Kehystämättömien kuvien terävät kulmat kiertyvät pehmeinä kohti seinää. Valokuvat on vedostettu paperien reunoihin tai kulmiin, jättäen suurimman osan kuva-alasta valkoiseksi. Tyhjä tila herättää kysymyksen siitä, onko kyseessä jotain koskematonta vai vain näkymättömissä olevaa. Se taas herättää etsimään kuvista johtolankoja, tarkentamaan katsetta yksityiskohtiin. Kuvien ihanaan harmauteen uppoutuminen saa aikaan syvyysharhan, painaumat alkavat näyttää kohoumilta. Saveen syvälle uponneet saappaanjäljet ovatkin yhtäkkiä nopeasti pois haihtuvia kosteita jalanjälkiä. Kuvien jäljet ovat sekä ikuisia että hetkellisiä, pienenpieniä lommoja äärettömyydessä. Yhdessä valkoisen mattapaperipinnan paljouden kanssa ne viittaavat näyttelyn kantavaan teemaan, painon ja keveyden tunnusteluun antroposeenin aikakaudella. ”Raskas huoleton on valokuvallinen tutkielma siitä, kuinka ympäristöhuoli muovaa inhimillistä olemassaolon kokemusta”, sanotaan esitteessä.

”shokissa olevan kyky vastaanottaa tietoa on heikko”

 

Mielenterveystyössä traumaattisen kriisin käsittely on jaoteltu neljään toisiaan seuraavaan vaiheeseen. Nämä ovat shokkivaihe, reaktiovaihe, käsittelyvaihe ja uudelleen suuntautumisen vaihe. Ilmastonmuutoksen kaltainen järkälemäisen uhkaava ilmiö on kuitenkin liian hidas ja monikerroksinen mahdollistaakseen yhtäaikaisen kollektiivisen trauman käsittelyn ihmiskunnan keskuudessa. Vaikka asia ei ole enää uusi ja tietoa kriisistä on saatavilla yhä enemmän, vaikuttaa suuri osa ihmisistä olevan yhä syvällä shokkiin liittyvässä koko tapahtuman kieltämisen tai tunteiden pois sulkemisen vaiheessa. Ilmastonmuutoskeskustelussa on tultu siihen pisteeseen, jossa nähdään ettei ilmastonmuutoksesta oikeastaan ole keskusteltu. Ainakaan niillä osa-alueilla, joilla se olisi välttämätöntä.  

Valtavirtaisessa kuvastossa ilmastonmuutoksen kuvitteleminen ja kuvittaminen on usein urautunutta. Se tuo silmien eteen kuvia räjähtävästä, sulavasta, hukkuvasta, katoavasta maapallosta. Assosiaatiossa on kuitenkin vakavia puutteita. Maailman tuho on muuttunut sokeaksi pisteeksi. Se maailma, mikä on selvimmin ja väistämättömimmin tuhoutumassa on meidän kulttuurimme. Omista olemisen ja elämisen tavoista luopumisen äärellä ahdistutaan, tunnetaan turhautumista ja raivoa, tehdään surutyötä.

“ihminen tasapainoilee sietämättömältä kokemukselta suojautumisen ja sen käsittelemisen aloittamisen välillä”

 

Mutta miten? ”Yksilölliset” kuluttajavalinnat eivät riitä kriisin selättämiseksi saati sen käsittelemiseksi. Suomessa keskustelun vajavaisuuteen on herätty viime aikoina erityisesti journalismin saralla. Sekä kaukaisissa maissa tapahtuvien luonnonkatastrofien että tulevaisuudenuskoisten teknologisten ratkaisumallien esittely eristävät ongelman toiseen paikkaan ja toiseen aikaan. Vastikään ilmestyneessä, palkintoja ja ehdokkuuksia jo haalineessa Hyvän sään aikana -kirjassa ilmastonmuutos pyritään tuomaan entistä lähemmäksi ja konkreettisemmaksi. On ristiriitaisen riemukasta lukea, kuinka Hanna Nikkasen ja työryhmän teoksen esipuheessa kumotaan tarve lehtijuttujen turhalle toiveikkuudelle. Silti teoksen lukeminen ei jätä lohduttomaksi. Mitään ei voida tehdä, ellei nähdä tilannetta sellaisena kuin se on, tässä hetkessä. Siksi on pakko katsoa, ”tuijottaa synkkyyteen”, kuten Nikkanen sanoo.

“käsittelyvaiheessa ihminen tiedostaa kriisin aiheuttamat muutokset ja alkaa usein pohtia omaa identiteettiään, vakaumuksiaan ja uskomuksiaan”

Tässä varhaisen antroposeenin vaiheessa pyritään siis eri tavoin tulemaan sinuiksi Suuren ja Tuntemattoman muutoksen kanssa. Sekä toimittajien, tutkijoiden että taiteilijoiden on pyrittävä näkemään toisin, päästämään irti siitä harhasta, että elämä jatkuisi sellaisena kuin sen tunnemme. Ehkä juuri siksi, kaiken uuden tiedon ja kriisissä pyristelyn lomassa Korpijaakon näyttelyssä viehättää sen ehdottama ”lempeän huolenpidon elegia”. Tila ja teokset sulautuvat yhteen ilman mitään ylimääräistä, valo ja vähäeleisyys tuovat mieleen ympäristöhuolelle pyhitetyn temppelin, jossa palvomisen sijaan yritetään ymmärtää.  

Raskas huoleton antaa myös mahdollisuuden rituaaliin, jossa inhimillinen kokemus omien tekojen vaikutuksesta ympäristöön tuodaan näkyväksi. Osa teoksista on paitsi katseltavissa myös käänneltävissä. Päällekkäin ripustetut, selattavat kuvasarjat muuttuvat jokaisesta kosketuksesta, saavat aavistuksia taitoksista ja sitä myötä erillisen, muuttuneen olomuodon. Sormenjälkien syntymistä ehkäistään puuvillakäsineillä, mutta teos muuttuu silti vääjäämättömästi joka kerta kun materiaaliin kajotaan. Todiste N. -kuvasarjan viimeisen valokuvan haaleat hattaravärit ja hehkuvat muodot saavat aikaan herkullisen huimauksen kuvaa katsoessa. Kiintopisteenä on lepäävä lapio, lähes kaksiulotteisena viivana kuvan mittakaavassa. Kuin merkkinä siitä että tämäkin vaihe on vain vaihe, yksi hengenveto ikuisuudessa.

“Kriisin seurauksena elämä saattaa tuntua haavoittuvaisemmalta, mutta myös vielä aiempaa merkityksellisemmältä.”

 

Kastehelmi Korpijaakko: Raskas Huoleton
3.11.–26.11.2017
Valokuvakeskus Peri
Itäinen Rantakatu 38, Turku  

Kuvat:
Kaksi ylintä kuvasarjasta Todiste N. / Valokuvakeskus Peri
Alin kuva Imperfekti, kuuden kuvan sarja / EDIT

Kappaleiden välisitaatit: Suomen Mielenterveysseura, Traumaattisen kriisin vaiheet