystä puhutaan ja kuinka sille annetaan arvoa, on suuri merkitys. Taiteilijuus on ammatti ja taiteen tekeminen on työtä. Millä mielellä olet seurannut näitä keskusteluita ja mitä taiteilijuus sinulle merkitsee? 

Olit hiljattain myös mukana luovuttamassa Suomi elää luovuudesta -kampanjan vetoomusta elinkeinoministeri Mika Lintilälle. Millaisena näet kulttuurialan tilanteen ja koronan vaikutukset siihen?
Hannaleena Heiska Tämä kevät on tuonut voimakkaasti esiin, että taiteen arvostus ei todellakaan ole kovin kummoista, ja se on minusta järkyttävää. Olen elänyt sellaisessa pumpulissa, että sivistyksen ja taiteen arvostus olisi jotenkin itsestäänselvää. 

Kuvataidekentällä esimerkiksi näyttelyt, joiden eteen sekä taiteilijat että museoiden ja gallerioiden työntekijät ovat tehneet pitkään töitä, peruuntuivat ja siirtyivät. Koronan vuoksi alalla on tavallistakin enemmän epävarmuutta kaiken suhteen ja nyt vielä isommassa mittakaavassa. Uutiset seuraavien vuosien kulttuuribudjetin leikkauksista saavat tulevaisuuden näyttämään aika toivottomalta. Visuaalisten taiteiden yhden prosentin osuus valtion kulttuuribudjetista on jo ennestään minimaalinen ja siitä leikkaaminen voi olla kuvataiteilijoille kohtalokasta. Kuvataiteilijat ovat jo lähtökohtaisesti huonoimmassa asemassa kaikista luovan työn tekijöistä. Osuus koko kulttuuribudjetista tuntuu myös erityisen epäreilulta, kun ottaa huomioon kuvataidekohteiden käyntimäärät Suomessa (4,8 miljoonaa vuonna 2019).

Suomi elää luovuudesta -kampanjan vetoomuksen johdosta elinkeinoministeri Mika Lintilä kutsui luovan alan edustajat työryhmään keskustelemaan luovien alojen elinkeinotoiminnan ja viennin edistämisestä. Luin juuri myös Taideyliopiston uutisista, että “OKM rahoittaa Taideyliopiston jälleenrakennushanketta, jolla tuetaan taidealan rakenteellista uudistumista, TKI-toimintaa sekä alan työllisyyden ja vaikuttavuuden kasvua.” Eli ainakin nyt on herätty ja toivottavasti saadaan myös konkreettisia tuloksia aikaan eikä tämä jää vain hyvien aikeiden tasolle.

Taiteilijuus ja oma taiteilijaidentiteetti ovat hyvin henkilökohtaisia asioita, mikä pitäisi huomioida myös niistä käytävissä keskusteluissa. Minulla on se oma kokemus ja tieto siitä, millaista on toimia taiteilijana taidekentällä, mutta ymmärrän, että on monta muutakin tapaa nähdä tämä taidekenttä. 

Opetin viime keväänä Vapaassa taidekoulussa ja halusin opettaessani korostaa myös sitä, että taiteilijat ovat keskenään erilaisia ja on turha ajatella, että olisi vain yksi mahdollinen tie taiteilijaksi. Vaikka kuvataiteilijan ammattia voi edelleen harjoittaa ilman muodollista koulutusta, alalla toimivista kuitenkin suurin osa (yli 90%) on opiskellut kuvataidetta jollain koulutusasteella. Pelkkä koulutus ei tee taiteilijaa, mutta antaa toki paljon eväitä siihen. Omaan taiteilijuuteen ja sen kehittymiseen voi itse vaikuttaa. 

Minusta taiteilijan tulee olla kiinnostunut siitä, mitä taiteessa tapahtuu, jotta pystyy hahmottamaan myös oman positionsa taidekentällä. Silloin on ehkä helpompi sietää mahdolliset pettymykset. Esimerkiksi se, ettei saa tiettyä apurahaa tai näyttelyaikaa, ei tarkoita, että on huono ja epäonnistunut, vaan että kilpailu niistä on kovaa. 

Taiteilijuus on raakaa siksi, että siihen kuuluu jatkuva arvottaminen sekä oman työn perustelu apurahoja työskentelyä tai näyttelyitä varten haettaessa. Taiteilijana toimiminen on yksinäistä työtä, johon kuuluu se, että joutuu jatkuvasti kilpailemaan niukoista resursseista kollegoiden ja ystävienkin kanssa. 

Samalla kentällä on kuitenkin paljon myös keskinäistä kannustusta. Koen saavani paljon kannustusta ja vertaistukea kollegoilta sekä aiemmin esimerkiksi opettajiltani. Jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa taidekenttään omalla käytöksellään. Itse pyrin suhtautumaan kollegoihin aina kunnioituksella.

Hannaleena Heiskan ja Minna Tervamäen performanssi Suomen kulttuuri-instituutissa Berliinissä. Kuva: Bernhard Ludewig

Taiteilijana menestys voi merkitä sitä, että voi ylipäätään tehdä työtä, jota haluaa ja osaa tehdä.

SL Taidekenttä on tietysti monia, ristiriitaisiakin asioita, mutta itse haluan ajatella, että kaikkia taiteen parissa työskenteleviä ihmisiä yhdistää kuitenkin aito kiinnostus taidetta kohtaan. Vaikka olisi kyräilyä ja kaikenlaista ongelmaa, taidekenttä on juuri sellainen kuin sillä toimivat ihmiset. Ja tähän liittyy mielestäni tuo mainitsemasi keskinäisen kannustamisen ja kentän aktiivisen seuraamisen kaltainen toimijuus. Sekä tietysti jatkuva kriittinen keskustelu esimerkiksi sisällöistä ja rakenteista. Millä tavalla näet taiteilijoiden vaikutusmahdollisuudet? Millaista valtaa taiteilijoilla on?
HH Kyllä. Minusta siinä on jotakin outoa, jos ei taiteilijana ole kiinnostunut muiden tekemisestä tai anna arvoa sille. 

Taiteen keskiössä on se, että keskustellaan taideteoksista ja arvotetaan niitä. Kaikesta ei tarvitse tykätä, mutta silti voi nähdä teoksen ansiot. Tällaisissa keskusteluissa ja esimerkiksi vertaisarvioinnissa on pystyttävä näkemään sen oman maun yli. Usein teoksista välittyy se, onko ne tehty tosissaan vai jäävätkö ne kaavamaisiksi. 

Tällainen keskustelu voi näyttäytyä ulospäin lyttäävänä ja ankeana, mutta meille se on normaalia arvottamista ja olennainen osa jatkuvaa taiteen, taiteilijuuden ja taidekentän määrittelyä. Koen, että kentällä käydään koko ajan hyvää ja kriittistä laajempaa keskustelua, joka koskee myös rakenteita ja vaikkapa instituutiokritiikkiä. 

Ajattelen, että taiteilija vaikuttaa ensisijaisesti teostensa kautta. Kentällä vaikuttamismahdollisuuksia on monia, joista yksi on asiantuntijana toimiminen vaikkapa apurahoja jaettaessa. Tällä hetkellä vertaisarviointia kuitenkin kyseenalaistetaan, mikä on mielestäni hälyttävää. Populistisessa puheessa vertaisarviointi halutaan nähdä hankalana ja eksklusiivisena, mutta minun on vaikea ymmärtää miksi taiteilijoiden asiantuntijuutta ei voisi tässä yhteydessä käyttää.  Eihän kukaan ymmärtääkseni kyseenalaista vertaisarviointia tieteellisen tutkimuksen sarallakaan. Taiteilijat ovat kuitenkin niitä, jotka tuntevat taiteellisen prosessin kaikista parhaiten ja pystyvät arvioimaan työsuunnitelmia ammattimaisesti. Vertaisarvioinnin etu on lisäksi se, että asiantuntijat vaihtuvat 1-2 vuoden välein, jolloin myös myöntöjen painopisteet muuttuvat luontevasti eikä valta pääse kasautumaan yksittäisille taiteilijoille pitkiksi ajoiksi.

Suomen taidekenttä on pieni ja yksittäisillä taidekentän toimijoilla voi olla paljon valtaa, mikäli he istuvat vaikka esimerkiksi useamman säätiön ja instituution hallituksissa. Sellaisissa tilanteissa voisi antaa tilaa muille – asiantuntevia ihmisiä löytyy kyllä. 

Asioihin voi vaikuttaa myös esimerkiksi liittojen kautta tai luomalla omia yhteisöjä ja rakenteita taidekentän sisälle. Suomessa onkin mielestäni varsin elävä ja monipuolinen taidekenttä: erilaisissa yhteyksissä voi nähdä ja esittää todella hyvää taidetta. 

Hannaleena Heiska: Rachael #2, 2012, öljy mdf-levylle. Kuva: Ville Löppönen.

SL Tämä on taidekentän keskeisimpiä asioita ja toimintatapoja: taiteilija asettaa teoksensa nähtäville ja sitten niitä arvioidaan. Se, kuka on taiteilija ja mikä on taidetta ja millaista taidetta se on, määrittyy tässä kontekstissa ja prosessissa, mikä on varmaankin tänä keväänäkin käydyissä keskusteluissa näyttäytynyt ulossulkemisena, portinvartijuutena ja elitisminä. Minusta vaikuttaa välillä siltä, että tuota elitismi sanaa halutaan käyttää mahdollisimman negatiivisessa valossa eikä usein ole ollenkaan selvää, mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan. Miten itse suhtaudut näihin termeihin?
HH Nämä elitismi- ja norsunluutorninarratiivit ovat ongelmallisia ja jopa vahingollisia taiteilijoiden kannalta. Niitä käyttävät tahot eivät joko ymmärrä ollenkaan taiteilijoiden asemaa yhteiskunnassa tai mikäli ymmärtävät, herää kysymys mihin tällaisella populistisella puheella oikein pyritään. Estämään taiteilijoiden aseman parantaminen?

Paljon puhutaan siitä, että taidenäyttelyihin olisi vaikeaa mennä, mutta kuitenkin vuonna 2019 taidenäyttelyissä oli noin viisi miljoonaa kävijää. Taide kyllä kiinnostaa ihmisiä ja esimerkiksi Museokortin kaltaiset jutut madaltavat osaltaan kynnystä mennä museoon. Ja gallerioissa taidetta voi nähdä ilmaiseksi, vaikka tässä toki täytyykin huomioida maantieteelliset näkökulmat ja pääkaupunkikeskeisyys.

Usein kuulee myös puhuttavan, että esimerkiksi nykytaide on vaikeasti lähestyttävää. Minusta kyse on siitä, että pystyykö antamaan mahdollisuuden taiteelle ja olemaan avoin. Se riippuu oikeastaan siitä, miten ylipäätään suhtautuu asiaan, jota ei välttämättä ymmärrä.

Toisaalta taiteilijana ajattelen, että taide on kieli ja tarvitaan ymmärrystä siihen, miten sitä kieltä käytetään ja luetaan. Katsomiseen myös kuitenkin harjaantuu, kun vain käy katsomassa taidetta ja asettaa itsensä alttiiksi niille kohtaamisille. Niitä ei välttämättä tarvitse osata sanoittaa, analysoida tai järkiperäisesti ymmärtää – riittää että antaa sen vain tapahtua. Ja jos haluaa edistyä ja syventää kokemuksiaan voi myös lukea vaikkapa taiteilijoiden ajatuksia taiteesta ja työskentelystä.

Käyn usein näyttelykierroksilla niin, että yritän olla mahdollisimman avoimessa ja hyvässä tilassa vailla ennakkoajatuksia. Yritän päästä oman makuni yläpuolelle ja olla ikään kuin tyhjä. Aina se ei tietenkään onnistu. Joskus on teoksia, joita en ymmärrä yhtään tai saatan ärsyyntyä niiden äärellä. Silloin on todella hedelmällistä pohtia sitä, miksi ärsyynnyn, ja tällaiset tilanteet voivat joskus tarjota parhaita oivalluksia!

Mutta kun kentälle tulee taiteilijana ja asettaa teoksensa esille, on lunastettava ikään kuin oma paikkansa ja näytettävä, että on ammattilainen ja tosissaan. Ja useimmiten se vaatii aikaa ja paljon työtä. Näin on varmasti monilla muillakin aloilla. On tietysti taiteilijoita, jotka jo lopputyönäyttelystä singahtavat Venetsian biennaaliin, mutta se on harvinaista.

Olen itse opiskellut kahdeksan vuotta kuvataidetta ja maalannut koko ikäni. Taiteen tekeminen on osa identiteettiäni ja koen, että minulla on tietämystä tästä alasta ja taiteilijana olemisesta ja tuntuu hassulta, että minun pitäisi jotenkin hävetä tätä. Se, mikä määrittyy joissakin näissä keväälläkin käydyissä keskusteluissa elitismiksi, on minusta itse asiassa taiteilijoiden ammattitaitoa ja -ylpeyttä, mihin meillä on täysi oikeus.

Ja toisaalta: miten elitistisenä taiteilijuus lopulta näyttäytyy esimerkiksi taloudellisten realiteettien valossa? Rahoituksen suhteen olisi paljon parannettavaa taiteilijoiden asemassa. Taiteilijoilla ei myöskään ole työterveydenhuoltoa eikä eläkettä kerry takuueläkettä enempää, vaikka kuinka maksaisi apurahoista Mela-maksuja. Harvalla on myöskään mahdollisuutta säästää vanhuuden varalle ylimääräiseen eläkerahastoon tai käydä yksityisellä lääkärillä.

Myös menestyspuhe on taiteilijoiden kohdalla todella vinoutunutta: taiteilijana menestys voi merkitä sitä, että voi ylipäätään tehdä työtä, jota haluaa ja osaa tehdä.
SL Olen ehdottomasti samaa mieltä tuosta ammattitaidosta ja -ylpeydestä taiteilijoiden kohdalla! Lisäisin siihen myös monia muita taidekentällä työskenteleviä ammattilaisia, jotka ovat kartuttaneet ammattitaitoaan kouluttautumalla ja/tai syventämällä muuten osaamistaan vuosia ja seuraavat kenttää aktiivisesti vapaa-ajallaankin.

Elitismiin ja tiettyihin siihen nivoutuviin luokkaoletuksiin liittyen minua kiinnostaa henkilökohtaisesti todella paljon se, millaisista taustoista taidekentälle tullaan. Esimerkiksi itse en osannut nuorempana edes ajatella, että voisin toimia esimerkiksi taidekriitikkona. Varmasti olin tietoinen, että sellainenkin ammatti on olemassa, mutta ajattelin sen olevan joitakin ihan muunlaisia ihmisiä varten. Millainen oma taustasi on? Miten päädyit taiteilijaksi tai aikoinasi opiskelemaan Kuvataideakatemiaan Helsinkiin?
HH Kun puhutaan luokasta, en oikeastaan tiedä, mihin luokkaan taiteilijat sijoitetaan ja pidän taiteilijoiden etuna sitä, että he voivat liikkua joustavasti eri yhteiskuntaluokissa.

Itse en ole mistään kulttuurikodista, vaan enemmän työläistaustaisesta perheestä ja kasvanut Oulussa. Voisi sanoa, että olen saanut elää eräänlaista pohjoismaisen hyvinvointivaltion kulta-aikaa: minulla on ollut lapsena mahdollisuuksia harrastaa, opiskella koulussa kuvataidetta ja tutustua esimerkiksi klassiseen musiikkiin sekä kulttuuriin laajemminkin. Kotonani myös tuettiin taiteellisia harrastuksiani.

Olin aina maalannut ja siihen oli kiinnitetty huomiota ja kannustettu, mutta ammatin suhteen lukiossa ohjattiin toisiin suuntiin. En osannut ajatella, että voisin olla taiteilija tai hakea Kuvataideakatemiaan. Lopulta hain sinne poikaystäväni esimerkistä. Ei minulla ollut mitään käsitystä, mitä se tarkoittaa tai mitä se vaatii, ja oman juttuni löytäminen vaati useamman vuoden etsimisen.

Taiteen kentällä keskustelua esimerkiksi rakenteista, luokista, yhdenvertaisuudesta ja tasa-arvosta käydään, näitä aiheita tutkitaan paljon ja erilaisia hankkeita on käynnissä. Taidekentän rakenteellisia ongelmia ei voi kuitenkaan ajatella muusta maailmasta irrallisina tai erillisinä, vaan asioita on korjattava laajemmin yhteiskunnassa. Mielestäni hyvinvointivaltio on rapautunut, mikäli se ei pysty tarjoamaan erilaisista taustoista tuleville nuorille väyliä ja mahdollisuuksia tutustua eri koulutusaloihin tai rohkaise niiden pariin.

Helsingissä minua viehättää sen historia ja erityisesti taidehistorian läsnäolo. On uskomatonta, että liikun samoissa tiloissa, missä vaikkapa Tove Jansson on opiskellut ja ollut! Minusta tuntuu hyvin tärkeältä puolustaa sitä taidehistoriallista jatkumoa: sukupolvet ovat edeltäneet meitä ja meidän jälkeen tulee taas muita.

Hannaleena Heiska: Ne #1, 2012 öljyväri mdf-levylle. Kuva: Ville Löppönen.

Hannaleena Heiska: Camouflage II, 2018. hiili ja pastelliliitu paperille. Kuva: Jussi Tiainen

Se, mikä määrittyy joissakin näissä keväälläkin käydyissä keskusteluissa elitismiksi, on minusta itse asiassa taiteilijoiden ammattitaitoa ja -ylpeyttä, mihin meillä on täysi oikeus.

SL Kertoisitko hiukan siitä, millä tavalla itse työskentelet ja eri välineistä, joilla työskentelet. Esimerkiksi maalauksessa tuntuu olevan jopa jotakin provosoivaa – aina toisinaan törmään keskusteluihin, joissa se koetaan vanhanaikaisena, koristeellisena ja/tai kaupallisena, helposti myytävinä objekteina, mikä mielestäni on hämmentävää.

Viime syksynä käytiin laajasti keskustelua myös taiteen poliittisuudesta ja vapaudesta. Mitä sinulle merkitsevät sellaiset asiat kuin taiteen poliittisuus tai vapaus?
HH Taidekentällä on paljon kriittistä keskustelua ja debatit kuuluvat asiaan. Kun suhtaudutaan intohimoisesti taiteeseen ja käydään aktiivista keskustelua, taidekenttä ja -käsitykset ovat jatkuvassa liikkeessä. Myös taiteilijuus ja taiteilijan rooli yhteiskunnassa muuttuvat. Hyvä ja kriittinen keskusteluilmapiiri mahdollistaa sen, että virheistä opitaan ja ne voidaan myös antaa anteeksi.

Koen vahvasti, että taiteen vapaus on ensisijaista, mutta se kattaa sisälleen myös poliittisuuden. Vapaus ei myöskään poissulje taiteilijan eettistä vastuuta tai aseta taiteilijaa lain yläpuolelle. Esimerkiksi itselleni on erittäin tärkeää eettisyys siinä, miten teokset toteutetaan.

Taiteen vapauden saavuttamisen eteen on tehty töitä ja se on perusoikeus, joka on kirjattu perustuslakiin. Mielestäni esimerkiksi se, että vaikkapa rahoituksella pyritään ohjaamaan sitä, millaista taidetta tulisi tehdä, on vaarallista. Se rajoittaa taiteen vapautta.

Maalaukseen liittyvä kompleksisuus on jännä asia – se aiheuttaa paljon suuria tunteita, jopa vihamielisyyttä. Toisaalta maalauksella menee kansainvälisestikin lujaa. Suomessa maalausta ei kuitenkaan muutamia gallerioita lukuun ottamatta mitenkään hirveästi promota tai viedä ulkomaille, mutta tasosta se ei ainakaan ole kiinni, sillä Suomessa on todella hyviä maalareita. Osa on onneksi löytänyt tiensä kansainvälisiin näyttelyihin esimerkiksi sosiaalisen median kautta. Olisi tietysti hienoa, mikäli maalauksen vientiin panostettaisiin myös virallisten tahojen kautta julkisen rahoituksen avulla.

Maalaus välineenä on sidottu tekniseen taitoon ja tasoon, mikä vaatii paljon harjoittelua ja työtä. Tekninen taito ei kuitenkaan yksin riitä, vaan tarvitaan kyky soveltaa sitä käsitteellisesti ja ainakin jossain määrin tiedostaa maalauksen historiaa. Yhdistelmä tekee maalauksesta tekijälleen haastavan välineen. Se, mikä saattaa ulospäin näyttäytyä helppona ja kepeänä, onkin vaatinut vuosikausien syventymisen ja intohimon tekemiseen. Ajattelen, että maalauksen tekeminen on radikaali teko tässä ajassa. Ehkä juuri se aiheuttaa tuota mainitsemaasi provosoitumista.

Tähän yhteyteen sopii hyvin kollegani Jukka Rusasen kommentti Instagramissa käydystä keskustelustamme:

“Minua on ihmetyttänyt se, että kuinka jokin ihmisen mittakaavassa hyvin ikuinen asia voidaan alistaa hetkellisten virtausten kautta joksikin. Maalauksen perusolemus on perinteisesti näkemisessä ja ilmaisun voimassa. Nämä ovat asioita, jotka vaativat elinikäistä sitoutumista ja ovat yksilötasolla isoja kysymyksiä. Se mitä tapahtuu arvostuksessa ja trendeissä ei mielestäni suoraan voi olla suhteessa maalaukseen. Näen maalauksessa paljon yhtäläisyyksiä vaikka kaunokirjallisuuteen ja siihen miten sen kaaret kehittyvät tekijän näkökulmasta. Maalauksen kyseenalaistaminen itsenään on uuvuttava ja ummehtunut projekti. Se miten maalaus laajenee muihin medioihin ja käsitteisiin syntyy kuitenkin maalauksen perusteista. Perusteet ovat perusta ja siksi vitaaleja. Se mikä kielletään tai katsotaan menneeksi nousee kahta kovemmin. Maalaus on, jos ihminen on ja näkee tai haluaa nähdä.”

Vaikka maalaus on minulle tärkeä ja rakas väline, en koe olevani yksinomaan maalari, vaan olen aina tehnyt kaikkea. Työskentelen maalauksen, piirustuksen, videoteosten ja installaatioiden parissa. Lisäksi teen performansseja tanssija Minna Tervamäen kanssa. Aloitimme poikkitaiteellisen työskentelymme vuonna 2015 ja se jatkuu edelleen.

Kun olen tehnyt videoteoksia, on koettu outona, että maalari tekee videotaidetta. Minulle se ei tietenkään ole tullut mitenkään yllätyksenä, koska tein videoita jo opiskeluaikana ja otin opintoja myös tila-aikataiteiden koulutusohjelmasta. Ei taiteilijan tarvitse pysyä yhdessä lokerossa tai välineessä. Esimerkiksi moni merkittävä elokuvaohjaaja on alunperin ollut maalari. On monenlaisia tapoja olla taiteilija ja usein ne tavat vielä risteävät. Tärkeintä on tehdä mitä itse haluaa.

Taiteilijan ammattiin liittyy paljon itsensä johtamista ja ammattitaitoon itsetuntemusta. Koulutuksesta on suurta apua siinä, että löytää itselleen luontevat tavat työskennellä. Minulle esimerkiksi sarjoittain työskentely on ominaista. Temaattisesti sarjat voivat limittyä toisiinsa, mutta haluan aina löytää uuden näkökulman tai lähestymistavan. Haluan olla toistamatta itseäni, ja tekee mieli astua tuntemattomalle alueelle. Uudistuminen kuuluu taiteilijana asiaan, mutta sykli voi olla pidempi ja se voi olla myös hienovaraista ja hidasta.

Ammattiini liittyy paljon epävarmuutta, mutta olen tullut siihen tulokseen, että olen aina keskeneräinen ja työni ovat jatkuvassa muutoksessa, koska itsekin olen. Olen taiteilija, koska haluan olla, ja minun on itse määriteltävä, mitä ja miten sitä olen.

Hannaleena Heiska työhuoneellaan. Kuva: Kaisa Pohjanpelto

Hannaleena Heiskan seuraava yksityisnäyttely on esillä Helsinki Contemporaryssa 1.–24.10.2021.

 

Haastattelussa viitataan näihin lähteisiin: 

Artikkelikuva: Katri Kari

Olen kuvataidekriitikko ja vapaa kirjoittaja. Aiemmin olen työskennellyt erilaisissa taidealan organisaatioissa näyttelytuotantoon ja viestintään liittyvissä tehtävissä. Kirjoittamista olen oppinut rakastamaan ja siinä minua kiehtovat erityisesti erilaiset mahdollisuudet sanallistaa jotakin sellaista, mikä ei välttämättä ole sanoin kerrottavissa. Vuonna 2021 työskentelen Koneen Säätiön apurahalla.

sanna@editmedia.fi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *