”Leikitäänkö ryysyillä?”, kysyin aina kun toisella paikkakunnalla asuva paras ystäväni tuli kylään. Ja aina me leikittiin, koska pukuleikki oli paras leikki. Se tarkoitti paria muovikassillista suvun naisten vanhoja alus- ja yöhepeneitä sekä repaleisia kukka- ja pitsiverhoja. Pastellinsinisiä, vaaleanpunaisia, persikanvärisiä ja valkeita tekokuituhörhelöitä puettiin päällekkäin niin kauan kuin niitä riitti, liian pitkiä helmoja ja paksuja röyhelökerroksia hallittiin sitomalla ehkä kylpytakin vyö tai pitsisuikale vyötäisille. Onnekas oli se, joka sai kruunata kokonaisuuden sillä yhdellä läpikuultavalla verholla, jossa oli sopivasti reikä nurkassa, että sen sai päähän hunnuksi.

Huolimatta hieman alentavasta ryysyleikki-nimestä homman juju oli tietysti olla prinsessa, pukeutua kauniisti ja olla hieno. Mieleeni ei ole jäänyt pukeutumisen jälkeen suoritettuja toimituksia, kuten teenjuontia, poniratsastusta tai prinsessahäitä. Ehkä niitä olikin, en tiedä. Se, mitä minulle on jäänyt mieleen, on saman yksinkertaisen leikin jatkuva toisto ja sen myötä aistimaailmaan iskostuneet materiaaliset muistot. Ryppyiseksi kuluneet muovipussit ja niistä pöllähtävä vienosti ummehtuneen vuosikymmenten takaisen parfyymin ja hienhajun sekoitus, polyester-mekkojen liukkaus, tekokuitupitsien karheus, vanhat kuminauhat jotka eivät enää jaksaneet joustaa. Erilaisten värien ja materiaalien kerrostumat oman kehon ympärillä, liikkeen muuttuminen asua myötäileväksi. Leikissä olennaista olikin juuri pukeutuminen, kerros kerrokselta toiseksi henkilöksi muuttuminen, toiseen todellisuuteen siirtyminen.

Pukuleikkejä leikkivät myös muut kuin pienet tytöt 1980-luvun lopulla, esimerkiksi 1800-luvun uusrikkaat. Tämä tuodaan esiin Serlachius-museoiden Göstan uusrokokoota esittelevässä Markiisitar ja Paroni -näyttelyssä. Näyttely on laaja katsaus 1800-luvun lopun tyylisuuntaukseen, sen ranskalaisiin juuriin ja pohjoiseurooppalaisiin uustulkintoihin. Rokokoovaikutteiden runsaus ilmenee näyttelyesineistön monipuolisuudessa. Esillä on mm maalauksia, pastellitöitä, teatteripukuluonnoksia, peruukkeja ja tietenkin aitoja rokokoopukuja. Puvut ovat mukana näyttelyssä paitsi täydentämässä visuaalista kokonaisuutta, myös nostamassa esiin juuri pukuleikkien tärkeyttä uusrokokoon ideologiassa. Kuten Tuomaskin näyttelyarviossaan kirjoittaa, 1800-luvun Suomessa, siis Venäjän vallan alla olevassa suuriruhtinaskunnassa, rokokooasuihin pukeutuminen oli tärkeä keino ilmaista kaipuuta siihen historialliseen aikakauteen, joka koettiin oman kulttuurin ja sivistyksen lähteeksi.

Minulla ja parhaalla ystävälläni tuskin oli mielessä tarkkaa aikakautta, jota leikissämme olisimme ihannoineet ja jäljitelleet. Meille leikissä oli kyse prinsessuuden ideasta, tietystä arvokkuudesta ja tyylistä, joka oli arkitodellisuudellemme täysin vierasta. Niin, ehkä myös teollisuusparonien pukuleikissä olennaista oli tietyn, omalle ajalle (tai luokalle) vieraaseen arvokkuuteen pukeutuminen. Kyse oli aristokraattisuuden ja hienouden ideasta, jota rokokoopuvut edustivat. Tätä on varmasti edesauttanut rokokoo-estetiikan kokonaisvaltaisuus ja tunnistettavuus. Vaikka kyseistä tyyliä, ja etenkin ajan hovipukuja leimasi teatraalisuus ja koristeellisuus, ne eivät tukahduttaneet tyylisuunnan alituista pyrkimystä keveyteen. Kuvioissa toistuivat luontoaiheet kukkineen, lehvineen ja lintuineen. Värit olivat useimmiten vaaleita ja pastellisia, materiaalit herkkiä ja ylellisiä. Rokokoopuvuista puhuttaessa kyseessä ovat tietysti aateliston huikean arvokkaat asut, eivät rahvaan pukineet. Mäntässäkin esillä ovat Tukholman kuninkaanlinnan Livrustkammarenista lainatut Ebba de la Gardien ”robe á la francaise” ja tulevan tsaari Aleksanteri I:sen lapsena käyttämä kultakirjailtu asu.

Mutta sama sääntöhän se pätee tänäkin päivänä, huippumuoti on äveriäiden asia. Tämän päivän rokokoota voisi olla vaikka Maison Valentinon naistenvaatemallistot. Taiteelliset johtajat Maria Grazia Chiuri ja Pierpaolo Piccioli ovat luoneet italialaismuotitalolle uuden ilmeen sen ikonisen perustajahahmon Valentino Garavanin jäätyä eläkkeelle 2007. Chiuri ja Piccioli ovat rakentaneet merkin perustalle, naisellisuuden ja ylellisyyden yhdistelmälle, oman käsityksensä uudesta italialaisesta couturesta. Se on keveää, herkkää, nuorekasta ja romanttista, välttäen kuitenkin pahimmat imelyyden karikot. Aivan kuten ”Ranskassa 1730-luvulla suosituksi tullutta rokokootyylisuuntaa leimasi intiimiyden vaatimus, siirtyminen pois barokin mahtipontisuudesta”, 2010-luvun Valentinoa leimaa huolettomuuden vaatimus, siirtyminen kauemmaksi italialaismuodin glamourvamppiosastolta (Versace, anyone?). Huolettomuus ei todellakaan tarkoita tässä tapauksessa huolimattomuutta. Chiurin ja Picciolin visiona on ollut tuoda talon haute couture -osaston ylellinen kädenjälki myös valmisvaatemallistoihin ja he ovatkin saaneet toimittajat kerta toisensa jälkeen huokailemaan muotiviikkoraportteihinsa ”Elegance on a whole new level” – ja ”Fashion that dreams are made of” -tyyppisiä otsikoita. Mallistojen silhuetit vaikuttavat yksinkertaistuvan jatkuvasti, jättäen tilaa jo tunnusomaisiksi muuttuneille kirjailuille, brodeerauksille ja painokuvioille. Ja kas, juuri taidokkaiden ja arvokkaiden koristeluiden näyttäminen oli syy, miksi rokokoopuvun helma leveni ylittämään lopulta kaikki käytännöllisyyden rajat.

Valentinon helmat ovat kuitenkin pysytelleet vielä lievässä A-linjassa, mallistojen historiallisista vaikutteista huolimatta ilme on pidetty modernina. Niin kuin monet muutkin muotitalot nykyään, myös Chiuri ja Piccioli tekevät yhteistyötä erilaisten taiteilijoiden kanssa, viimeisimpänä Prefall 2015 -malliston printtikollaboraatiot italialaisen pop-taiteilijan Giosetta Fioronin ja brittiläisen tekstiilisuunnittelijan Celia Birtwellin kanssa. Birtwellin kukkakuosi oli saanut innoituksensa Botticellin La primaverasta ja taideteoksen henki taatusti välittyikin upeasti kirjaillusta läpikuultavasta iltapuvusta. Laajan malliston (97 asua) huipentuma oli kuitenkin sarja tähti- ja avaruuskuosisia asuja, jotka veivät tutut luontoreferenssit ilmakehän ulkopuolelle. Selestiaalinen meininki osui ja upposi muodin ystäviin ympäri somea ja epäilemättä nämä ”vaikutteet” tullaan ”omaksumaan” pikapuoliin, kuten eräskin tumblr sen osuvasti ilmaisi: ”I’m so excited for the awesome rip offs Zara is gonna do”.

Pukuleikkejä on monenlaisia. Rokokoon aikana nautittiin venetsialaisista naamiohuveista, 1800-luvun Suomessa kyse saattoi olla poliittisesta kannanotosta, 1980-luvulla täytyi vaan saada olla hieno. Pukeutumisen vaikutteet vaihtuvat, mutta yhteistä lienee kaipuu toiseen paikkaan, aikaan tai henkilöllisyyteen. Kaikkihan me pukeudumme joksikin hahmoksi, joka aamu kun laitamme vaatteet päälle, eikä vain silloin kun joku viitsii järjestää teemabileet. Kasaamme päällemme erilaisista tekstiileistä ja asusteista konttorityöminän, taideopiskelijatyypin tai vaikka crossfittia, joogaa, tankotanssia ja roller derbyä harrastavan kuntoilijahahmon. Joku täydentää päivän kasarihevilookkia ruotsalaisesta ketjuliikkeestä hankitulla Slayer-bändipaidalla ja jälleen internet kohahtaa, kun ainutlaatuisen alakulttuurin ikonit näin julmasti ryöstetään aivottomaan imagonrakennukseen. Syypää on tietenkin true-diggareiden vihollinen numero yksi: muoti. Olisikohan Kustaa III pyöritellyt silmiään uuden yhteiskuntaluokan, rikkaiden porvareiden larpatessa rokokoota sata vuotta myöhemmin? ”Oumaigaad, noi ei niin oo ees lukenu Voltairea! Eivätkä muuten oo ees oikeita aatelisia, paroninarvotkin varmana ostettu, LOL…”

Muodin perusidea, sen vaihtuvuus ja uusien tyylien luominen vanhoista ideoista kerta toisensa jälkeen, on pelottanut kaikenlaisia tahoja tieteen, taiteen ja uskontokuntien saroilla maailman sivu. Ja pelottaa edelleen, mutta kai sekin on jo osa muodin kiertoa. Pian minäkin saan pukea ylleni jonkin italialaisen haute couturen hienouden toisinnon ketjuliikkeen sovituskopissa. Pukuleikki jatkuu.

Markiisitar ja Paroni -näyttely Serlachius-museoiden Gösta-paviljongissa avoinna 14.1.-26.4.2015

Jutun sitaatti näyttelyjulkaisusta Pohjoinen uusrokokoo (s.17), toimittaneet Laura Gutman & Laura Kuurne