“Slavoj Žižek has said again and again that the eternal marriage between capitalism and democracy has ended, but perhaps we must say the same of the supposedly eternal marriage between contemporary art and progressive thinking?” – Ekaterina Degot

Kantaaottava taide on minulle usein hieman vierasta. Monesti en jaksa liikuttua (varsinkaan jos tuntuu, että juuri sitä taiteilija minulta haluaa) tai sitten teoksen kontekstissa ja esitystavassa on jotain pielessä. Poliittinen taide voi usein saavuttaa paikkasidonnaisia piirteitä johtuen sen ihmiseen ja ympäristöön liittyvästä luonteesta. Näin ollen sen esityspaikka ja -tapa nousevat erityisen tärkeiksi, jotta kokonaisuus ei vaikuttaisi ontolta.
Nykytaiteen museo Kiasma menee syksyllä remonttiin. Väliaikaiset jäähyväisensä museo jättää Alfredo Jaarin näyttelyllä “Tonight No Poetry Will Serve”. Jaarhan on meille tuttu mies, hän teki sen tässäkin näyttelyssä esillä olevan, miljoonasta tyhjästä Suomen passista koostuvan teoksen, joka ottaa kantaa Suomen ikiaikaiseen maahanmuuttopoliittiikkaan. Alfredo tietää hyvin Pohjoismaat ja on vähäsen kallellaan skandinaavisen hyvinvointivaltion fanittamiseen. Oikeistopopulismin nousu ja persut ovat hänelle tuttu juttu. Hän tietää myös paljon muuta, kuten Ruandan ja Kissingerin.
”Tonight No Poetry Will Serve” on miellyttävä, koskettava ja näyttävä kokonaisuus. Monta asiaa toimii varsinkin puitteiden puolesta hyvin. Alfredo Jaarin installaatiot, valokuvat ja videoteokset istuvat Kiasman saleihin. Tällaisille näyttelyillehän tämä museo tuntuu olevan tehty. Kiasman ”minä-olen-nykytaiteen-museo”-skeema heijastelee ja heilastelee Jaarin teosten pelkän ja funktiota palvelevan visuaalisuuden kanssa tosi kivasti – näyttely on siis hyvin tuotettu. Tangentille jos kuitenkin eksytään, voi mainita myös, että on hyvä olla tällainen kokonaisuus kaikille niille, jotka poukkoilevat pettyneinä Marimekon markkinointikikkanäyttelystä ulos ja vaativat rahojaan takaisin. ”Menkää katsomaan tuo Jaari”, kuulen valvojien ohjeistavan. Imago pelastettu.
Alfredo onkin tosiaan taitava tekijä. Alunperin arkkitehti, sittemmin kuvataiteen kentälle siirtynyt Jaar tekee monimediaisia teoksia, installaatioita, valokuvia ja videota. Jaarin töissä on laajalle kurottautuva ideataso, joka asettuu mukavasti minimalistisen teosrakennelman varaan, vähän kuin kruununjalokivet punaiselle veluurityynylle. Teosten tehokkuuden takaa taiteilijan käyttämä, mantran tavoin toistuva yksinkertaistaminen. Alfredo Jaar toteaa, että toimivaan taideteokseen ei tarvita kuin yksi hyvä idea.
Olen siis silmitysten äärimmäisen päämäärätietoisen taiteilijan kanssa. Välillä kyllä tuntuu, että jonkinlaisia rakennuksiahan nämä Alfredon teokset ovat. On selkeä idea, funktiota palveleva muoto ja yleisö joka saa teoksista sen, mitä niistä pitääkin saada. Puhutaan lähes kantilaisesta ylevän kokemuksesta. On pakolaisuutta, maahanmuuttoa, sotaa, nälänhätää ja tietysti Aung Sang Suu Kyi, joka jo yksistään riittäisi saamaan ainakin tämän kirjoittajan kusemaan hunajaa. Ei mutta hei, tämähän on ihan kuin kympin uutiset!
Alfredon teosten ideataso on oikeastaan enemmänkin ideologinen taso. Miehessä tuntuu olevan kovasti hyväntekijän vikaa, tai ainakin hyvänajattelijan. Vietnamilaista pakolaistyttöä kuvaava teos käy päälle agressiivisesti ja saa itkemään. Jaar on kuvannut kohteen hellyyttävän pyhittävällä tavalla, vähän niinkuin marttyyrin tai söpön eläimen. Jaar toistaa muotokuvaa teoksessa aivan samoin kuin Warhol toisti purkitettua tomaattikeittoaan. Näin (kuvallinen) intensiteetti kasvaa ja aihe tuntuu ulottuvan kaikkialle, mutta samalla teema tuntuu trivialisoituvan ja menettävän lähestulkoon merkityksensä. Tulee tunne, että kävelen hyvinvalaistulla hautausmaalla.
Luomalla yksinkertaistettu politisoitu ajatusmalli, saadaan helposti aikaan myös tahattomia sivumerkityksiä. Tämän näyttelyn kontekstissa nämä konnotaatiot heijastuvat etnisiin rooleihin ja erityisesti jo mainittuun firstworldproblems-synnintaakkaan. Jos länsimainen humanisti kokee jo valmiiksi vähän huonoa omatuntoa historiallisesta kolonialismista, onko todella tarpeen vahvistaa näitä ennakkokäsityksiä uhriuttamalla ja lokeroimalla muu maailma? No on, jos halutaan, että herää suoria tunnereaktioita ja hurmosta.
Kuten Hanna Kuusela toteaa, Alfredo Jaar jättää aika vähän ajateltavaa katsojalle – tai ainakin sellaisen kuvan tästä näyttelystä saa. Mustavalkoisella hautausmaalla vaeltaminen on kuitenkin kaikessa propagandamaisuudessaankin vaivatonta. Yleisön osaksi jää lähinnä taiteilijan johtopäätösten tarkastelu ja niiden jälkimaininkien paatoksessa lyllertäminen. Toki Jaar vetoaa yleisöönsä tietoisesti ja tarkoituksenmukaisesti, mutta taiteilijana hänen tapansa ja motiivinsa tehdä se on erilainen, kuin taidemuseolla. Tuleehan se kuitenkin aika selväksi, että varsinaisen mustavalkoiseksi pesemisen loppusilauksen tässä tapauksessa tekee taas kerran museo, tarjoamalla ehkä liiankin hyvin oikoluetun näyttelyn. Sen sijaan, että yleisölle tarjottaisiin analyysiä, tarjotaan valmiita ajatuksia. Kun kyseessä on poliittisen taiteen näyttely, alkaa ihmetyttää museon asenne omaan rooliinsa taiteilijan ja yleisön välisenä mediaattorina.
Jotain lähtökohtaisesti ongelmallista on myös retrospektiiviksi sovitetussa poliittisen taiteen näyttelyssä. Jaar käsittelee isoja asioita, jotka sijoittuvat pääasiassa aika perinteiseen post-kolonialistisen kritiikin yhteyteen. Teokset vievät katsojan Afrikkaan ja Aasiaan, eivätkä juurikaan saa ajattelemaan, vaan pikemminkin etäännyttävät. Tässäkin mielessä puhutaan siis uutislähetyksestä. Katselen aika kaukaisia asioita, jotka välillä koskettavat, mutta eivät ne pääse sen lähemmäs minua, kuin punaisen ristin hätäapufeissarin keräyslipas. Ei sillä, että Euroopan ulkopuolella tapahtuvat raakuuden olisivat meille merkityksettömiä. Tällä tavoin esitettynä ne vain tuntuvat palvelevan iänikuisten taiteilija- ja neromyyttien korottamista, jota museo tuntuu ilomielin vaalivan. Universaalin sijasta näkisin myös mielelläni enemmän paikallista. Kyllähän tässä meidänkin lähiseuduilla tuntuu tapahtuvan kamalia asioita. Ping @ Venäjä.
Retrospektiivin tavoin näyttelyssä on esillä myös Alfredon vanhempaa tuotantoa, joka temaattisesti on melko yhdenmukaista uudempien teosten kanssa, mutta jotenkin se tuntuu paljon raikkaammalta. Jokin tuoreus näihin varhaisiin teoksiin on asettunut. Johtuneeko se sitten teosten kokeilevammasta luonteesta ja matalammasta tuotanto-asteesta, en osaa sanoa. Käykää itse katsomassa.
Ekaterina Degot ehdottaa Pietarin Manifestaa käsittelevässä tekstissään, että olisi jo aika haudata unelmat nykytaiteen ja edistyksellisen ajattelun välisestä liitosta. Nähtyäni Alfredo Jaarin näyttelyn ryhdyin pohtimaan olisiko nykytaiteen museon ja edistyksellisen ajattelun välille mahdollista muodostaa jonkinlainen liitto.
Alfredo Jaar, Tonight No Poetry Will Serve, Kiasmassa 11.04.2014 – 07.09.2014

Kotiläksynä: Ekaterina Degot, A Text That Should Never Have Been Written?

. . . . . .

Kuva: kirjoittajan ottama ja muokkaama / Sata kertaa Nguyen

]]>