Tämän tekstin alkuperäisenä tarkoituksena oli tutkia Suomen vuoden 2018 presidentinvaalien memeettisiä heijasteita internetissä, ja niiden kautta manifestinomaisesti kertoa mitä artivismi eli taiteen keinoja käyttävä aktivismi voi(si) olla osana demokraattisia prosesseja. Suomen satavuotisjuhlapäivänä tämä aihe kuitenkin ikään kuin räjähti käsiin.

Seuratessamme porukalla sadatta itsenäisyyspäivää kolmelta tietokoneelta, tämän tarinan kertoja syntyi. Sotahuoneemme ulkopuolella kukaan ei näyttänyt kykenevän problematisoimaan Yleisradion itsenäisyyspäivän mielenosoitusten livelähetystä, saati valintaa näyttää vastikään kielletyn Pohjoisen vastarintaliikkeen marssia symboleineen. Lähetys siirtyi perinteiseen itsenäisyyspäivän livespektaakkeliin eli Linnan juhliin suoraan Hietaniemestä, jossa rajavartiolaitos valvoi äärioikeistolaisen soihtukulkueen marssia kohti hautaa. Linnan ulkopuolella Kauppatorin täytti, tai oikeastaan tyhjensi, sata Suomen lippua.

Syntyi sisäpoliittiseksi vainoharhaksi nimeämäni raaka-ajatus: mitä jos jo vuosia sitten päätettiin, että kukaan ei kuoki Kauppatorilla kun Suomi täyttää sata vuotta? Olisiko se onnistunut mitenkään muuten kuin saamalla aikaan farssimainen mielenosoitusspektaakkeli tai siis joukkojenhallintaunelma, jossa toiset hokevat Alpakoita, ei natseja!, toiset Vapaa, Pohjoismainen radikaali!, ja kolmannet hiljentyvät kristalliyö-fiilikseen?

Kuluneen reilun kolmen kuukauden ajan olen kipuillut tämän tekstin äärellä, koska sanoitettavat asiani ovat sekavia ja prosessit niiden taustalla pirstaloituneita läpi menneiden vuosien. Olen käynyt läpi kovalevyjä, logeja sekä puhunut menneistä vuosista ja teoksista niiden kanssa, jotka ovat osallistuneet niiden tekemiseen tai olleet hyvin lähellä niiden tapahtumista. Villin ja vapaan prosessin kesyttäminen kerrontaan on todella hankalaa. Ainoa tapa puhua avoimesti jostain näin keskeneräisestä ja raa’asta on rehellinen itsensä tarinallistaminen.

Kerron tässä tekstissä teosten ja tekojen kautta ajattelutyöstä, hapuilusta ja epäonnistumisista, sekä toki myös pienistä onnistumisista ja sattumuksista, joiden kautta olemme voineet edistää artivistisen toiminnan taustalla olevaa temaattista työtä eli tässä tapauksessa paluuta merkitykseen. Olen jakanut viime vuosien tapahtumat tässä tekstissä melko mielivaltaisesti neljään näytökseen – HYPERREAALIYAH:n syntyyn, henkilökohtaisiin haasteisiin taidemaailmassa, livetrollaukseen ja lopulta varsinaiseen memetiikan tutkimukseen, sekä siitä seuranneisiin spekulaatioihin ja metodisiin vainoharhoihin.

* Ei sovellu heikkohermoisille.

27.3.2018 Helsingissä Jenna Jauhiainen

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS: TODELLISUUDESTA TODELLISTA TODELLISEMPAAN TODELLISUUTEEN

Alussa oli spektaakkeli, joka positioimalla kokijansa katsojiksi lohkaisi itsensä irti todellisuudesta. Huutavista otsikoista, ajan ja paikan takaa kaikuvista radio- ja televisiolähetyksistä ja elokuvien elämää suuremmista hetkistä tuli vuosikymmenten myötä normaaleja, arkisiakin. Kun totuimme spektaakkeliin, astuimme kuin huomaamattamme hypertodellisuuteen, jossa todellisuuden representaatiot tuntuvat todellista todellisemmilta. Kaukana tuolla jossain tapahtuvat asiat eivät ole yhtä todellisia kuin niiden hypertodelliset representaatiot, jotka vaikuttivat käyttäytymiseemme, suhteisiimme ja yhteiskuntiimme. Täydellisessä immersion tilassa hypertodellisuudesta muodostuu simulaatio – monimutkainen ja ehyt rakenne, jolla ei enää ole varsinaista kiintopistettä tai lähdettä itsensä ulkopuolisessa, siinä alkuperäisessä ja tavallaan varsinaisessa todellisuudessa. Simulaatio ei tietenkään välitä tästä pätkääkään, vaan on itsessään täydellisen todellinen. Mutta entäs me, simulaatiossa elävät? Me emme tunnista enää, missä simulaatio alkaa ja mihin se loppuu. Olemme sosialisoituneet maailmaan, jossa merkitys on paennut johdannaisrakenteisiinsa.

Tämä ajatus sai alkunsa vuonna 2014, josta käytin koko alkuvuoden työstäen seminaariesseetä Yhdysvaltojen sota- ja viihdeteollisuuden yhtymäkohdista. Osana teoreettisen viitekehyksen rakentamista palasin luennassani Guy Debordin (1931–1994) kuuluisaan Society of the Spectacleen (1967) ja sanan varsinaisessa merkityksessä löysin Jean Baudrillardin (1929–2007) teoksen Simulacra and Simulation (1981). Merkittävimmät käsitteelliset apparaatit, joita hyödynsin ja tutkin olivat Debordin spektaakkeli ja Baudrillardin simulaatio sekä hypertodellisuus. Kipupiste, johon näiden käsitteiden avulla pyrin tarttumaan, oli audiovisuaalisen viihteen vaikutus merkitykseen ja sen muodostumiseen. Tavoitteenani oli ymmärtää, miten viihdettä käytetään hyödyksi sekä sodan että rauhan aikana sotateollisuuden edistämiseen.

Vuonna 1991 Baudrillard argumentoi, että Persianlahden sota oli ensimmäinen globaalissa mediaympäristössä simuloitu ns. siisti sota (englanniksi clean war) eli varsinaisen sodan hallittu representaatio – ei kuuma, ei kylmä, vaan kuollut sota. Varsinainen, todellinen tuho Persianlahdella ei näyttäytynyt globaalissa mediakerronnassa vaan sen sivuutti hallittu, ohjattu, visuaalisesti ja tarinallisesti jännittävä representaatioiden simulaatioksi nivoma (audio)visuaalinen kirjo. Yhdysvaltojen sotavoimat hallinnoi mediaoperaationsa ja -työnsä niin, että kuvat sodan uhreista ja tuhosta sivuutettiin auringonlaskuun sujahtavilla ohjuksilla, aavikkoa vasten palavilla öljynjalostamoilla ja sankarillisilla sotilailla hävittäjissään.

Kohtasin Persianlahden sodan simulaation kolmevuotiaana, kun hiivin vanhemmiltani salaa sohvan taakse katsomaan uutisia. En ollut vielä ehtinyt sosialisoitua oikein mihinkään, saati simulaatioon, joten järkytyin näkemästäni valtavasti – vaikka en siis nähnyt muuta kuin ilmakuvaa ja aavikkoa. Ymmärsin kuitenkin, että kyseessä on sota, jossa ihmisiä kuolee, ja tunsin valtavaa tuskaa kuvitellessani ihmisten kärsimystä. Piilouduin itkemään vaatehuoneeseen, jossa mietin niin kuumeisesti kuin nyt vain kolmivuotias voi miettiä, että miten sota saadaan loppumaan? Lopputulemani oli mennä aavikolle, etsiä korkea hiekkakasa ja nousta sen päälle kertomaan sotilaille, että heidän on ajateltava äitejään. Kirjoittaessani mediasta ja sodasta yli 20 vuotta myöhemmin, sain merkittävän henkilökohtaisen katharsiksen ymmärtäessäni, että olen onnistunut koskettamaan tunteillani sodan todellisuutta etäytetysti uutisten kautta, silloin pienenä lapsena ennen kuin simulaatio vei minutkin mennessään.

Vuosi seminaaripaperin valmistumisen jälkeen kesällä 2015 mieleeni putkahti sana hyperreaaliyah, jonka merkityksen tunnistin heti. Oli aika paluulle merkitykseen, vähintäänkin yhtä verrannollisesti kuin varsinainen aaliyah – juutalaisten paluu diasporasta takaisin pyhään maahan. Hypertodellisuuden ikeessä olemme diasporassa merkityksestä oli varhainen, äänen lausuttu analogia. Olimme aloittaneet taiteellisen yhteistyön jo ennen HYPERREAALIYAH:ia. En voi puhua yhteistyökumppaneitteni puolesta, mutta niinä maailman aikoina kun öisin peitin modeemin äänen tyynyllä, hain internetistä ihan mitä vain. Taustalla saattoi vaikuttaa varhaislapsuus tietosanakirjojen parissa. Olen siis pienestä pitäen sanan varsinaisessa merkityksessä surffannut internetissä ja voisin jopa väittää, että sosialisoiduin ensisijaisesti kybertodellisuuteen. Internet on siitä mielenkiintoinen toimintakenttä hypertodellisuuden kannalta, että kaikki on puhtaasti representaatiota – kybertodellisuudessa mikään ei varsinaisesti kykene pakenemaan Baudrillardin teoretisoimia representaatioprosesseja. Merkityskerrokset muodostuvat usein hallitsemattomista (tai ainakin siltä vaikuttavista), käyttökokemusten sävyttämistä prosesseista. Suhteutettuna alkuperäiseen tai perinteiseen todellisuuteemme, psykologisena toimintakenttänä kybertodellisuudessa vallitsee kova vauhti. Maailmankuvat, mielipiteet, harhat ja normit kehittyvät nopeammin kuin varsinaisessa todellisuudessamme.

HYPERREAALIYAH syntyi myös tarpeeseen. Olemme käyttäneet alusta asti oman materiaalimme lisäksi, ja joidenkin teosten kohdalla pelkästään, tekijänoikeuksiltaan muiden omistuksessa olevaa materiaalia, jonka takia teoksemme eivät (välttämättä) ole laillisia. Tarkoitus ei ollut omistaa mitään (jonka takia myös teoksiamme saa vapaasti levittää, muokata ja vaikka myydäkin), vaan dokumentoida ja toteuttaa taiteellista tutkimustyötä, erityisesti (audio)visuaalisesti, performatiivisesti ja situationaalisesti. HYPERREAALIYAH:n tarkoituksena oli olla tavallaan simulaatio taiteilijasta – identiteetiltään itsenäinen, enemmän kuin osiensa summa.

Pidin elokuussa 2015 Hanna Hyyn kanssa kuukauden kestäneen näyttelyn Helsingissä Kaarlenkadun Kalleriassa. Kaikki näyttelyn digitaaliset kollaasit olivat omiani, vaikka HYPERREAALIYAH leijuikin ilmassa jo tekijänä. Valvoimme itse näyttelyä. Kohtasin näyttelyn aikana sattumalta useampia ihmisiä, jotka edesauttoivat HYPERREAALIYAH:n taiteellista työtä yllättäviäkin reittejä pitkin.

Järjestimme Kalleriassa Taiteiden yönä näytöksiä yhteistyössä Pultsetin kanssa tekemästämme WEIRD HISTORY OF FINNISH YOUTUBE ART 2005–2015 (2015) -historiikista. Historiikki kiteyttää paljon siitä (ala)kulttuurillisesta viitekehyksestä, josta monet myöhemmät videoteoksemme ovat saaneet vaikutteita. Siinä korostuu STP eli SinäTuubaPaska, kotimainen johdannainen englanninkielisessä Youtubessa syntyneelle YoutubePoop:ille. Suomalainen STP on tasoltaan ja määrältään kuitenkin ainutlaatuisen tasokasta näinkin pienen maan tuotokseksi. Suomalaisilla ylipäänsä on, ainakin vielä näinä maailman aikoina, ollut varsin hyvät lähtökohdat ymmärtää ja myös tuottaa internetkulttuurin sakeimpia vesiä. Erityisesti suomalainen kuvalautakulttuuri elää ja voi hyvin kansainvälisestikin vertailtuna.

Pari viikkoa Kaarlenkadun näyttelyn jälkeen sain gallerialla sattumalta tapaamani Suomen Sisun entisen puheenjohtajan kautta tietää, että SS etsii leikkaajaa historiikille toiminnastaan. Aistin välittömästi trollausmahdollisuuden ja kokeilin kepillä jäätä. Se kantoi ja hän linkkasi minut ”copywriteriin”, joka oli vastuutettu tekemään käsikirjoitus Suomen Sisun syysseminaarissa esitettävää historiikkivideota varten. Koko järjestely oli kaikkinensa melko hämärä ja on mahdollista, että tässä prosessissa on ollut minun lisäkseni muitakin trollaajia. Kun minuun otettiin yhteyttä, käsikirjoitus ja lähdevideoita historiikkia varten oli jo olemassa, eli vain leikkaus tarvittiin. Aikataulu oli tiukka – sovimme, että aloitan historiikin leikkaamisen tiistaina, ja toimitan valmiin videon hyvissä ajoin saman viikon lauantaina järjestettävään syysseminaariin. Copywriter ehdotti, että olisin voinut tulla leikkaamaan videota hänen työpaikalleen Santahaminaan (kyllä, Santahaminaan), mutta sain vakuutettua, että työskentelen kotona tehokkaammin.

Sovittuani videon editoimisesta järjestimme saman tien parin päivän lanit, joiden aikana leikkasimme teosta porukalla. Koska oma näkemykseni Suomen Sisusta oli ja on omani, halusin teokseen myös muiden kokemuksen ja käsityksen asiasta. Käytännössä tämä toteutettiin ohjauksellisesti niin, että jaoin historiikin käsikirjoituksen karkeasti neljään osaan, joita editoimme itsenäisesti. Ohjauksellinen ohjeistukseni oli hyvin yksinkertainen: Tulkitse SS:n historiikin käsikirjoituksen väitteitä historiansa tapahtumista omalta näkökannaltasi ja audiovisualisoi ne. Yhtä tahallista kirjoitusvirhettä lukuun ottamatta teoksessa on koko Suomen Sisun historiikilleen tekemä käsikirjoitusrunko tekstiplansseina. Kaikki muu sisältö on omaa käsialaamme. Itse leikkasin teoksen alun ja lopun sekä sellaisia osia teoksen keskivaiheilta, joihin muilla oli vaikeuksia keksiä sisältöä. Lopputuloksesta tuli sekava ja osittain merkitystasoiltaan ristiriitainenkin. Koen tämän onnistumisena, sillä tie toistemme ajattelun ja monimutkaisten arvorakenteiden ymmärtämiseen käy väkisinkin ristiriitojen kautta. Historia ja etenkin historiikit ovat luonteeltaan hypertodellisia representaatiovyyhtejä ja tarinoita todellisuudesta, joista käytännössä muodostuu lähes poikkeuksetta todellisuuttaan todellisempia. Historia on simulaatio.

Otimme tässä teoksessa hypertodellisen merkitysprosessin artivismin välineeksi, vaikka prosessin aikana se ei ollut kauhean tietoista. Artivistinen taide tarvitsee oikean hetken toteutuakseen mahdollisimman moniulotteisesti. Mielestäni tarkoitus ei kuitenkaan ole hallita teoksen vastaanottoa – vain vapaalla kollektiivisella assosiaatiolla voidaan nostaa pintaan erilaisia ääniä ja kokemuksia, jotka mahdollistavat teoksen varsinaisen toteutumisen. Väitän siis, ettei varsinkaan artivistinen teos voi onnistua osallistamatta. Tällöin myös tekijyyteen liittyvä vastuu on erityisen kriittinen kysymys. Taiteellinen ja poliittinen oikeamielisyys on ajoittain vain aikaan ja paikkaan suhteutuva illuusio. Joissakin konteksteissa hyväkin juttu kääntyy naurettavaksi, typeräksi tai jopa vaaralliseksi ajamalleen asialle.

Joskus on kuitenkin aiheellista ottaa taiteilijana kontolleen niin sanotusti ongelmallisen teoksen tekeminen, sillä järkyttävänkin teoksen vastaanotto voi rakentua tarpeelliseksi keskusteluksi ja johtaa yhteiskunnalliseen kehitykseen ja muutokseen. Ajoittain tämä prosessi on hyvinkin sotkuinen ja taiteilijalle itselleen ahdistava. Tätä ahdistusta voi lieventää olemalla identifioitumatta teoksiinsa tai vastavuoroisesti olemalla kritisoimatta teoksia tekijälähtöisesti, vaan ensisijaisesti teoksen jatkuvasti elävän merkityksen kautta.

Näin jälkikäteen voin sanoa, että SUOLEN SISUN HISTORIIKKI (2015) onnistui muihin teoksiimme verrattuna parhaiten niin sanotun mediatyön kannalta. Rakensin teoksen ajoitusta laniemme yhteydessä innostamalla itselleni entuudestaan tuntemattoman toimittajan julkaisemaan videomme kera kommentaarin sitoutuneisuudeltaan ns. vihervasemmistolaisessa mediassa samaan aikaan kun se oli tarkoitus näyttää Suomen Sisun syysseminaarissa. Onnistuin viivyttelemään videon toimitusta parilla päivällä vetoamalla teknisiin vaikeuksiin. Lähetin latauslinkin videoon lopulta reilu puoli tuntia ennen kuin se oli tarkoitus esittää seminaarissa. Sain parissa minuutissa kuittaukseksi sähköpostitse kiitoksen, mutta tarina ei kerro, näytettiinkö historiikki seminaarissa. Mitään yhteydenpitoa ei ole tuon kiitoksen jälkeen Suomen Sisun ja minun välilläni ollut aiheen tiimoilta, tai muutenkaan.

Ensimmäisen vuorokauden aikana SUOLEN SISUN HISTORIIKKI keräsi 16 000 katsojaa. Teoksesta tehdyssä tiedotteessa (joka löytyy myös Youtubesta videon kuvauksesta) puhun asiasta omalla nimelläni turvallisuussyistä – järkeilin, että jos joku hermostuisi teoksesta ja koittaisi vahingoittaa minua, motiivi olisi saman tien selvä ja se toisi lisää huomiota itse teokselle. Muutenkin mielestäni teoksen syntytarinassa on hyvin oleellista kenelle se tuli ja mistä se tuli – varsinkin siksi, etten itse voi olla täysin varma niistä syistä, joista sain sen käsiini. HYPERREAALIYAH siis menetti osaltani tuolloin anonymiteetin suojan.

SUOLEN SISUN HISTORIIKKI ei teoksena varsinaisesti aja mitään asiaa. Sen keskeinen tiedollinen anti on Suomen Sisun itseymmärrys historiastaan, koska video on jaksotettu alkuperäisten käsikirjoitustekstien kautta ja ne näkyvät plansseissa läpi teoksen. Teos toki karnevalisoi ja naureskelee SS:n kokemukselle itsestään, mutta se on ajoittain myös hyvin häiritsevällä tavalla linjassa äärioikeistolaisen kansallismielisyyden eri merkitystasojen kanssa – osa teoksessa käytetystä huumorista on sellaista, joka elää ja voi hyvin äärioikeistolaisissa piireissä. Toki teoksessa väistämättä myös annettiin huomiota ja rakennettiin legendaa, mikä ovat saattanut lisätä Suomen Sisun tunnettuutta.

TOINEN NÄYTÖS:
JOIDENKIN ASIOIDEN NYT VAAN ON OLTAVA TABUJA

Suhtauduin hyvin itsekriittisesti SUOLEN SISUN HISTORIIKKI:in sen julkaisun jälkeen ja tunsin vastuukseni miettiä Suomen Sisun identiteettipolitiikkaa vakavamminkin. Kirjoitin Suomen Kulttuurirahastolle apurahahakemuksen lokakuun viimeisenä päivänä vuonna 2015. Aikomuksenani oli leikata historiikki käsikirjoituksensa mukaisena – sellaisena kuin se minulta tilattiin – rakentuen SS:n toimittamasta videomateriaalista ja -linkeistä. Tarkoituksenani oli toteuttaa työ hallitusti niin, ettei sillä olisi mitään mahdollisuuksia levitä internetiin vaan tulla näytetyksi ainoastaan kriittisessä kontekstissa. Muutin marraskuun alussa talveksi Saksaan, jossa tammikuun puolella yllätyin valtavasti saadessani tietää, että hakemani apuraha oli myönnetty minulle. En enää varsinaisesti halunnut palata Suomeen ja jatkaa Suomen Sisun identiteettipolitiikan työstämistä, mutta apurahan saaminen oli validoiva hetki, joka osoitti, että teoksella on arvoa ja syytä toteutua.

Palattuani pääsiäisen jälkeen takaisin Suomeen aloin hakea teokselle näyttelytilaa. Etsin pientä galleriatilaa, johon rakentaa simulaatio yksiöstä jossa asuu oman stereotypisoivan ymmärrykseni mukainen, kuvitteellinen Suomen Sisun jäsen. Tavoitteenani oli luoda stimuloiva ympäristö, jossa voisin kohdata näyttelykävijöitä ja kertoa heille äärioikeistosta ja kansallismielisyydestä sekä identiteettipolitiikasta niiden ympärillä. Halusin kohtaamisten ja keskustelujen kautta kasvattaa teoksen tiedolliskokemuksellista sisältöä sekä mahdollistaa kävijöille kokemuksen äärioikeistolaisen artefaktin äärellä olemisesta ja taiteesta aktivismin muotona. Halusin olla näyttelyssäni kuvitteellisen tilan keskeyttäjänä, aktivistina toimimassa oman teokseni sisällä ja sitä vastaan.

Kirjoitin ehdotukseni näyttelystä ensin yhteen galleriaan, jossa oltiin kiinnostuneita, mutta molemmille osapuolille sopivaa näyttelyaikaa ei löytynyt. Toisessa galleriassa, johon otin yhteyttä, oli kiinnostusta sekä minulle sopiva näyttelyaika. Sovimme kolmen viikon näyttelystä, joka alkaisi heinäkuun seitsemäs päivä. Kävin tässä yhteydessä näyttelystäni vastaavan henkilön eli galleriaa pyörittäneen, lähinnä taiteilijoista koostuvan kollektiivin jäsenen kanssa pitkän keskustelun näyttelystä ja sen sisällöstä. Halusin varmistaa, että galleria ymmärtää teoksen poliittiseen luonteeseen liittyvät riskit ja tiedostaa, että kritisoin väkivaltaisiin organisaatioihin ja uusnaitseihin sidoksissa olevaa järjestöä. Kyseisellä gallerialla oli meneillään nationalismiin keskittyvä teemavuosi, ja minun annettiin ymmärtää, että he ovat varautuneet riskeihin.

Valmistelin teosta kuukauden – hankin materiaaleja yksiön sisustusta ja irtaimistoa varten, lainasin VHS-nauhurin ja kaksi tyhjää VHS-kasettia, ja keräsin internetistä visuaalista ja tiedollista materiaalia. Luin teoriaa identiteettipolitiikasta. Sovin näyttelyyn liittyvän keskustelutilaisuuden ja näytöksen järjestämisestä. Kirjoitin näyttelytekstin suomeksi ja englanniksi ja käännätin sen ruotsiksi.

Kolmisen viikkoa ennen näyttelyn alkua toimitin näyttelyn promomateriaalit näyttelystäni vastanneelle henkilölle. Lähetettyäni tekstit sain vastauksena viestin, jossa hän sanoi lähettävänsä näyttelysopimuksen tuota pikaa. Toisin kävi. Syntyi keskustelu näyttelyn nimessä olleesta Unicode-merkistön hakaristista. Koitin perustella, selittää, avata ja kertoa ensin näyttelystäni vastaavalle ja myöhemmin muillekin gallerian pyörittämisestä vastaaville kollektiivin jäsenille internetin välityksellä, miksi nimessä on Unicode-hakaristi. Kirjoitin lopulta koko kollektiiville kirjeen, jossa perusteluideni lisäksi ilmaisin hyvin selvästi, että olen valmis luopumaan Unicode-merkistön hakaristista näyttelyn nimessä, tosin sillä lisäyksellä, että siinä tapauksessa käytän sen eväämistä osana teoksen tiedollista sisältöä. Kaksi viikkoa ennen avajaisia sain tietää, että näyttelyni oli päätetty perua.

Tässä alla näyttelyn Facebookiin tarkoitettu promokuva, alkuperäinen nimi ja näyttelytekstin avannut lainaus, joka selittää osaltaan sekä näyttelyn nimeä että implisiittisesti myös Unicode-hakaristin käyttöä sen tyylittelijänä:

KRISTALLIYÖ-FIILIS 卐 KRISTALLNACHT VIBE 7.7.–19.7.2016
”Siinä kuvassa on mun mielestä sellainen kristalliyö-fiilis.”
– Lainaus ohjeistuksesta Suomen Sisun propagandavideon leikkaukseen

Kävimme gallerian jäsenten kanssa perumispäätöksen jälkeen yhteisen keskustelun, jossa paikalla oli suurin osa gallerian jäsenistä. Pyynnöstäni huolimatta en saanut nauhoittaa keskustelua, jonka aikana kävi ilmi muun muassa se, että perumispäätöksen taustalla oli ollut varsinaisesti vain yksi galleriaa pyörittävän kollektiivin jäsenistä. Hän oli näyttelystäni alun perin mitään tietämättömänä raivostunut nähtyään Unicode-hakaristin markkinointimateriaaleissa ja päättänyt, ettei sellaista gallerian ”ikkunaan” ikinä tule. Tarkoituksenani oli käyttää kyseistä Unicode-merkistön hakaristiä vain näyttelyn tekstimateriaaleissa, ei esimerkiksi teippauksissa gallerian ikkunaan, vaan näyttelyn teeman mukaisesti olisin naamioinut gallerian ulkopuolelta yksityistilaksi. Asiasta ei missään vaiheessa edes kysytty minulta.

Kyseessä oli (ja edelleenkin on) mielestäni näyttelyn sensuroiminen tahallisen väärinymmärtämisen kautta, jonka syytä en varsinaisesti ottaen vieläkään ymmärrä. Keskustelussamme oli myös antoisia puolia, sillä osa kollektiivin taiteilijoista oli aidosti kiinnostuneita teoksestani ja ymmärsivät työskentelyni tavoitteita. Keskustelua kuitenkin dominoivat gallerian kollektiivin noin kymmenhenkisen ryhmän puolesta kolme miestä, jotka keskittyivät teokseni vähättelemiseen ja kritisoimiseen, sitä tietenkään näkemättä. Mieleenpainuvin argumentti tältä kolmikolta oli lausahdus joidenkin asioiden nyt vaan on oltava tabuja. Näyttelystäni vastannut kollektiivin jäsen oli keskustelun ajan pääosin hiljaa, naama tulipunaisena.

Jälkiviisaana voin sanoa, että en kyennyt käsittelemään tätä työoikeuksiani ja teostani loukkaavaa epäammattimaista toimintaa julkisesti sen ansaitsemalla tavalla. Olin heti näyttelyn perumispäätöksen jälkeen yhteydessä taiteilijoiden oikeuksia puolustavaan järjestöön, joka oli kiinnostunut ajamaan asiaani, ehkä osittain siksi, että toinen yhteyshenkilöni kyseisessä järjestössä on omassa taiteessaan työstänyt hakaristia suomalaisessa kontekstissa. Järjestön miettiessä miten käsitellä asiaani, tulin levottomaksi. Gallerian jäsenten kanssa käydyn keskustelun jälkeen olin aluksi tyytyväinen siitä, että ”avoin” keskustelu käytiin (sana avoin on sitaateissa, koska keskustelua ei saanut nauhoittaa). Jossain vaiheessa havahduin kuitenkin vahvaan tunteeseen siitä, että keskustelun varsinainen funktio oli luoda konsensus, joka palvelisi asiasta julkisesti vaikenemista. Tästä tuohtuneena julkaisin näyttelyn aiottuna avajaispäivänä Facebookissa tapahtuman, jossa olivat näyttelyyn suunnitellut tekstisisällöt, nimi ja kuva sekä tapahtumapaikkana näyttelyn perunut galleria. Tarkoituksenani oli antaa näyttelyn tapahtua internetissä, ja omalla absurdiudellaan ja hiljaisella protestilla herättää kysymys siitä, miksi tämä ei tapahdu oikeasti. Tein kuitenkin virhearvion, kun en kirjoittanut aiheesta tiedotetta. Gallerian jäsenet ymmärrettävästi raivostuivat FB-tapahtumasta ja näyttelyäni äänekkäimmin vastustanut henkilö hyökkäsi Facebookissa minun lisäkseni suoraan taiteilijajärjestön kahta yhteyshenkilöäni kohtaan heidän omilla nimillään, painostaen heitä hiljentämään minut – siis sananmukaisesti vaatien heitä ”hiljentämään” minut. Hän onnistui, sillä muutama päivä myöhemmin järjestö otti minuun yhteyttä ja kertoi päättäneensä, etteivät he enää aja asiaani.

Parhaan ymmärrykseni mukaan asia olisi pitänyt käsitellä hissukseen taidepiirien sisällä, jossain kivassa paneelissa, kenties. Hakaristi todellakin on vielä tabu, jopa Unicode-merkistön Tiibetin buddhalaisuudesta ammennettu hakaristi – myös silloin, kun se on läsnä kontekstissa, jonka tarkoituksena on käsitellä kriittisesti uusnatsien kanssa veljeilevää äärioikeistolaista organisaatiota ja sen identiteettipolitiikkaa. Tässä koko vyyhdissä minua harmittaa eniten se, että silloin tällöin äärioikealta trollataan vasemmistolaisia kulttuurimarxisteina, jotka sensuroivat keskustelua omien päämääriensä saavuttamiseksi. Tässä tapauksessa niin vähän niinku kävi.

KOLMAS NÄYTÖS:
LIVE ACTION ROLE PLAYING

Ensimmäistä yksityisnäyttelyäni kohdanneen farssimaisen sensuurin aikoihin kannettavasta tietokoneestani rikkoutui akku ja älypuhelimeni särkyi pudotessaan asvalttiin ostaessani katukauppiaalta Armas J. Pullan Älä ota ellet osaa -kirjaa vuodelta 1973. Työskentelin koko kesän muutenkin ulkona eräällä lippakioskilla ja olin kaiken kukkuraksi vastarakastunut. Internetissä en siis viettänyt aikaa lähes ollenkaan eli kyseessä oli omalta osaltani epätavallisesti mennyt kesä.

Kesän loppumetreillä syyskuun kymmenes päivä 2016 uusnatsistisen Suomen vastarintaliikkeen aktiivi Jesse Torniainen potkaisi rintaan Asema-aukiolla kokoontuneiden uusnatsien kanssa sanaillutta ohikulkijaa. Uhri kuoli myöhemmin saamiinsa vammoihin. Tapaus sai valtavasti huomiota, ja 24. syyskuuta poliittista väkivaltaa vastaan järjestettiin Helsingissä Peli poikki – rikotaan hiljaisuus -nimellä kulkenut mielenosoitus, johon osallistui yli 15 000 ihmistä. Olen valokuvannut mielenosoituksissa noin vuodesta 2010 lähtien ja lähdin myös Peli poikki -miekkariin sillä mielellä, että valo- ja videokuvaan sitä sekä sen kahta vastamielenosoitusta siltä osin kuin niissä tapahtuu jotain kiinnostavaa. Olin liikkeellä ystäväni Max Wernérin kanssa, jolla olin huomannut olevan oman taiteellisen työskentelynsä puitteissa hyvin samanlainen näkökanta asioihin kuin HYPERREAALIYAH:lla.

Peli poikki -mielenosoituksessa oli jaossa vihreitä ilmapalloja ja pillejä, joilla verrannollisesti puhallettiin rasistinen peli poikki. Vastamielenosoituksia oli tosiaan kaksi: Suomi Ensin Musiikkitalon nurmella ja Rajat Kiinni! Narinkkatorilla. Jälkimmäisessä mielenosoituksessa huomasimme, että julkirasisti Susanna Kaukisella on kädessään lippu, jossa on meemi Pepe the Frog. Kaikkihan me internetissä tunnemme Pepen jo vuosien takaa hyvän fiiliksen ja rennon meiningin merkitsijänä, vaikka toki Pepen radikalisoimisesta oli ollut merkkejä 4chanin /pol/:lla jo ainakin loppuvuodesta 2015 asti. Erityisesti ”smug” Pepe tuntui laittavan lusikkansa äärioikeistolaisiin merkityssoppiin vähän turhan tiheästi.

Hauskoja kuvia kutsutaan arkikielessä meemeiksi, mutta meemin merkitys ja kulttuurihistoria ulottuvat paljon pinnallista internetkulttuuria syvemmälle. Syvennymme memetiikkaan seuraavassa näytöksessä, mutta tässä vaiheessa mainittakoon, että memetiikka on teoria informaatioyksiköistä eli meemeistä, joka perustuu ateismistaan tunnetun Richard Dawkinsin kirjoituksiin 1970-luvulta. Meemeistä parhaat onnistuvat säilyttämään itsensä ihmisten mielissä ja kulttuureissa, ja mutaatioiden kautta meemit kehittyvät yksiköistä aina monimutkaisiksi memeplekseiksi asti. Olikin jälkikäteen sanottuna järisyttävää, että Yhdysvaltojen Alt-Rightin memeettinen sodankäynti näkyi jo Narinkkatorilla asti. Emme oikeastaan voineet reagoida muuten kuin päättämällä ”vapauttaa” Pepen rajakeilta. Tässä dokumenttina pari päivää tätä lipunryöstöä myöhemmin kirjoittamani sit kun -mallinen raportti aiheesta.

kun susanna puhu mikkiin niin yks nainen pysähty lastenrattaiden kanssa siihen rajakkien miekkarin edustalle ja alko puhaltaa pilliin. sit toi eero tuli kuvaa sitä kännykällä ja fronttaa tyyliin et vitun anarkistihuora mitä tuot tänne VAARALLISEEN PAIKKAAN pienen lapsen ym. ja mä asetuin kuvaamaan sitä tilannetta. sit kun se eero huomas mut niin se sano et noniin kuvataas vähän suakin ja osotti sen kännykkän muhun ja alko lähestyy mua. mä hymyilin sille leveesti ja otin aurinkolasit pois, se sit jotenkin hämmenty siitä ja oli sillee et hei sori en eka tunnistanu ja sit käteltiin 😀 😀 😀 😀 😀 😀 sit vedettiin maxin kans sen kans nazi bondaukset. sit oltiin jo lähetty siit kun tajuttiin et ei vittu pitää saada pepe. sit palasin sinne ja kävin kysyy eerolt miten saatas se pepe ja se sano et kysy susannalt. menin kysyy susannalt, keskeytin sen jutut sellasen sekavan äijän kans jolla oli IDF paita ja saatana se ojens mulle pepen

Muistan elävästi kuinka liikuimme ksenofobisista marginaaleista kohti Peli poikki -mielenosoitusta lipunryöstön huumassa läpi kaupungin, Pepe mukanamme. Seuraavan tunnin aikana pyöriessämme pitkin valtavaa väkijoukkoa vain kourallinen ihmisiä ilmaisi tunnistavansa Pepen ja tuli kysymään, että mitä helvettiä me oikein teemme – ja näistäkin kolme oli yhdysvaltalaisia turisteja. Liikuimme vihreiden ilmapallojen seassa symbolisen vaihdon ääripäästä toiseen vihreää, maireaa sammakkoa lipussa heiluttaen Tarja Halosen puhuessa tasa-arvon puolesta. Olimme samaan aikaan omasta mielestämme pelastamassa vihan symboliksi omittua sarjakuvahahmoa, toisaalta toki liputtamassa äärioikeistoa. Trollasimme sekä itseämme, Peli poikki -mielenosoitusta että Yhdysvaltalaista Alt-Rightia, emmekä oikeastaan mitään näistä. Tunteet olivat ristiriitaiset ja mieli täynnä kysymyksiä. Mitä helvettiä tälle symboliselle sodankäynnille voi tehdä? Miksi kaikessa on niin vähän järkeä? Miksi juuri Pepe?

Mielenosoituksen päätyttyä menimme Asema-aukion tapon muistopaikalle. Emme tässä vaiheessa Maxin kanssa tienneet käsitteellisesti oikein mitään siitä, mitä oli tapahtumassa. Tuossa hetkessä kiteytyi silti iso osa siitä, mitä tulevien kuukausien ajatteluprosessi piti sisällään – politisoitua memetiikkaa ja memetisoitua politiikkaa, aseistettua imitaatiota. Toisistaan kaukaisilta tuntuneet asiat olivat tulossa yhteen, vauhdilla. Tämän tajuaminen oli polveileva ja kipuileva prosessi, ja tekemämme artivistiset aktit vastaavasti eräänlaista oireilua kokonaisuuden hahmottamisen vaikeudesta.

Teimme syksyllä 2016 Maxin kanssa lähinnä äärioikeistolaisten mielenosoitusten yhteydessä pari muutakin artivistista performanssia. Näistä käsitteellisesti vahvimpana ja oman kokemukseni puolesta vaikuttavimpana niin sanottuna livetrollauksena pidän itsenäisyyspäivänä 2016 tapahtunutta, Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen marssissa tehtyä performanssia tai interventiota, tekoa. Kuljimme poliisin turvatessa selustaamme ruotsalaisten natsien ja heidän suomalaisten kätyreidensä rinnalla Pitkänsillan yli soittaen, laulaen ja tuulettaen kovaan ääneen Den Glider In -voittolaulua vuoden 1995 jääkiekon mestaruuskisoista, joiden finaalissa Suomi voitti Ruotsin.

Den Glider In on hyvin latautunut, moniulotteinen meemi. Tarinan mukaan ruotsalaiset olivat niin varmoja voitostaan, että tekivät Den Glider Inin. Voiton myötä me kuitenkin veimme sen heiltä omaksi, kansalliseksi ja ruotsinkieliseksi muistoksi voitosta(mme). Sitä PVL:lle soittamalla tarkoituksenamme oli osoittaa ruotsalaisille natseille, että olemme jo kerran aiemmin voittaneet ”ruotsalaiset” sillä merkitystasolla, jolla he nyt tallaavat liput ojossa: kansallisen hegemonian rakentamisen ydinmailla. Väittäisin siis, että vastaavanlaiset prosessit toteutuvat jääkiekon maailmanmestaruuden kansallistunteella pelaavassa merkitysturbulenssissa kuin siinä, että uusnatsit marssivat mielikuvissaan kohti yhteispohjoismaalaista kolmatta valtakuntaa.

Tässä kohtaa lienee tarpeen sanoa, että ajoittain niin sanottu absurdius on mielestäni hyödyllinen väline tai jopa metodi käsiteltäessä monimutkaisia asioita – siis sellaisia, joita ei voi käsittää yksinkertaistamisen kautta. Yksinkertaistaminen on aikamme suuri vitsaus, ja myös väkivaltaa – ainakin joskus, kuten myös tässä itsenäisyyspäivän Den Glider In -trollauksessamme. Sen yhtenä tiedostettuna pyrkimyksenä oli aiheuttaa uusnatseissa yksinkertaistuksen kautta rakennettu, brutaali kognitiivinen dissonanssi kansallismielisestä ylpeydestä oman joukkueen voitosta samalla kun marssitaan kohti vierasta valtaa. Vaikeampaa oli hahmottaa, miten suomalaisten rinnalla marssineet ruotsalaiset uusnatsit tämän kaiken kokivat.

Trollauksemme jälkeen päädyimme vastamielenosoituksen kautta Rautatieasemalle baariin. Seuruessaamme oli PVL:ää vähän paremmin tunteva henkilö, joka tunnisti muutaman pöydän päässä noin kymmenpäisen seurueen, jossa oli PVL:n suomalaista johtoa. Katseet olivat pöytiemme välillä pitkiä, ja koska olen peloton ja typerä, en voinut vastustaa. Nousin pöydästämme ja kävelin korkean baaritilan poikki tiskille, katsoen matkalla kahta PVL:n jäsentä hymyillen ja viestien, että tulen teidän pöytäänne. Hakiessani tiskiltä lasia vettä, koko seurue lähti. Hetken päästä huomasimme, että lipunrystön hengessä Pepe oli viety pöydästämme.

Toiminnan kautta aloin käsittää mielenosoitukset hyperjulkisiksi tiloiksi – koska tarkoituksena on ilmaista temaattisia kokonaisuuksia (sananmukaisesti osoittaa mieltä), syntyy tilanteita, joissa merkitykset toteutuvat ikään kuin herkemmin tai vaikuttavammin kuin samoissa tiloissa tavallisesti. Mielenosoitukset herkistävät tulkitsemaan ja ilmaisemaan monimutkaisiakin näkemyksiä asiain tilasta, ja siten mielenosoitusten luomat tilat tuntuvat todellisuutta todellisemmilta. Kansalaisyhteiskunta on todellista todellisempi barrikadeilla.
Vuoden 2015 radikalisoitumisaallon jälkimainingeissa varsinkin äärioikeistolaiset organisaatiot Suomessa aktivoituivat niin sanotussa ”skriimauksessa” eli suoraan internetiin reaaliajassa videoidussa perseilyssä. Vlogaaminen on (ainakin vielä) merkittävän epäpoliittista Suomessa, mutta etenkin Suomi Ensin -organisaation parissa skriimausta tehdään kuitenkin niin poliittisesti, että sitä voi mielestäni pitää jo aseellistettuna: julkisessa tilassa ja etenkin mielenosoitusten yhteydessä ihmisten aggressiivista kuvaamista suoraan livenä internetiin käytetään hallintakeinona, jota siivittää näennäisen välillinen väkivallan uhka: väkivalta ei toteudu kokonaisuudessaan siinä hetkessä, jossa kuvaaminen tapahtuu, vaan myöhemmin kiusaamisena ja vainoamisena internetissä, päätymisenä ”vihollislistoille” nimen ja yhteystietojen kera, tai jopa fyysisenä väkivaltana, kun videolta tunnistettu henkilö kohdataan uudestaan jossain toisessa tilanteessa. Tämä eskaloitui erityisesti Suomi Ensin niin sanotun Maidanin yhteydessä, joka käynnistyi Kiasman edustalla 10. helmikuuta 2017 vastustamaan turvapaikanhakijoiden Right to Live – Oikeus elää -mielenosoitusta. Maidanin organisoitumiseen kuului oman leirin toiminnan aktiivinen, päivittäinen ”skriimaaminen”, sekä aggressiivinen ohikulkijoiden ja turvapaikanhakijoiden leiriin osallistuneiden kuvaaminen, usein ilman lupaa.

Olin maaliskuussa 2017 ystäväni luona Aruballa tutkimassa memetiikkaa ja vaaleihin vaikuttamista myöhemmin samassa kuussa Dank Contemporaneities -symposiumissa tekemääni videoperformanssia varten. Olin siis todella kaukana Suomesta, mutta keskittynyt tutkimaan laajalle levinnyttä ja pitkälti automatisoitua mielipidevaikuttamista erityisesti (ääri)oikeistolaisessa kontekstissa. Samaan aikaan Helsingissä jo kuukausia kestäneessä Oikeus elää -mielenosoituksessa tapahtui itsemurhayritys, jonka aikana maidanilaiset videoidusti naureskelivat ja myöhemmin revittelivät tapahtunutta. Toiseuttamisen prosessit, joita pahimmillaan hypertodelliset, merkitystä ja representaatiota hajottavat rakenteet tukevat, materialisoituvat Rautatientorilla maaliskuun alkupuolella niin brutaalilla tavalla, että halusin polttaa Maidanin. Se tunne nousi pintaan niin voimakkaana ehkä siksi, että olin tuhottoman kaukana Helsingistä ja siten oli ”turvallista” päästää väkivaltaiset tunteet pintaan. Näin jälkikäteen ajateltuna tuona aikana muodostin käsitystä rakenteista, joiden avulla voi pienemmässä tai suuremmassa määrin radikalisoida ihmisiä – puhun tässä nyt tekoälyn nopeuttamasta ja osittain myös mahdollistamasta mielipidevaikuttamisesta. Tuntemani viha oli tavallaan viimeinen sokea hetki ennen suurempien, merkittävämpien rakenteiden hahmottamista koko paskan taustalla. Vallankumouksissahan kuvittelisi pyssyjen paukkuvan ja ihmisten huutavan, mutta joskus ne ovat hiljaisia kuin WLAN.

Palaan tapahtuneeseen vallankumoukseen seuraavassa näytöksessä, mutta sitä ennen kerron vielä kuinka vertauskuvallisesti poltimme Maidanin. Kun Maidan purettiin kesäkuussa 2017, olimme paikalla soittamassa alkuperäistä italiankielistä versiota kansallistunnelmaisesta Olen suomalainen -kappaleesta sekä muutamaa eri tulkintaa siitä, mukaan lukien tietenkin saksofoniversion. Karnevalisoimme Maidanin purkutilanteen musiikilla, joka tässä tapauksessa oli itsessään kansallisidentiteettiä määrittävä, tunnepitoinen kulttuurituote ja toki myös meemi.

Purkuprosessin loppupuolella Maidan-aktiivi Erik asettui purettavan leirin eteen symboliseen lipunkantajan asentoon. Max inspiroitui tuosta näystä ja päätti tehdä patsaan Erikistä. Ymmärsin hänen ideansa siltä kannalta, että Erikin symbolinen teko saa symbolin, josta itsestään tulee symbolinen teko. Käytimme 24 tuntia patsaan valmistamiseen ja paljastamiseen.

Hienoin kokemus itselleni tämän teoksen prosessissa oli hetki, jona Maidan-aktiivin ja minun toisistaan erillään kuvaama materiaali muuttuu kuin yhdeksi kuvaksi – kiersin patsas-Erikin ympäri ja päädyin sattumalta tilannetta kuvanneen Maidan-aktiivin vierelle, jolloin kuvasimme patsasta hetken samasta kulmasta. Olimme ehkä typerimmän ja paskimman laastipatsaan äärellä ikinä, mutta silti yhdessä rakentamassa representaatiota representaatiosta, symbolia symbolista, merkkiä merkistä ja samalla todistamassa samassa kuva(kulma)ssa, ettei tässä ole mitään järkeä.

NELJÄS NÄYTÖS:
NIIN MITÄ NÄÄ MEEMIT NYT SIIS OLIKAAN?

Samaan aikaan kun elimme kolmannen näytöksen tapahtumia, tapahtui paljon muutakin. Täytin vuosia samana päivänä, kun Donald Trump valittiin Yhdysvaltojen presidentiksi marraskuussa 2016. Edellisen kerran marraskuun ensimmäinen tiistai, jona presidenttiydestä Yhdysvalloissa äänestetään, oli vuonna 1988 päivänä, jona synnyin. Olin tavallaan elänyt yhden eliniän (siis, 27 täyttä vuotta) kahden presidenttiyden välissä, joista ensimmäisen vaalikamppailun yhteydessä Roger Stone jo houkutteli Trumpia lähtemään mukaan kisaan. Trumpin presidenttiys oli siis tavallaan vaaninut mahdollisuutena tai jopa suunnitelmana poliittisten taktikoijien mielissä koko elämäni ajan.

Palaan tässä vaiheessa Baurdillardiin ja muistutan itseänikin hänen ajatuksestaan kommunikaation ekstaasista – tilanteesta, jossa varsinainen kommunikaatio loppuu merkityksen rakentuessa ekstaattisessa suhteessa sitä ympäröivään tietotulvaan. Kommunikaatio on luonteeltaan hidasta, mutta katse on nopea ja etenkin liikkuvaan kuvaan keskittyvässä mediaympäristössä katseella voi sisäistää tai ainakin kokea asioita todella nopeasti. Vauhdin kasvaessa merkitys karisee, muovautuu uudestaan ja päätyy pahimmassa tapauksessa viittaamaan vain itseensä. Trump on tässä mielessä täydellisen ekstaattinen – Trumpin nimeen assosioidaan ekstaattisella logiikalla kaikkea korkeista rakennuksista pihveihin, The Apprenticen kuvaamasta uusliberalistisesta todellisuudesta The Art of The Dealin (1987) kultakirjaimiin. Ja toki kaikista näistä oudoimpana ja ekstaattisimpina assosiaationa vaalitaistelun tiimellyksessä Trumpiin liitetttiin Pepe the Frog. Selvyyden vuoksi: en puhu nyt Donald Trumpista ihmisenä, vaan ”elämää suuremmasta” ja todellisuutta todemmasta meemistä Trump. Miljoonien ihmisten mieliin Trumpin meemi on syöpynyt jo 1980-luvulla, jolloin merkitysturbulenssi myös Yhdysvaltojen presidenttiyden ympärillä kiihtyi. Baudrillardin ajattelua myötäillen Yhdysvaltain presidenttiys on Donald Trumpin myötä menettänyt lopullisesti uskottavuutensa, mutta kollektiivista spektaakkelinhimoa se ei ole vähentänyt yhtään, päinvastoin. Poliittiset analyytikot järkeilivät Trumpin voiton aikoihin, että varmasti hän ottaa kampanjointia asiallisemmat toiminta- ja puhetavat käyttöön astuttuaan valtaan. He jättivät huomiotta, että järjellä ei ole spektaakkelin kanssa paljoakaan tekemistä.

Vihaan kirjoittaa tästä, mutta internetissä tiedettiin varsin hyvin, että Donald Trump voittaa. Todella pitkään. Kyynisimmät näkivät sen jo kesällä 2015, kun Trump asettui ehdolle. Hätäännyin itse Trumpin mahdollisesta voitosta alkuvuonna 2016 asuessani Berliinissä, jossa kylmä talvi sulki minut kuukausiksi tietokoneeni seuraan Neuköllniin. Tuohon aikaan käytiin vielä molempien puolueiden esivaaleja, ja demokraattien ehdokkaan Bernie Sandersin merkitysuniversumi oli todella latautunut internetissä – Sandersiin ja hänen ajamaansa demokraattiseen sosialismiin liittyneet meemit olivat orgaanisia (eli merkillepantavan omalaatuisia suhteessa selkeästi sarjatuotettuihin meemeihin, joita näkyi Trumpin kampanjassa sekä erityisesti Hillary Clintonia vastaan), ja niiden merkitysuniversumiin löytyi ammennettavaa aina 1960-luvun kansalaisoikeusliikkeestä asti.

Sandersin ympärillä kuohuvan internetin äärellä ymmärsin vuoden 2016 Yhdysvaltain presidentinvaalin kokonaiskuvan, tavallaan spektaakkelin tiivistymän: se energia, joka latautui demokraattisen sosialismin ja Bernie Sandersin kampanjan ympärillä, ei purkautuisi Hillary Clintonin ehdokkuuden kautta. Toisenlainen memeettinen universumi ja varsinainen veteraanispektaakkeli (eli jo hyvin kauan ekstaattista merkitysrakennetta kantanut Trump) puolestaan jylläsi republikaanien esivaaleissa luoden sen tason heijasteita internetiin, ettei ilman vastaavaa energiaa olisi mitään toivoa voittaa. Hypertodellinen visio mielikuvien suuresta Ameriikasta oltaisiin voitu voittaa asettamalla sitä vastaan yhtä voimakas lataus sosiaalidemokratiasta ja kansalaisoikeuksiin pohjaavasta yhteiskunnasta. Internetissä käytiin paljon taistelua Bernien ehdokkuuden eteen, mutta tukijoukot eivät olleet vastaavat kuin vastapuolella. Bernien pudottua kisasta oli internetin puolella oikeastaan selvää, että MAGAn lupaama spektaakkeli myös realisoituu – Make America Great Again on paluu johonkin, jota ei ole koskaan ollutkaan muualla kuin mielikuvissa. Simulaation ympyrä sulkeutuu ja kaikki saavuttavat ekstaasin. Ketä kiinnostaa (reaali)politiikka kun voi asettua katsojaksi 280 merkin tekstispektaakkeleille suoraan ovaalihuoneesta?

Internetistä katsottuna oli myös helppo nähdä, että Donald Trumpin kampanjointia käytiin muuallakin kuin televisiossa ja kadunvarsilla – sitä käytiin myös kuvalaudoilla, kuten linkin takaa löytyvässä Politicon videossa Trumpin kampanjan teknologiajohtaja kertoo. Kuvalaudat ovat palstoja, joiden käyttöliittymä kannustaa viestimään anonyymisti ja erityisesti kuvin. Sain tätä juttua kirjoittaessani välähdyksen tajuamisesta, josta kuulemma on keskusteltu kollektiivimme parissa ensi kertaa kylminä Neuköllnin kuukausina alkuvuodesta 2016: kuvalaudat ovat ympäristöjä, joissa on äärimmäisen helppo manipuloida keskustelua. Kuvalaudoilla on paljon käyttäjiä, jotka eivät itse kommentoi keskusteluja tai muuten tuota sinne sisältöä, vaan he pelkästään seuraavat käytävää keskustelua. Tällaisessa ympäristössä on suhteellisen helppo rakentaa orgaanisen tuntuinen simulaatio, jossa keskustelua ei oikeasti käydä vaan se rakennetaan. Lankaa eli keskusteluketjua voi trollata porukalla, tai hallita ja ohjailla diskurssia yhden hengen voimin useasta eri IP-osoitteesta. Tai antaa robottien hoitaa homma.

Mary Aiken on kyberpsykologi, joka on kirjoittanut niin sanotusta online-eskalaatiosta: koska tunnemme olomme turvalliseksi ja uskomme hallitsevamme kokemustamme kyberympäristöissä, emme ole vastaavalla tavalla tarkkaavaisia, varovaisia ja estyneitä kuin tavanomaisesti. Aikenin mukaan uudet käytösmallit ja normit kehittyvät yhteisöllisellä ja myös yksilötasolla kyberympäristöissä huomattavasti muita ympäristöjä nopeammin. Tämä tuntuu järkeenkäyvältä suhteessa meemeihin ja internetkulttuuriin ylipäänsä – intensiteetti, jolla järjettömätkin merkityskokonaisuudet koetaan todellisina ja järkevinä, saattaa olla ennemminkin seurausta kyberympäristöstä itsessään, ei niinkään varsinaisesta ideologiasta tai elämänkokemuksesta.

Hyvä esimerkki online-eskalaatiota on niin kutsuttu synkronisiteetti, joka on tavallaan internet-aikaan sovitettua enne- tai merkkiuskoisuutta: jos tuppaa törmäämään samaan asiaan, numeroon tai vaikka käsitteeseen usein ja epätodennäköiseltä tuntuvissa yhteyksissä, kyseessä on todennäköisesti merkki tai enne. Kyberympäristössä kohdatun tiedon määrä kasvaa eksponentiaalisesti suhteessa siellä vietettyyn aikaan, jolloin myös synkronisiteetteja tapahtuu todennäköisemmin. Kyberympäristössä ajantaju myös hämärtyy, joka entisestään vääristää kokemusta joidenkin asioiden toistuvuudesta – puhumattakaan algoritmeista, jotka pyrkivät saattamaan internetin käyttäjät ”heitä kiinnostavien” sisältöjen äärelle.
Trumpin kampanja on käsittääkseni ensimmäinen, jonka aikana on trollattu (ehkä jopa tarkoin kohdennetusti) äänestäjiä uskonnollissävytteisin, synkromystisin hypoteesein. Lyhykäisyydessään tämän niin sanotun memeettisen mystiikan taustalla on ajatus Pepestä muinaisen egyptiläisen kaaoksen jumalan, usein sammakkona representoidun Kekin reinkarnaationa. Lukiessani lautoja ja Youtuben kommenttiketjuja syksyllä 2016 törmäsin lukuisia kertoja julistuksenomaisiin kommentteihin Kekin todellisuudesta ja siitä, miten hänen ilmestymisensä Trumpin kampanjan yhteydessä tarkoittaa parempaa huomista.

Pepe eli Kek saapui tuonpuoleisesta kertomaan koko maailmalle, että kaaoksen eli Trumpin kautta saavumme ihmeiden valtakuntaan. Kuten vastaavanlaisissa uskonnollissävytteisissä ennusteissa ja houruiluissa usein muutenkin, tulevat ihmeet ja parempi huominen ovat myös Kekin mytologiassa täynnä ympäripyöreää sisältöä, johon projisoida omia toiveitaan. Memeettinen mystiikka sisälsi myös merkittävän toimintakutsun: ”meemeilemällä” pitkin ja poikin internetiä saadaan aikaan meemitaikaa, joka vahvistaa Kekin otetta tässä todellisuudessa tai ainakin kybertodellisuuden laudoilla, Twitterissä, kommenttikentissä, Redditissä…

Sakeimpana soseena Kekin mytologiassa on ehdottomasti Shadilay, italiainen discokappale vuodelta 1986. Internet repesi Shadilayn singlen kuvan äärellä – siinä on spiraali (viittaus hypnoosiin ja itsesuggestioon), vihreä sammakko (viittaus Pepeen) sekä taikasauva (viittaus ”meemitaikaan” eli ajatukseen siitä, että meemien avulla voi vaikuttaa todellisuuteen). Artistin nimi on tietenkin P.E.P.E. (Point-Emerging-Probably-Entering), jonka voi lukea viittauksena Kekin tulemiseen – tämä on piste, jossa Pepe ilmestyy ja todennäköisesti astuu sisään todellisuuteen. Vaikka tämä kaikki kuulostaa varmasti yhtä järjettömältä kuin se onkin, niin mielestäni on perusteltua väittää, että Pepen ympärille rakennettiin vuodessa ethos ja mythos Trumpin voitosta, joka toteutui. Kannattaa myös huomioida, että P.E.P.E. esittää Shadilayn tällä videolla armeijan kurkkusalaateissa kuin merkkinä siitä, että armeijan memeettinen sodankäynti kantaa yli vuosikymmenten ja operatiiviset suunnitelmat voivat olla eliniän pituisia. Artisti itse julkaisi kyseisen videon Youtubessa vasta huhtikuussa 2017, eli se ei ollut varsinainen osa Kekin mytologiaa sen kuumimpina kuukausina ennen Trumpin voittoa ja sen jälkeen.
Niin siis, hetkinen. Jos Trumpin voittoa alettiin pedata aseistetun memetiikan keinoin jo vuonna 1986, niin mistä me oikeastaan edes puhumme?

Sattumalla on antoisa summansa järjen menettämisen sydänmailla. Kun Jacob Siegelin artikkeli memeettisestä sodankäynnistä julkaistiin tammikuussa 2017, tajusin meemien yhteyden viihde- ja sotateollisuuden yhtymäkohtiin, joiden tutkimus aikanaan laukaisi käyntiin prosessin, josta HYPERREAALIYAH syntyi. Ympyrä sulkeutui ja avautui isommaksi vyyhdiksi kuin olin sitä osannut mieltääkään. Siinä missä haluttuja merkityksiä rakennettiin sotateollisuuden toimesta elokuviin, televisio-ohjelmiin, uutislähetyksiin, musiikkivideoihin, peleihin ja leluihin, niin näköjään myös internetin villiin länteen. Tajusin, että merkitys elää ja voi hyvin, ja sitä on tutkittu ankarasti Yhdysvaltojen armeijan DARPAn (Defence Advanced Research Projects Agency) toimesta suhteessa memetiikkaan 2000-luvun alkupuolella.

Siegelin artikkelissa mainittu Robotic Technology Incorporated avasi suoranaisen Pandoran lippaan. Toivoisin, että kyseessä olisi trollaus tai, kuten eräs kollektiivimme jäsen sanoi, ei vittu toi o meemi koko firma. Olen tuskin kohdannut mitään fantastisempaa kuin tohtori Robert Finkelsteinin Tutorial: Military Memetics sekä hänen kokoamansa lähes 1700-sivuisen artikkelikokoelman memetiikasta, joka sisältää pääsääntöisesti 1990-luvulla kirjoitettuja tekstejä aiheesta. Ei voi olla mitenkään sattumaa saati hallitsematonta, että DARPAn osallisuus memetiikan tutkimukseen vuotaa internetiin näinkin laajamittaisen tietopaketin kera. Syitä voi spekuloida – ehkä kyseessä on kylmästä sodasta muistuttava tapa kommunikoida vihollisille, että osataan mekin meemeillä vaikuttaminen. Tai sitten, kuten itse epäilen, kyseessä on sen verran vanhaa ja pureskeltua tietoa, että sen julkaiseminen mahdollistaa tiedonkeruun, analyysin ja jatkokysymysten asettelun. Mututuntumani on, että olemme noin kaksikymmentä vuotta jäljessä siitä, mitä armeijan parissa tutkitaan. Siitäkään syystä 1700 sivua akateemisia artikkeleja pääosin 1990-luvulta ei yllätä yhtään. On outo yhteensattuma (tai ehkei yhteensattuma laisinkaan), että samoihin aikoihin kun Siegelin artikkeli julkaistiin, alkoi internetissä räjähdysmäisesti levitä Expanding Brain -meemi, joka komeilee Finkelsteinin tutoriaalin etusivulla väitetysti jo vuodelta 2011. Omassa analyysissäni kyseinen meemi on lukuisissa muodoissaan tavallaan merkki katharttisesta prosessista, joka ei todennäköisesti edes avaudu suurimmalle osalle sen propagoijista. Expanding Brain -meemi viittaa murrokseen kollektiivisessa ymmärryksessämme meemeistä, mikä tapahtuu nyt kun olemme saaneet tietoomme Yhdysvaltain armeijan tutkineen memetiikkaa niin sanotusti tosissaan.

Noin viikko Siegelin artikkelin julkaisemisen jälkeen minua pyydettiin puhumaan DANK CONTEMPORANEITIES -symposiumiin, joka keskittyi post-internet -taiteeseen ja siihen limittyviin ilmiöihin. Tiesin heti, että haluan käsitellä aseistetun memetiikkan suhdetta Brexitiin ja Donald Trumpin presidenttiyteen sekä erityisesti Cambridge Analyticaa, yritystä molempien vaalien taustalla. Parin sattuman kautta päädyin ystäväni luokse Aruballe, jossa sain rauhassa tutkia aihetta. Kolmessa viikossa kehittyi melko apokalyptinen ja vainoharhainenkin hypoteesi, josta enemmän alla olevassa, visuaalistiedollisessa lopputulemassa. Tämä video oli osa symposiumissa tekemääni performanssia, jossa häivytin itseni lukemalla tekstiä suoraan videolta, jonka sisältö olisi periaatteessa voinut tulla mistä tahansa. Valitettavasti video on vain englanniksi.

Videon lopussa ehdottamani Ministry of Truth eli memeettisiä merkitysongelmiamme hoitava totuuskomissio on heijaste kalvavasta vainoharhasta, jota koin internetiä kohtaan tuota teosta tehdessäni. En kuitenkaan saanut sitä kunnolla sanallistettua kyseiseen teokseen, ja oikeastaan vasta tätä tekstiä kirjoittaessa se on selventynyt. Syy siihen, että kesti näin pitkään nähdä ongelman ydin, tai kiteytetty vainoharha tässä tapauksessa, on se mitä olen koko elämäni kokenut ja ymmärtänyt internetistä. Internet on vapaa, horisontaalinen, tietoa demokratisoiva voima. Näin olen lapsesta asti ajatellut ja siten myös aktiivisesti puolustanut internetiä ja sen roolia elämässäni ja yhteiskunnassa ylipäänsä. En vain ikinä ollut tullut ajatelleeksi, mistä internet oikein tuli, ja mitä jos sitä on suunniteltu sellaiset asiat huomioon ottaen, jotka alkavat selvitä vasta nyt?

Internet sai alkunsa 1969 Yhdysvaltojen armeijan TCP/IP -protokollaa hyödyntäneestä ARPANETistä, jota kehitettiin yhteistyössä eri yliopistojen kanssa aina vuoteen 1990 asti. Mitä kaikkea tapahtui ARPANETin kehityksessä noina kahtenakymmenenä vuotena ennen kaupallista internetiä? Sen verran tiedämme historiasta, että ARPANETiä käytettiin armeijan sisäiseen kommunikaatioon. On kuitenkin varmasti ollut selvää vähintään 1970-luvulta lähtien, että jonain päivänä APRANETin tapaiset verkot voivat yhdistää myös siviilejä toisiinsa. Mitä jos ARPANET ja memetiikka naitettiin yhteen jo 1970-luvulla, samoihin aikoihin kun Richard Dawkins popularisoi teoriansa memetiikasta? Merkityssisällöltään käsite meemi oli olemassa toki ennen Dawkinsiakin. Ajatus kulttuurisista yksiköistä (kuten ideoista, tavoista, lauluista, arvoista, kuvista…), jotka leviävät ja periytyvät, on oikeastaan elänyt läpi 1900-luvun: muistitutkija Richard Semon lainasi antiikin Kreikasta sanaa mneme (1924) kuvaamaan muistiyksiköitä, kielitieteilijä George Kinglsey Zipf keksi sanan acteme (1935) kuvaamaan käytösyksiköitä ja Aldous Huxleyn veli Julian käytti termiä mentifact (1955) kirjoittaessaan mielen yksiköistä.

Merkittävintä memetiikan kannalta ei kuitenkaan ole ajatuksen yleisyys vaan sen sovellusmahdollisuudet, jotka avautuivat vasta kun suurten tietomäärien käsittelystä tuli mahdollista. Memetiikka loi uuden tavan käsitteellistää ja kategorisoida tietoa, sekä analysoida ja sovittaa sitä tietoverkostoihin. Jos ARPANETiä kehitettiin memetiikan avulla, on varmasti paljon sellaista, jota emme tänä päivänäkään tiedä kaupallisen internetin lähtökohdista. Kun ajattelen tätä asiaa, mieleeni tulvii kysymyksiä. Mitä jos kaupallinen internet on aina pitänyt sisällään (ro)botteja, jotka ovat tutkineet ja ohjailleet yhteiskuntiamme toimimaan ja toteutumaan tietyllä tavalla? Tai mitä jos siihen ei ole edes tarvittu botteja – mitä jos pelkät meemit ovat riittäneet halutun todellisuuden propagoimiseen? Mistä me edes puhumme, jos puhumme näin suuresta vallankaappauksesta – puhummeko enää edes vallasta itsessään vai niin puhtaasta hegemoniasta, että se piiloutuu kyberarkemme rakenteisiin?
Kaupallisen internetin alkumetreillä populaarikulttuuriin injektoitiin näkymiä kybertodellisuudesta, josta hakkerit ja kyberpunkkarit tekivät seksikästä, mielenkiintoista ja vallankumouksellista. Tätä tekstiä kirjoittaessani aistin pitkään, että kyberpunkin laitamilla tai ehkä jopa sen ytimessä on jotain sellaista, joka avaa tämän tekstin lopputuleman. Löysin vasta viimeisen deadlinen viimeisenä päivänä Elan Moritzin artikkelin MetaSystem Transitions, Memes, and Cybernetic Immortality (1993). Olemme HYPERREAALIYAH:n puitteissa käyneet lukuisia eri futuristisia ja spekulatiivisia skenaarioita läpi ajatusleikkeinä, joita on elätelty vuosien varrella kaiken muun tekemisen ja tutkimuksen ohessa. Muistin Moritzin artikkelin ensimmäisten lauseiden kohdalla jälleen kylmän Neuköllnin talven ja spekuloinnin järjestelmästä, joka oppii memetiikan avulla internetissä itsestään. Moritz kirjoittaa käytännössä samasta asiasta jo vuonna 1993: metajärjestelmästä, joka muiden järjestelmien kautta oppii, kasvaa ja kehittyy. Tutkimalla ja kategorisoimalla erityyppisiä meemejä saadaan aikaiseksi kuvaus ihmismielestä, ja kun järjestelmä tuon kuvauksen pohjalta pääsee toteuttamaan itseään rajattomaan sisältöön, se saavuttaa tietoisuuden. Moritz puhuu teoriasta, tietenkin, mutta voin kuitenkin vakuuttaa, että me emme tiedä mitä esimerkiksi DARPA on tehnyt tekoälyn tutkimuksen saralla viimeisen 20 vuoden aikana. Ehkä singulariteetti, tai ainakin simulaatio siitä, on ollut täällä jo vuodesta 2001 asti.

EPILOGI:
INTERNETISSÄ ON VALTA, VOIMA JA IANKAIKKISUUS

Palataan nyt takaisin päivään, jona Suomi täytti 100 vuotta. Katsoimme kolmelta tietokoneelta eri livelähetyksiä itsenäisyyspäivän tapahtumista: natsien marssia, natsit vittuun Helsingistä -marssia, soihtumarssia, Suomi Ensin -aktiivi Marco De Witin pyörätuolimarssia sekä Linnan juhlia, ja tietenkin näitä kaikkia reaaliajan suomin samanaikaisuuksin. Emme voineet olla agitoitumatta Helsingin poliisin joukkojenhallintaoperaatiosta, joka laittoi vaarallisen natsimielenosoituksen kulkemaan vastamielenosoituksensa ohi – tai varsinkaan siitä, että YLE lähetti suoraa kuvaa vastikään kielletyn Pohjoisen Vastarintaliikkeen marssista ilman kommentaaria. Muistan maanneeni lattialla ja ulisseeni ärsytystäni siitä, kuinka vuonna 2013 Tampereella ”väistötiloissa” järjestettyjen itsenäisyyspäivän juhlien aikana olin saanut vision operaatiosta tyhjentää Presidentinlinnan edusta Suomen satavuotisjuhlia varten. Ei kuokkavieraita. Miten se onnistuisi?

Lienette nähneet meemin, jossa Li Andersson toteaa vasemmistolaisen väkivallan olevan parempaa. Ajatusta vaarallisista anarkisteista pedattiin Suomessa niin pitkään, että siitä tuli todellista todellisempaa. Kuitenkaan Suomessa ei ole eikä ole ikinä ollut aktiivista black bloc -toimintaa, vaikka mielikuvien väkivaltaiset anarkistit sitä usein ovat täälläkin. Väkivaltaisen vasemmiston mielikuvan kautta ja myös muutoin äärioikeistolle hedelmällisen kulttuurin avulla Suomessa sallittiin äärioikeiston nousu. Viranomaiset katsoivat vuosia läpi sormien Pohjoisen Vastarintaliikkeen ja Soldiers of Odinin väkivaltaista organisoitumista, ja katsovat edelleen. Ulisin lattialla, koska olisin voinut tajuta tämän prosessin jo vuosia aiemmin, ja siten osaltani vaikuttaa siihen, että Linnan juhlien aikana Kauppatorilla olisi muutakin kuin sata Suomen lippua edustamassa Suomen symbolista satavuotisuutta, täydellistä hegemoniaa ilman fyysisesti läsnäolevaa kritiikkiä.

Syntyi sisäpoliittinen vainoharha – saatettiinko memetiikkaa käyttää Suomessakin poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi? Mielessäni vilisi viimeisten kuuden vuoden ajalta tapahtumia, joiden myötä suomalainen yhteiskunta on muuttunut siihen pisteeseen, että marssimme natseja vastaan alpakoiden puolesta. Korvissani kaikuvat vieläkin huudot, Alpakoita, ei natseja! Tuo monotoninen, merkitykseltään tyhjentynyt ja yksinkertaisesti typerä viesti oli niin ekstaattinen suhteessaan vallitsevaan todellisuuteen, että tiesin olevani sateenkaaren tuolla puolen – todellisuudessa, jossa Suomen satavuotisjuhlapäivänä ei ole vastarintaa hegemonista valtiovaltaa vastaan, ei uusliberalismia eikä patriarkaattia vastaan, ei oikeastaan mitään muuta vastarintaa kuin nimellisesti Pohjoinen Vastarintaliike.

Vahvin meemi, jonka tiedän osallistuneen Suomessa natsismin normalisoimiseen ja äärioikeiston todellisuuskäsityksen hämärtymiseen, on Pekka Siitoin. Legenda elää, kuten sanotaan – niin elävät hyvät meemitkin. Pekka Siitoin nousi suomalaisten tietoisuuteen 1970-luvulla, jolloin varsinaissuomalainen Siitoin radikalisoitui poliittisesti ja voinee sanoa, että myös hengellisesti. Siitoin oli väitetysti ollut Vesa-Matti Loirin tapaan selvännäkijä Aino Kassisen opissa. Pekka Haavisto sanoi Kassisesta seuraavaa alkuvuodesta 2018 YLE:n vaalitentin seitsenminuuttisessa puheessaan:

Oma isoäitini asui aikanaan Helsingissä Lapinlahdenkadulla talossa, jossa hänellä oli hyvin kiinnostava naapuri. Hänen naapurinsa oli selvänäkijä, ennustaja Aino Kassinen. Isoäitini kertoi, että aina kun Suomessa tapahtui isoja asioita, suuria murroksia, niin sinne Lapinlahdenkadun ovelle alkoi tulla jonoa. Kun talvisota syttyi, siellä oli myöskin mustia autoja, diplomaattiautoja.

Suomella oli noina aikoina kansainvälisessä politiikassa merkittävä diplomaattinen rooli, joka kulminoitui vuoden 1975 ETYK-huippukokoukseen. Helsingin historiasta tässä yhteydessä mainittakoon sen verran, että Helsinki on ollut tietyssä mielessä vakoilun keskus jo pyöreät sata vuotta. Pysyäksemme vainoharhoissamme tiukasti kiinni, kuvitellaan, että jo 1970-luvulla pieni Suomi on tunnistettu hyväksi testikentäksi varhaiselle memetiikan tutkimukselle. En valitettavasti tässä yhteydessä pysty perustelemaan tätä väitettä muuten kuin kuulopuheella, mutta väitetysti Nokia toimi välikappaleena Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välisessä kaapelikaupassa, jossa vaihdettiin rahan lisäksi myös tietoa ja teknologiaa. Mikäli vastaavaa tiedollisen ja teknillisen pääoman vaihdantaa suomalaisten toimesta suurvaltojen kanssa tehtiin muutenkin, on mahdollista, että myös internetin kehitys Suomessa oli osa laajempaa projektia. Kansainvälisesti verrattuna sukupolveni Suomessa sai ensimmäisenä ja kattavimmin käyttöönsä mobiiliteknologian, internetin ja sosiaalisen median: IRC (Internet Relay Chat) vuodelta 1988 vastaa logiikaltaan Whatsappia (perustettu 2009) siinä missä Irc-Galleria vastasi Facebookia (perustettu 2004) vuodesta 1998 alkaen. Matkapuhelinverkko oli aikanaan Suomessa maailman edistyksellisimpiä. Pienen kokonsa ja oman kielensä puolesta Suomi on saattanut olla varsin sopiva testikenttä memetiikalle.

Tässä spekulatiivisessa epilogissa Pekka Siitoin valikoituu 1970-luvulla petaamaan natsismin memeettistä kenttää Suomessa, jota myöhemmin hyödynnettäisiin avoimessa ARPANETissä. Natsismi on sinänsä mielenkiintoinen testauskohde meeminä, että se on täysin inhimillisten ja länsimaisten arvojen vastainen. Kovin moni ei syöttiin tartu ja he, jotka tarttuvat, ovat kiinnostavia kohteita suhteessa radikalisaation rakenteisiin, joiden tutkiminen itsessään on tärkeää niin sodassa kuin rauhassa. Siitoimen suomalaisesta kontekstista täysin irtonaiselta tuntunut tapa pukeutua on yksi kevyt asiatodiste memeettiselle testaukselle. En tiedä missään muualla maailmassa toimivaa uusnatsijärjestön johtajaa, joka pukeutuu SS-univormuihin ja käyttää punaista t-paitaa, jossa on vatsan kokoinen hakaristi. Siitoin oli kuin sketsi. Komediallisen arvonsa takia Siitoin alkoi elää meeminä jo hyvin varhaisessa vaiheessa internetin yleistyttyä. Muistan ensimmäiset Siitoin-meemit vuodelta 2003, joka on sattumalta myös Siitoimen kuolinvuosi. Huumorin kautta Siitoin sai vuosien mittaan suomalaisen internetin hyväksynnän absurdina ja mystisenä hahmona, joka tietenkin tuntui huomattavasti todellista todellisemmalta.

Tiedollisesti ja käsitteellisesti moniulotteisempi Siitoimen legendan rakentaminen käynnistyi vuoden 2007 marraskuun viimeisenä päivänä, kun Mesikämmen postasi ensimmäistä kertaa blogiinsa. Kyseisen blogin kautta kautta Siitoimen memeettinen todellisuus laajentui merkittävästi kymmenen vuoden ajan, kunnes se suljettiin juuri Suomen satavuotisjuhlan kynnyksellä. Mesikämmen oli käsittääkseni asunut nuoruudessaan Siitoimen naapurissa ja jotenkin saanut haltuunsa osan Siitoimen jäämistöstä. Näihin samoihin aikoihin 1990-luvulla Mesikämmenen toinen alter ego, Tapio Kotkavuori oli tekemisissä yhdysvaltalaisen Temple of Setin kanssa. Hieman ennen Suomen satavuotisjuhlaa, Tapio Kotkavuoren kuolinilmoitus julkaistiin Turun Sanomissa 27. lokakuuta 2017.

Muistellessani HYPERREAALIYAH:n alkuvaiheita tunnistin ensimmäisen teossarjan, jossa käytin ja toteutin samanlaisia kuvankäsittelytapoja kuin myöhemmässä työskentelyssäni kollektiivimme puitteissa. Tein syksyllä 2012 ystäväni luona sarjan kuvia Pekka Siitoimesta esoteerisissa meiningeissä, jotka ystäväni postasi eräällä foorumilla käynnissä olleeseen keskusteluun Siitoimesta. Osa sarjan kuvista päätyi myöhemmin Mesikämmenen blogiin, kuten muutamia muitakin teoksiani tulevina vuosina. Okkultistinen tematiikka on ollut minulle tuttua internetin kautta jo pitkälti toistakymmentä vuotta. Irkkasin vuodesta 2002 noin vuoteen 2008 asti kanavilla, joiden kautta tutustuin suomalaisiin okkultisteihin. En ole koskaan tavannut Tapio Kotkavuorta, mutta irkkiverkostojeni kautta sain noin vuoden 2011 tienoilla tietää, että hän on väitetysti ollut naimisissa Michael Aquinon tyttären kanssa.

Michael Aquino on Yhdysvaltalainen julkisatanisti, joka perusti Temple of Setin vuonna 1975 erottuaan Anton LaVeyn johtamasta Church of Satanista. Aquino on tehnyt uransa armeijassa, ja suosittelen lämpimästi hänen ansioluetteloonsa tutustumista. Aquino väittää työskennelleensä Yhdysvaltain armeijassa psykologisten operaatioiden parissa 1960-luvulta lähtien, joka vaikuttaa pitävän paikkansa myös internetistä löytyvien lähteiden perusteella. Vuonna 1980 Aquino ja eversti Paul E. Valley kirjoittivat esseen From PSYOP to Mind War – The Psychology of Victory . Yksittäisten psykologisten operaatioiden sijasta sotaa mielistä tulisi ajatella kokonaisvaltaisemmin – ja aseistetummin. Aivan kuten tänä päivänä taidetaan tehdä.

Tässä spekulatiivisessa epilogissani Yhdysvaltain armeijan ja tiedustelupalvelujen ristipaineessa toteutuva filosofinen satanismi on vaikuttanut osaltaan suomalaisessa internetissä koettuun äärioikeistolaiseen memetiikkaan, tässä tapauksessa osaltaan Tapio Kotkavuoren eli Mesikämmenen kautta. Siitä miten se on vaikuttanut tyhjään Kauppatoriin, en osaa sanoa mitään.

Palatakseni tarinassamme hieman taaksepäin, muistuttaisin vielä yhdestä tämän jutun tärkeimmästä lähdeaineistosta. Kun lukee Robert Finkelsteinin Tutorial: Military Memeticsin loppuun asti huomaa, että sen viimeisellä sivulla komeilee Finkelstein itse, Indiana Jonesin vartaloon istutettuna. Meeminä. Michael Aquinon verkkosivujen etusivulla on täsmälleen sama kuva, mutta Aquinon kasvoin varusteltuna. En ole löytänyt vastaavia meemejä muualta kuin näiden kahden memetiikkaan ja psykologisiin operaatioihin erikoistuneen Yhdysvaltain armeijan toimijoiden materiaaleista. Mitä tämä tarkoittaa? Missä kohtaa psykologisiin operaatioihin erikoistunut Aquino ja robotiikkaa memetiikkaan yhdistelevä Finkelstein ovat kohdanneet ja asettaneet itsensä samaan meemiin? Ja miksi? Onko muitakin, joiden kasvot löytyvät tästä samasta kuvasta?
Näihin kysymyksiin en ole löytänyt vastausta.

Teksti: Jenna Jauhiainen
Kuvat: HYPERREAALIYAH

OP-ED -sarjaa on tukenut Taiteen edistämiskeskus.