Antti Kytömäen Sinnessä esillä oleva näyttely Night Flight on todella riisuttu viiden veistoksellisen teoksen kokonaisuus. Se on niin minimalistinen, että vaikutelma voisi olla hankalasti lähestyttävä, jopa tyly, ellei vähäeleisyydessä erottuisi varsin herkkiä, kauniita ja toisaalta mahtipontisiakin sävyjä. 

Ylhäällä, oven vieressä tikittää arkisen näköinen seinäkello. Sen viisarit käyvät kuitenkin kokonaan toisenlaisessa ajassa kuin tavallisesti ja kiitävät pitkin kellotaulua aivan liian kiihkeää tahtia. Kytömäen teos Untitled (2020) johdattelee hiljaisella ja tiheällä tikityksellään ajatukseen siitä, että näyttelyssä arki ja jopa ajankulu vinksahtavat jollakin tavalla raiteiltaan ja avaavat samalla toisenlaisia näkökulmia totuttuun. 

Joskus, kun katsoo öistä tähtitaivasta, tekisi mieli kurottaa ja koettaa koskettaa sitä. Mutta mitä jos sitä voisikin koskettaa, silittää ja lukea tähtikuvioita sormenpäillään? Kytömäen teoksessa Lid (2020) sekin on yhtäkkiä mahdollista, kun tavallisesti opaskylteissä käytetyn pistekirjoituksen pisteet muodostavatkin tähtikuvioita. 

Tietyt, vakiintuneet asiat ja esimerkiksi tavat käyttää tiettyä materiaalia ja tekniikkaa tiettyyn tarkoitukseen saavat Kytömäen teoksissa uudenlaisen, odottamattoman muodon. Pistekirjoituskylttien lisäksi niin käy myös hautakivissä käytetylle kullatulle mustalle graniitille: teostaan Moment (2020) varten Kytömäki on ensin piirtänyt yöperhosen spiraalimaisen lentoradan paperille, minkä jälkeen muoto on hiekkapuhallettu ja kullattu mustaan graniittiin. Teos on kuin kiveen kullalla ikuistettu, vain ohikiitävän hetken aikaa elävän pienen hyönteisen lennon muistomerkki. Vanitas-aiheiden tapaan teos muistuttaa paitsi kaiken katoavaisuudesta myös suhteellisuudesta: Yöperhosen lento ja koko elinaika tuntuu ihmiselämään verrattuna hetkeltä. Ja silti koko ihmislajin aika on tuskin silmänräpäys kosmisessa mittakaavassa. 

Yöperhoset ovat viitteellisesti läsnä myös teoksessa Untitled (Horizon) (2020). Siinä moottorin avulla liukuhihnan tapaan ympyrää kiertävät mustat silkkinauhat jakavat tilan kahtia, piirtävät jatkuvalla liikkeellään tilaan väpättävän horisontin. Teoksen kahiseva äänimaailma muistuttaa yöperhosen siiveniskuista. Perhosen joka hakeutuu valoa kohti ja jää lepattamaan palavan lampun ympärille. 

Hyönteisten öisten lento- ja kulkuratojen lisäksi Kytömäkeä kiinnostavat myös ihmisten ja kaupunkien yölliset liikkeet. Teos City Sleeps (2020) on installoitu näyttelytilan takaosaan mustien verhojen taakse. Pimeässä tilassa erottuu erivärisiä valopisteitä, jotka pyörivät erikokoisia ympyröitä vinhaa vauhtia. 

Punaisina, vihreinä, violetteina tai sinisinä loistavat pisteet kiitävät ympyränmuotoisella kiertoradallaan eteenpäin. Niiden nopeat liikkeet jättävät verkkokalvoille pitkiä, kellertävinä tai violetteina hohtavia häntiä. Ne jahtaavat toisiaan, välkkyvät ja säkenöivät. Vauhti kiihtyy, mitä suuremmiksi ympyrät muuttuvat. Yhtäkkiä pisteet suistuvat kiertoradoillaan, liikkeet muuttuvat poikkoileviksi, lyhyiksi ja syöksähteleviksi siksakeiksi. 

Pisteiden liikkeiden seuraaminen huimaa ja lumoaa. Se on sekä järjestystä että kaaosta. 

City Sleeps ja nukkuvan kaupungin valot muistuttavat Antoine de Saint-Exupéryn Yölento-romaanista (1931), jonka mukaan Kytömäki on nimennyt näyttelynsä. Romaanissaan De Saint-Exupéry hyödyntää omia kokemuksiaan postilentäjänä Argentiinassa ja Patagoniassa, jonne kirjailija oli mukana perustamassa l’Aéropostalin lentolinjaa:

“Yö saapui kuin musta pilvi ja täytti laaksot niin, ettei niitä voinut erottaa tasangoista. Kylien valot syttyivät kuin tähtisikermät, vilkuttivat ja vastasivat toisilleen. Ja lentäjäkin vastasi sytyttämällä merkkivalonsa. Maa oli täpö täynnä kutsuvia valoja. Jokainen asumus sinkosi tähtisäteensä mittaamattomaan yöhön kuin majakka valonsa. Kaikkialta, missä oli inhimillistä elämää, säteili ja välkkyi.”

Vaikka lähes sata vuotta sitten lennetyt yölliset postilennot eroavat tietenkin räikeästi sellaisista yölennoista, joissa torkutaan junaakin tasaisemmin etenevän jumbojetin unisessa vatsassa, samaistun ajatukseen maassa näkyvien valojen tunnistamisesta ja niihin turvautumisesta. Kun vielä matkustin lentämällä, pelkäsin sitä ja samalla tunsin todella täydesti sen, miten valtavan ihmeellistä on katsella maailmaa taivaalta, nähdä kaupunkien valot kimaltelevina, välkkyvinä tähtimerinä allaan. De Saint-Exupérylle ja hänen kollegoilleen öiset lennot ovat olleet kuitenkin vaarallisia matkoja, joilta monet eivät palanneet. He katosivat sähkösanomien ulottumattomiin, kadottivat reitin ja suunnan. Ajautuivat merelle tai myrskyihin, väistelivät vuorenhuippuja. Myrskyn, lumisateen tai sumun jälkeen maasta näkyvät valot merkitsivät toivoa. Ne palauttivat lentäjän reitilleen ja muistuttivat siitä, mikä kaikki perillä odottaisi. Ihan kohta. 

Yksi heistä, jotka katosivat lentomatkallaan, oli lopulta myös De Saint-Exupéry. Toisessa maailmansodassa hän katosi tiedustelulennolla, ja myöhemmin koneen hylky löytyi merestä Marseillen lähellä.

Siinä, missä De Saint-Exupéryn romaani kuvaa yölentojen kautta – niiltä nähtyjä maisemiakin tarkemmin – velvollisuuksia ja vastuuta, Kytömäen näyttely onnistuu kiteyttämään tiiviissä muodossaan yllättävän paljon pimeydestä, katoavaisuudesta ja kaiken suhteellisuudesta. Se muodostaa pimeydessä kehää kiertäviä pisteitä, toisiaan seuraavia alkuja ja loppuja tai spiraaleita ja ympyröitä, jotka ovat samanaikaisesti ikuisia ja hauraita. Kaikista niistä jää jälki, kiveen ikuistettuna tai hitaasti hiipuvana jälkikuvana verkkokalvoille. 

Näyttely on esillä 11.10.2020 saakka Sinnessä. 

Artikkelikuva: Antti Kytömäki, City Sleeps (2020).