EDIT pyysi nynnyjä, Hanna Ohtosen ja Selina Väliheikin muodostamaa feminististä kuraattoriduoa, kirjoittamaan työstään, jossa he tutkivat taiteen kentän tasa-arvoa ja valtarakenteita sekä etsivät feministisen kuratoinnin metodeita. nynnyt kokevat tärkeäksi tarkastella kuratointia sekä kriittisesti että ratkaisukeskeisesti juuri nyt, kun suomalainen taiteen kenttä vasta määrittää sitä, mitä kuratointityö tässä kontekstissa tarkoittaa. Osana tutkimustaan nynnyt ovat pohtineet pehmeiden arvojen toteutumista työmaailmassa ja ystävyyden merkitystä omassa praktiikassaan. EDITin kutsuun vastatessaan nynnyt lähtivät liikkeelle pysäyttävästä kokemuksesta: eräässä työhaastattelussa heiltä kysyttiin, kuinka hyvin he kestävät sitä, että heille huudetaan. Tilanne kuvastaa hyvin nyky-yhteiskunnan ja ehkä myös kuratoinnin epäterveellisiä valta-asetelmia, joissa inhimillisyys ja pehmeät arvot usein unohtuvat kokonaan. Keskellä tämän artikkelin suunnitteluprosessia esitystaiteilija Emilia Kokko pyysi nynnyjä puhumaan ystävyydestä työnteon rakenteena esitykseensä Ensi-ilta 5. sarjasta ensi-iltoja. Selina oli tuolloin pois töistä, joten Hanna kirjoitti hänelle kirjeen puheenvuorokseen. Talvella 2018 Selina vastasi kirjeeseen. nynnyt päättivät lähettää nämä kirjeet EDITille.   Selinalle, Emilian Ensi-ilta, joulukuu 2017 Rakkahin, Me ei olla nähty nyt hetkeen, ja vaikka tällaisia jaksoja on ollut meillä ennenkin, tuntuu nyt aika oudolta olla ilman sua. Oon tottunut tän vuoden aikana puhumaan kanssasi melkeen kaikesta, lähes joka päivä. Äläkä huoli, kaikki on hyvin ja on hyvä että oot nyt poissa. Tämä kaikki odottaa sua niin pitkään kun on tarve. Mun pitää vaan tottua tähän, etten voi kysyä joka asiassa mielipidettäsi – varmistaa, ettei mailin sävy ole äkäinen tai että oon osannut tiivistää tekstiä tarpeeksi. Tää on myös vähän kummallinen tapa kirjottaa kirje, kun tiedän, että muut kuulee tän ennen kuin sä luet tän. Koitan miettiä, miten puhua juuri sulle, eikä Ensi-illan yleisölle. Kun sä oot ollut pois, mä oon tajunnut tän kaiken arvon ja merkittävyyden. Aina toki olen tiennyt, että oon onnekas kun olet ystäväni ja saan tehdä kanssasi töitä, mutta vasta nyt kun oon yksin ja joudun hakemaan ensi vuodelle muita töitä, tajuan, kuinka vähän haluan tehdä mitään muuta. Syy siihen – työn sisällön ohessa – olet sinä. Heljä Franssila Koneen Säätiöstä kirjoitti, että meidän tapa työskennellä ystävyys edellä tuntuu radikaalilta. Se on jäänyt mun mieleen. Samoin kaikki kerrat, kun oon kurkistanut jonkun toisen työyhteisön sisään tän vuoden aikana ja ihmetellyt, miten kukaan voi tehdä töitä näin, ilman ystävyyttä ja ystävällisyyttä. Oon tottunut kanssasi hyvään, mutta ei se ole liian hyvää: se on juuri sellaista, kun kaikkien työnteon pitäisi olla. Mulle ystävyys työn rakenteiden pohjana tarkoittaa luottamusta. Se tarkoittaa sitä, että voin aina luottaa siihen, että sä hoidat puolet meidän hommista, ja että tiedän sun luottavan samassa asiassa muhun. Jos mun pitää jäädä joskus aamulla kotiin lasten tai itseni takia, mun ei tarvitse stressata siitä, että sä pahoittaisit mielesi, suuttuisit, tai alkaisit panikoimaan. Voin jäädä kotiin ilman paineita, kun me molemmat luotetaan siihen, että mä teen ne hommat myöhemmin, tai että jos en voi, sä hoidat ne, ja mä kannan saman vastuun taas vuorostani. Mä tiedän aina, että kun me puhutaan julkisesti jossain, se pelottaa mua, mutta sä pidät mut pinnalla. Jos unohdan sanani, sä täydennät mun lauseen, ja heität siihen vielä kevennykseksi vitsin. Sun seura on kuin joku pitäisi mua aina kädestä – myös sillon kun mä mokaan. Sä et koskaan moiti mua, vaan huomautat asiasta lämpimästi. Ystävyys tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että et päästä mua liian helpolla – musta on ihanaa, että sä osoitat mulle virheeni esimerkiksi aina sillon, kun en näe etuoikeuksiani. Ystävyys on rakenne, joka kehittyy epävarmuuden kautta, koska se tarvitsee jatkuvaa huolenpitoa ja uudelleenrakennusta. Näiden myötä se myös sallii epäonnistumisen ja oppimisen. Se on rakenne, joka hauraudestaan huolimatta pitää mut turvassa. Yksinkertaisuudessaan ystävyys työn rakenteena tarkoittaa mulle sitä, että sä olet mun sister-in-arms. En halua sanoa sitä suomeksi, kun haluan ajatella tässä aseet käsinä – sun käsinä, jotka taistelussa pitää musta kiinni. Celine Condorelli sanoo: Friends in Action. Paremmin ei voisi sanoa. Mä jaksan vaatia yhteiskunnalta ja taiteen kentältä feminismiä, tasa-arvoa, moninaisuutta, parempia työoloja, ystävällistä käytöstä, huomioimista, välittämistä ja kyseenalaistamista kun tiedän, että sä seisot mun vierellä. Kun nyt puhutaan työn rakenteista, on hyvä muistaa, että ystävyyttä on myös tarkasteltava kriittisesti. Oon yhä tosi kiitollinen sulle siitä, kun keväällä ravistelit mut ja meidät irti siitä lukosta, mikä syntyi kun yritettiin olla liikaa yhdessä ja otettiin paineita apurahasta. Me tultiin vahvemmiksi, kun nähtiin sen tilanteen haitat. Sä myös muistat mua paremmin sen, että meidän pitää huomioida huolellisesti muut kun ollaan yksikkönä heidän seurassaan, ettei meidän läheisyys jätä ketään ulkopuolelleen. Ja sä teet sen niin hienosti! Oon oppinut kanssasi löytämään itsestäni ystävällisyyttä myös silloin, kun sosiaalinen kanssakäynti väsyttää. Oon oppinut, ettei se ole koskaan multa pois vaan päinvastoin antaa mulle voimaa, kun tilanteet toisten kanssa on lämpimiä. Ehkä mä puolestani olen opettanut sulle, miten asettaa rajoja itselle ettei kulu liikaa muiden huolehtimisesta. Tuntuu melkein turhalta puhua tästä, kun kaikki tää tuntuu niin itsestäänselvältä – näinhän kaikkien pitäisi toisiaan kohdella, niin töissä kuin muuallakin. Mutta ei se ole niin. Tämä on kai etuoikeus mikä meillä on, mutta samalla se tuntuu metodilta, jota pitää levittää. Tänä vuonna olen nähnyt sen levittäytyvän meidän ystävyyden ulkopuolelle ihmisten parissa, joiden kanssa me jaetaan asioita: työtovereiden kanssa, joista tulee ystäviä ja liittolaisia. Juuri nyt tässä monimutkaisessa, monijäsenisessä rakenteessa työskenteleminen on yksi mun elämäni tärkeimmistä asioista. Isoin kiitos sen mahdollistamisesta kuuluu sulle. Mulla on sua hirveä ikävä, ja ootan hulluna että saan tavata “Teroliinan”. Se näytti kuvassa ihan sulta, ja oon niin onnellinen, että maailmassa on nyt yksi nynny lisää. Lämmöllä, hanna     Hannalle, kahvilassa Hakaniemessä, tammikuu 2018 Hanna, sain sulta kirjeen joulukuussa ja luin sen keskellä suurta mullistusta. Olin aika pyörryksissä ja hukassa, uuden edessä. Sun kirje sai mut muistamaan. Se antoi lohtua ja itketti mua. Sun tapa kirjoittaa ja käyttää sanoja on erityinen. Osaat ilmaista kauniisti, rikkaasti ja tarkasti, sanoa paljon ja jättää riittävästi ilmaan. Se, mikä jää ilmaan, on tunne siitä, että olet läsnä. Oot siinä mun kanssa. Nyt on tammikuu. Luin kirjeesi uudelleen ja itkin taas. Ajattelen sua joka päivä. Musta on ihanaa, että sun kanssa työ on mielekästä, innostavaa ja merkityksellistä. Mä ajattelen joka päivä niitä asioita, joita me tehdään ja joita mä haluan tehdä sun kanssa. Sun kanssa mä unelmoin ja haaveilen. Sun kanssa mä räyhään ja ajattelen. Ja kun sä kirjoitat siitä, että meidän tapa työskennellä on etuoikeus, mä oon samaa mieltä. Sitten ajattelen, että miksi se on niin? Periaatteessa se vaatii aika vähän, sillä se ei vaadi suuria rakenteita, resursseja tai tiloja. Sen sijaan se vaatii sitoutumista, kuuntelemista ja vastavuoroisuutta. Ajattelen, että tämä, mitä meidän välillä on, on rakkautta. Mä saan työskennellä sen vaikutuspiirissä. Viime viikolla me pidettiin lukupiiriä ja siellä nousi esiin kysymys siitä, miten me nähdään ystävyys suhteessa feminismiin? Silloin oivalsin, että ystävyys sinällään voi olla ulkopuolelleen sulkevaa, eikä näin ollen palvele ajatusta yhdenvertaisuudesta ja tasa-arvosta. Ystävyyttä voisi kritisoida sanomalla, että siinä sokeutuu, sulkeutuu turvallisen kuplan sisään. Ensi-istumalta voin ajatella, että se olisi näin, mutta kun ajattelen tarkemmin olen sitä mieltä, että ystävyyden olemuksen ydin on mahdollisuus nähdä ja ymmärtää enemmän. Kun saa lähentyä jotain vierasta, tutustua, alkaa nähdä erilaisia sävyjä. Nämä sävyt tuovat esiin moninaisuuden, monisyisyyden ja monimutkaisuuden. Sekä itsessä, että toisessa. Niin ystävyydessä, kuin työssäkin yhteiset kiinnostuksen kohteet, tarpeet ja ajatukset sitoo ihmisiä yhteen. Kun katson ympärilleni, näen paljon työn ja ystävyyden yhteensulautumaa. Monet taiteen kentän, etenkin niin sanotun vapaan kentän, yhteenliittymät rakentuu ystävyyden pohjalle, tai niiden kautta syntyy ystävyyksiä. Se ei ole sen kummempaa. En näe syytä, miksi ystävyyttä pitäisi häivyttää tai piilottaa, kun puhutaan työstä? Jos työn ajatellaan olevan henkistä ja fyysistä panosta vaativaa pyrkimystä kohti haluttua päämäärää, ajattelen että ollakseen mielekästä, sen työn tulee edesauttaa elämää, joka on hyvää. Ajattelen, että ystävyys on luonteeltaan antimoralistista, toisin sanoen se mahdollistaa erehdyksen, oppimisen ja anteeksiannon ilman syytöstä. Toimiessaan vastavuoroisesti se on yhdenvertaista, sen vaikutuspiirissä jokaisella on ääni ja sitä ääntä voi käyttää. Sen sisällä on positioita, jotka ovat muutoksessa, välillä eripuraisia ja aina neuvoteltavissa uudelleen. Kun sinä väsyt, minä jaksan. Kun mua huolettaa, sä olet rohkea. Kun en näe, sinä ehdotat toisenlaista katsomisen tapaa. Haluan koota ajatuksia. Mitä ajattelen, kun ajattelen sua? Kun ajattelen Hannaa? Ajattelen ihmistä. Sitten ajattelen Mirkka Rekolan runoa, jossa sanotaan: “Jokainen hetki merkitsee minulle ihmistä, siksi minä olen.” Kun ajattelen sua, ajattelen sun olemusta liikkeessä. Sun olemus on mulle niin rakas. Ajattelen sitä, kun me käveltiin Abrahaminkatua kevätauringossa ja sä kamppailit vaikean päätöksen kanssa. Ajattelen sitä, kun istuin sun kanssa bussissa, me otettiin matkustusselfie ja kun myöhemmin katsottiin sitä kuvaa tarkemmin, sen taka-alalla oli joku kauhistunut kaiutinnaama. Ajattelen sitä, kun istuttiin Turun kirjakahvilassa ja Camille Auer kertoi meille Kaija Papun ja Sanni Sepän näyttelyn tekstistä. Siinä sanottiin: “rakkaus läpäisee kaikki kerrokset”. Ajattelen sitä, kun me käveltiin Länsiväylän reunaa ja sanoin, että en enää osaa sanoa, mitä me tehdään, vaikka tiedänkin mitä me tehdään. Silloin sä armahdit mut ja sanoit, että nyt mä voin olla hiljaa ja kuunnella. Ajattelen uimista sun kanssa. Sä oot siellä nopeiden kaistalla ja mä hitaiden. Sitten me mennään vesijuoksemaan, meidän vauhdit kohtaa, me juostaan rinnakkain, lukittuneet ajatukset aukeaa ja me keksitään ratkaisuja yhdessä. Ajattelen sitä, kun me oltiin pitämässä työpajaa, Elia oli ihan vauva ja sä syötit häntä samalla, kun me puhuttiin siitä, mitä kansainvälisyys voisi tarkoittaa galleriakentällä. Nyt me ollaan tilanteessa, jossa sä rohkaiset mua imettämään selällään ruokakaupan lattialla samalla, kun me mietitään miten budjetoida mahdollisimman järkevästi. Ajattelen sitä, kun korjasin sua yhden keskustelutilaisuuden jälkeen ja samantien näin, miten mun sanat satutti sua. Mä kaduin heti ja olisin halunnut sulkea sut syvään halaukseen. Ajattelen sitä, kun me tehtiin aamupalaa, lounasta ja illallista vaan sen takia, että haluttiin lykätä vaikean työtehtävän tekemistä. Ja sitten ajattelen sitä, kun me lopulta tehtiin se ja innostuttiin hiiteen. Ajattelen sitä, kun viime keväänä me puhuttiin sukupuolista ja normeista, ja sä näytit mulle mun sokean kohdan. Miten mua nolotti ja miten mä olin hiljaa. Mä jäin ajattelemaan ja ajattelen sitä vieläkin. Kiitos siitä. Ajattelen raitiovaunua, metroa, laivaa ja junaa. Istut mun vieressä, puhut mulle, kerrot sun ajatuksia. Luet kirjaa ja haluat lukea mulle ääneen. Katsot maisemaa ja otat siitä kuvan. Joskus mä unohdan, että sä olet myös valokuvaaja. Sitten sä kerrot mulle, että sua kiinnostaa just nyt kalpeat värit valokuvissa, mä katson sun kuvia ja näen sen. Ajattelen sitä, kun tuun meidän uudelle työhuoneelle ja sä oot laittanut kaikki kirjat hyllyyn ja kuvia seinälle. Ikkunalaudalla on kukkia ja sä haluat lisää. Ajattelen Tuija Kokkosta, joka puhui työhuoneen kasvien tervehtimisestä aamulla ennen töihin ryhtymistä. Ajattelen sitä, että kun mä olen nyt ollut toisaalla, sä oot jatkanut töitä. Se tuntuu samaan aikaan hyvältä ja pahalta. Musta tuntuu, että mä jään sun jälkeen. En ole siinä rinnalla kulkemassa, niin kuin ennen. Ja vaikka sä kerrotkin, että kaikki odottaa mua ja mä voin rauhassa ottaa aikaa, mä pelkään, että sä siirryt eteenpäin, käännyt jostain risteyksestä toisaalle. Se kai on ystävyyden ja työn riski. Se, että ystävyyteen kuuluu mahdollisuus erkaantua, loitota ja sitten taas mahdollisuus lähentyä. Kuinka hyväksyä tämä loittonemisen mahdollisuus? Ja sitten, kun mä olen tällaisessa tilanteessa, jossa olen saanut kutsun ajatella meidän työtä ja kirjoittaa siitä tekstin, joka ei ole vain sulle vaan myös muille, alan epäröidä, että voinko mä nyt puhua rakkaudesta? Että pitääkö mun muotoilla se toisin? Voin muotoilla sen myös näin: Kun ajattelen sua, ajattelen liikettä, liikehdintää. Mikä saa aikaan liikettä, tarpeen liikkua? Sen täytyy liittyä tarpeeseen mennä eteenpäin. Ottaa askelia, vaihtaa paikkaa, aikaa tai olemisen tapaa. Se liittyy muutokseen. Liike on muutosta, maisema vaihtuu, ajatus liukuu toiseen. Kun me puhutaan feminismistä, me sanotaan, että meille se on verbi: se on tehtävä. Mieleen tulee toinen Rekolan runon säe: “maailma on teonsana”. Se, mitä me yhdessä tehdään, on liikettä, liikkumista kohti erilaisia horisontteja. Ja sitten, mikä on horisontti? Se on se jota ei voi saavuttaa. Halauksin, Selina p.s. Kirjoitat käsistä. Käsistä jotka kietoutuu ja pitää pinnalla. Vuonna 1982 Suomea kiersi Taiteilijoiden rauhanjuna, joka pysähtyi asemille keskustelutilaisuuksien ja esitysten ajaksi. Mukana olleet kirjailijat julkaisivat rauhanantologian ja mä sain sen mun äidiltä teini-ikäisenä. Siinä on Ulla-Maija Aaltosen Avoin käsi -runo, joka yksinkertaisuudessaan koskettaa mua yhä. En kirjoita sitä tähän, mutta mä lupaan lukea sen sulle. [caption id="attachment_7988" align="alignnone" width="850"] Ulla-Maija Aaltosen Avoin käsi -runo[/caption]   http://nynnyt.org  Kansikuva: Ote nynnyjen kirjastosta, joka kasvaa heidän työhuoneellaan Helsingissä   OP-ED -sarjaa on tukenut Taiteen edistämiskeskus.  ]]>