Tällä hetkellä teattereissa rullaa kaksi erilaista ja erinomaista näytelmää, jotka käsittelevät tavallisuuden teemaa. Sekä Tavallisuuden aave Q-teatterissa että Pasi Was Here KOM-teatterissa mässäilevät kollektiivisen tavallisuuden tavaramerkeillä ja kaivavat tavallisuuden harmaasta massasta esiin kunkin yksilön erityisyyden. ”Haluaisin olla tavallinen, siis ihan normaali ihminen”, toteaa Elina Knihtilän esittämä perheenäiti näytelmän alussa. Saara Turusen Tavallisuuden aave – kuvia kotimaasta on maalaileva esitys, joka pian pakottaa katsojan hitaaseen rytmiinsä. Luis Buñuelin elokuvasta Vapauden aave innoituksensa saanut esitys etenee välähdyksinä, jotka tekevät tavallisesta omituista. Pienillä asioilla esitys osoittaa sen, kuinka liukuva raja tavallisen ja epätavallisen välillä on, ja kuinka kaikki tavallinen oikeastaan sisältääkin tosi omituisia asioita. Ne kaikkein tavallisimmilta vaikuttavat ihmiset tavallisuutta alleviivaavissa vaatteissaan, eleissään ja kampauksissaan ovatkin kaikkea muuta. Kun tavallisuus asetetaan suurennuslasin alle, paljastuvat sen säröt. Se ei ole ehjä läpipääsemätön massa vaan huokoista, muovailtavaa ainesta. Tavallisuus ja sen sisältämä outous tarvitsee vain tehdä katsojalle näkyväksi. Tavallisuuden aaveessa tavallisuus todella tuijottaa takaisin eikä väistä katsetta. Se iloinen kiva tyttö kuljettaa mukanaan kummallista susimiestä. Sitä lasta, jolla on vääränlainen linnunpää, kiusataan julmin tavoin. Se mikä olisi inhimillistä, tavallista, karkaakin petomaisuuksiksi, ja yhtäkkiä se petona pidetty onkin inhimillisin ja normaalein olento. Tavallisuuden takaa kurkistavat myös arat haaveet. Suomalaisen perheenäidin ilottomilta kasvoilta hetkessä kaikuva itseä suurempi nauru muuttuu katkeraksi itkuksi erään espanjalaisen unelman hälvettyä. Siinä missä Tavallisuuden aave on hidasta kerrontaa ja surrealistisia välähdyksiä, vyöryttää Pasi Was Here lavalle heti näytelmän alussa lapsuuden äänet ja värit pyllyineen ja pippeleineen. Veikko Nuutisen teksti ja Lauri Maijalan ohjaus Pasi Was Here kuvaa helsinkiläistyneen Pasin nostalgista tutkimusretkeä Napakympin ja tupsupipojen aikaan. Siinä itäsuomalainen pikkukaupunki piirtää normaalin, tavallisen ja toivotun rajat kirkkaasti ja selkeästi. Nämä lenkkarit käyvät, tällainen puhe on oikein, tällainen käytös on oikein. Keittäjä ja putkimies ovat hyvät vanhempien ammatit, sukupuolentutkija ei. Pasi Was Here jäsentää kauniilla, riemukkaalla ja koskettavalla tavalla tavallisuuden tarinaksi lapsuudesta, ystävyydestä ja siitä, kuinka se ystävyys ei enää jaksanutkaan. Molemmissa näytelmissä tavallisuus on elettyjä ja samaistuttavia tapahtumia ja henkilöitä. Äidin yritys ja itku joulupöydässä, koulun kovin jätkä, isän tapa taputtaa poikaansa hartioille. Se on niissä eleissä, joilla kaikki hörppivät hitaasti kahvia puuduttavissa sukujuhlissa. Se on niissä ajanmukaisissa tavallisissa vaatteissa, joita kaikki muutkin pitävät. Oikeanlaisissa ja vääränlaisissa kengissä. Se on halussa olla oma itsensä – mutta se itse, joka on yleisesti hyväksyttävä. Sellainen kunnollinen, keskiluokkainen ja oikealla tavalla pukeutunut. Vaatteilla on tärkeä merkitys, sillä ne ovat viesti ulospäin: minä haluan kuulua joukkoon. Ulkoa tuleva sosiaalinen kontrolli on kova, mutta vielä kovempi on itse opittu ja alitajuntaan iskostettu kontrolli: jo pieni lapsi tietää, millainen käytös on häpeiltävää ja joko kitkee sen itsestään tai tekee sitä salaa. Tavallisuus sattuu ainakin silloin kun siihen ei sovi. Kun itsestään on leikattava irti ne osat, jotka eivät sovi muottiin. Kun muilta piilotettu epätavallisuus vahingossa paljastuukin, ja joutuu suljetuksi ulos. Tavallisuus on samanaikaisesti konkreettista ja abstraktia. Se on kauluspaitojen rintataskuja, tupsupipoja, terävästi leikattuja etuhiuksia, vispilöitä, painepesureita ja pelikonsoleita. Tavallisuus sulkee ulos ja sisäänsä. Se hengittää ja elää ympäristöstään. Liukuu, murtuu ja muuttuu. Kaikessa hahmottomuudessaan se on lyhyillä lauseilla sanallistettavissa: Mikä sopii meille ja mikä ei. Me puhumme tietyllä tavalla ja sinä et. Me näytämme tältä ja sinä et. Tämä meidän tapamme on oikein ja sinun tapasi väärä. Molemmat näytelmät näyttävät, kuinka tavallisuudesta neuvotellaan ja kuinka se määritellään jatkuvasti uudelleen. Ensin tyynyjen nussiminen on väärin ja hirveää, sitten se onkin vain elämää, tavallista. Ringissä runkkaaminen on väärin ja homoa, mutta ei yksi kerta oikeastaan haittaakaan. Pasi Was Here näyttää kuvia ennen ja jälkeen raiteilta suistumisen, kun taas Tavallisuuden aave on piinaavaa aaltoilevaa liikettä tavallisuuden rajapinnassa. Molemmat näytelmät osoittavat, kuinka tavallisuus on ne tietyt vaatteet, ja kuinka ne samat vaatteet ovat oikeastaan keisarin uudet vaatteet. Näytelmät käsittelevät varmoin ottein tavallisuutta, jota ei sellaisenaan ole. Tavallisuuden verhon takaa keskiöön astuvat erityiset ja samalla toki hyvin tavalliset hetket, jolloin voi kohdata toisen ihmisen. Toisen ihmisen kaikessa erityisyydessään ja tavallisuudessaan. Näytelmät nostavat esiin myös ne hetket, jolloin tuon toisen ihmisen menettää. Tuosta menetyksestä alkavat molemmat näytelmät, ja siihen ne myös päättyvät. Muistoa kunnioittaen.   Tavallisuuden aave – kuvia kotimaasta. Q-teatteri Liput täältä.   Pasi Was Here Aikamatka 80-luvun Suomeen ja lapsuuteen. KOM-teatteri Liput täältä.   Kuvat: Tavallisuuden aave – kuvia kotimaasta, Q-teatteri / Pate Pesonius. Kuvassa: Ylermi Rajamaa. Pasi Was Here – aikamatka 80-luvun Suomeen ja lapsuuteen, KOM-teatteri / Tanja Ahola. ​Kuvassa vasemmalta: Robert Enckell, Juho Milonoff ja Johannes Holopainen.]]>