”Sielumme sytyttää sama rakkaus vapauteen ja itsenäisyyteen kuin teidänkin sielunne. Liikaa vertanne virtaa suonissamme, liikaa väriänne on ihoissamme; ei henkemmekään ole teistä vapaa.” –Maria W. Stewart Maria W. Stewart (1803-1880) oli ensimmäinen julkisia puheita pitänyt nainen Yhdysvalloissa. Afroamerikkalainen Stewart, joka toimi luennoitsijana ja toimittajana, oli mukana 1800-luvun alun orjuudenvastaisessa liikkeessä. Hän puki sanoiksi julkisen salaisuuden, jonka totuus oli luettavissa ihmisistä. Mustien naisten kärsimän seksuaalisen väkivallan seuraukset olivat selvät: mustat vaalenivat. Orjuus lopetettiin Yhdysvalloissa vuonna 1865, mutta edelleen 1900-luvun puolella  säädettiin osavaltioittain uusia lakeja, joiden tarkoituksena oli säilyttää rotujen välinen erottelu. One drop rule, yhden pisaran sääntö, viittasi verenperintöön ja oli tarkoitettu pitämään valkoinen veri ja rotu ”puhtaana”. Rotujenvälisiä avioliittoja estämään tarkoitettu laki rakensi maahan kulttuurin, jossa yksikin pisara mustaa verta suvussa luokitteli ihmisen värilliseksi ja siten rajoitti tämän oikeuksia ja mahdollisuuksia.

Taiteilija teoksena

Käsitetaiteilija ja filosofi Adrian Piper aloitti uransa 1960-luvulla New Yorkissa, juuri niihin aikoihin kun käsitetaiteen genre oli muotoutumassa ja pitkälti juuri newyorkilaisten taiteilijoiden teosten kautta. Sol LeWittin naapurissa asunut Piper imeytyi jo opiskeluaikoinaan aivan uuden suuntauksen ytimeen. Hänen uransa nousu torppaantui kuitenkin nopeasti. Piperin nimi ei paljastanut kriitikoille ja kuraattoreille taiteilijan edustavan kahta taidemaailman vähemmistöä. Monet yhteydenpidot katkesivat ja näyttelykutsut peruuntuivat, kun paljastui, että hän oli sekä nainen että  afroamerikkalainen. Ajan käsitetaide ja siihen kytkeytynyt minimalistinen ilmaisu pyrkivät universaaliin ja äärimmäisen objektiiviseen ääneen. Piper taas henkilönä tulkittiin ensisijaisesti sukupuoleksi ja roduksi, joten hänen ei ollut mahdollista esittää objektiivisia huomioita tai havaintoja todellisuudesta. Tämä herätti Piperin kiinnittämään huomiota tekojensa subjektiivisuuteen ja kannusti häntä irtautumaan taidemaailman taloudesta. Protestin muotona Piper päätti tehdä itsestään taiteen objektin. Suurin osa hänen performatiivisista teoistaan tältä ajalta ovat dokumentoimattomia, vieläpä osan yleisönä toimi ainoastaan taiteilija itse. Piperin päämääränä oli sisällyttää taide tilanteisiin, joihin se ei luontaisesti kuulu. Oman minän sitominen taideteoksen olemassaoloon tarkoitti sitä, että teoksilla oli kaksi puolta: sekä ulospäin näkyvä ”esitys” että taiteilijan sisällä tapahtuva reflektio. Teoksessaan Mythic Being, iholtaan vaalea ja rakenteeltaan siro Piper pukeutui tyypillisesti afroamerikkalaisiin miehiin yhdistettyjä piirteitä korostavaan dragiin. Afroperuukki, viikset ja peililasit yhdistettynä ”naisten kruisailuun” toimivat porttina maskuliinisen hahmon rakentamiseen. Peter Kennedyn dokumentaatiossa teoksesta  Mythic Being kävelee kadulla toistaen mantraansa: ”no matter how much I ask my mother not to buy cookies and crackers she always does – so I’ve decided to fast”. Ohikulkijoiden katseet kääntyvät ja videon lopussa Piperin taaksen on ryhmittynyt hämmentyneiden seuraajien joukko. Piper poimi vaihtuvat mantrat vanhoista päiväkirjoistaan ja valitsi satunnaisen lauseen jokaiselle Mythic Being -päivälle. Ollessaan dragissa Piper kommunikoi ulkoisen maailman kanssa ainoastaan mantrallaan: huolimatta siitä, mitä vastaantulijat hänelle saattoivat sanoa, vastaus oli aina valmis. Sisäisesti taiteilija sen sijaan pystyi mantrojen kautta  pohtimaan, kuinka hän olisi erilainen, jos päiväkirjan tapahtumat olisivatkin tapahtuneet miehelle. Mythic Being tarjosi Piperille vaihtoehdon olla jotain muuta kuin oma itse, mutta teosvuosien (1973-76) aikana Piperissa vahvistui pelko, että hahmo alkaisi elää omaa elämäänsä ja muuttuisi omaksi henkilökseen, jonka muistot olisivat Piperin elämästä irrallisia.

Funk to you

Nuoruudessaan Piper oli työskennellyt go go -tanssityttönä yökerhossa, jolloin hänen tehtävänään oli tanssia lasisessa laatikossa diskon tahtiin ja innostaa ihmisiä pitämään hauskaa. Tanssi, erityisesti disco ja funk, on merkinnyt Piperille luontaista ruumiillisuuden muotoa. Yksi hänen monista diskotanssia hyödyntävistä teoksistaan on Funk Lessons (1983). Korkeataiteen ja populaarikulttuurin törmäyttäminen oli muuttunut hyväksytyksi, jopa olennaiseksi taiteessa 60-luvulta alkaen. Piper havainnoi, että kaikki populaarikulttuuri ei kuitenkaan tässä käytössä ollut samanarvoista, vaan jakautui hyväksyttyihin ja vulgaariutensa tai tylsämielisyytensä takia poissuljettuihin alueisiin. Katvealueelle jäi erityisesti musta työväenluokkainen kulttuuri, johon myös funk lukeutuu. Funk Lessons -teoksella Piper pyrki funkmusiikin arvonnostatukseen. Soulin perinteelle rakentuneen musiikkityylin historia on kietoutunut yhteen afroamerikkalaisen kulttuurin historian kanssa. Afrikkalainen rumpumusiikki oli kiellettyä Yhdysvalloissa 1800-luvulla ja Piper käsittää funkin, samoin kuin muun mustan soul- ja popmusiikin tarkoittaneen afroamerikkalaiselle yhteisölle mahdollisuutta vaiennettujen juurten uudelleenlöytämiseen. Teoksen viestinä on yksinkertaisesti ”get down and party – together”. Piper piti funkin oppitunteja lukuisille ryhmille kolmen vuoden aikana. Optimaalisia olivat isot ryhmät, joissa oli helpompi edetä nopeasti kollektiiviseen kokemukseen ja unohtaa pyrkimys askelten täydelliseen oppimiseen. Opettaessaan funkin fyysistä kieltä Piper pyrki houkuttelemaan osallistujista esiin osasia siitä perustavanlaatuisesta aistitiedosta, jota jokaisella on, ja saada sen aktivoiduksi tanssin ja rytmin muotoon. Funk lessonssin videotaltiointi kuvaa erästä hyvin onnistunutta opetuskertaa Berkeleyn yliopistossa. Tanssijat ovat pääosin yliopiston opiskelijoita ja vaikuttavat olevan tilanteessa kotonaan. Filosofi-Piper harjoitti myös ”kotiopetusta” pitäessään illalliskutsuja usein pääosin valkoisille korkeastikoulutetuille vierailleen. Hän saattoi aloittaa illan musikaalisen kattauksen klassisella musiikilla, esimerkiksi Bachin pianokonsertoilla, ja vaihtaa lopuksi funkiin. Usein vaihdos herätti ärtyneisyyttä vieraissa ja Piperin rooli taiteilijana oli purkaa tukahdutettujen näitä rasismin tunteiden aiheuttamia reaktioita keskustelemalla.

Etnisyyden kategorioiden kyseenalaistaminen

Piperin taide kytkeytyy vahvasti taiteilijan henkilökohtaiseen identiteettiin. Piperin virallinen afroamerikkalaisuus yhdistettynä hänen vaaleaan ihonväriinsä on tarkoittanut sitä, ettei niin valkoinen kuin mustakaan kulttuuri ole ongelmitta ottanut häntä vastaan. Rasismia käsittelevien teostensa kautta Piper on halunnut muistuttaa, että samoin kuin afroamerikkalaiset ovat miltei kaikki jossain määrin valkoisia, ovat myös valkoiset amerikkalaiset miltei kaikki jossain määrin mustia. Passing Beyond Passing -teos (2004) sisältää Piperin aiemman videoteoksen Cornered (1988) sekä katkelmia viidestä amerikkalaisesta Hollywood-elokuvasta, jotka kaikki käsittelevät one drop -säännön aiheuttamia vaikutuksia amerikkalaisissa perheissä ja yhteiskunnassa. Katkelmia seuraa videoitu luento, jossa Piper avaa teemaa ja muun muuassa kertoo, että tämän enempää aihetta käsitteleviä elokuvia hän ei ole löytänyt. Yksi katkelmista on elokuvasta Imitation of Life vuodelta 1934 (suomeksi Uhrattua Elämää), jonka muistan nähneeni lapsena, jonain iltapäivänä koulun jälkeen. Tähän asti elokuvan nimi on ollut minulta kadoksissa, vaikka tarina painui mieleeni pysyvästi. Kaksi yksinhuoltajaa tyttärineen, valkoinen rouva ja musta taloudenhoitaja, elävät saman katon alla. Väistämättä yhteiskunnan sanelemat säännöt tunkeutuvat rikkomaan omalakisen perheyhteisön: mustan äidin vaaleaihoinen tytär saa kuulla olevansa musta ja oppii tietämään, mitä merkityksiä sillä on. Aikuisuuden koittaessa tytär häpeää afroamerikkalaista äitiään ja pakenee juurtensa sanelemaa kohtaloa. Hänestä tulee yksi, joka päättää käydä valkoisesta, vaikka se tarkoittaakin kodin ja perheen totaalista hylkäämistä ja äidin sydämen särkemistä. Passing Beyond Passing -teoksen myötä Piper on ilmoittanut eläköityvänsä taiteellista uraansa määrittäneen rasismin kysymyksen käsittelystä. Syytöksiin vihaisuudesta nuori taiteilija vastasi kysyen, eikö rasismista pitäisi suuttua. Kotimaastaan pois muuttanut ja yliopistomaailman taakseenjättänyt filosofi taas taustoittaa epäoikeudenmukaisuuksien historialliset ja kulttuuriset syyt ja kyseenalaistaa koko Yhdysvaltojen etnisyyteen perustuvan kulttuurisen kategorisoinnin. Adrian Piperin teokset The Mythic Being (1973), Funk Lessons (1983) ja Passing Beyond Passing (2004) saivat Suomen ensiesityksensä IHME-festivaalilla 31.3. – 6.4.2014.  

Lähteet: 

Collins, Patricia Hill: Black Feminist Thought. Knowledge, Consciousness, and the Politics of Empowerment. Routledge, 1991. Piper, Adrian: Out Of Order, Out Of Sight. Volume I: Selected Writings In Meta-Art 1968- 1992. MIT Press, 1996.

Kuva:

Adrian Piper, Passing Beyond Passing, 2004. Video lecture/screening/discussion, 01:38:27. Video still: Imitation of Life 1934, USA. Director: John M. Stahl.]]>