Miten olette päätyneet mukaan Mustarindan toimintaan?

Pauliina: Olen ollut Mustarindassa mukana tänä vuonna 10 vuotta. Olen toiminut hyvin erilaisissa rooleissa vuosien varrella – viitisen vuotta vietin noin puolet vuodesta talolla Kainuussa, mutta viime vuosina olen keskittynyt hallinnolliseen puoleen. Vuodenvaiheessa päättyneen kolmevuotisen Post-Fossil Transition -hankkeen myötä työskentelin Mustarindan osa-aikaisena toiminnanjohtajana.

Sanna: Olen ollut mukana Mustarindan toiminnassa nyt kolme vuotta. Oltuani vuonna 2018 ensimmäisen kerran talolla vapaaehtoisena imeydyin nopeasti mukaan toimintaan. Yksi tärkeä syy, miksi hakeuduin mukaan, oli sijainti Kainuussa, jossa olen itse syntynyt ja kasvanut. Nyt olen seuran varapuheenjohtaja, opettelen ottamaan vastuuta ja jakamaan sitä. Talolla on tullut vietettyä noin 2–3 kuukautta vuodessa.

Viime vuosina yhteisöllinen toiminta on tuntunut nousseen entistäkin enemmän esille taidekentällä. Ainakin näin ulkopuolelta katsottuna yhteisöllisyys tuntuu määrittävän myös Mustarindan toiminnan ydintä, mutta miten te hahmotatte yhteisöllisyyden merkitystä ja Mustarindan yhteisöä?

Pauliina: Tarkastelen Mustarindaa jonkinlaisena omana orgaanisena entiteettinään, joka muodostaa ympärilleen aina tietyn porukan, jonka mukaan toiminta ohjautuu. Meidän toiminta ja myös ydinporukka on muotoutunut monta kertaa uudestaan ja niin sen kuuluukin mennä. Halu rakentaa pitkäaikaista toimintaa pääosin vapaaehtoispohjalta johtaa siihen, että eri ihmiset ovat eri aikoina aktiivisia.

Itse olen työskennellyt yhteisöllisten teemojen parissa alusta asti Mustarindassa, että sinänsä niitä juonteita on ollut, mutta nyt toimintaan on tullut mukaan ihmisiä, joilla on siihen vielä enemmän kiinnostusta. Emme ole kauhean tarkasti määritelleet yhdistyksen jäsenyyttä. Olemme kokeneet, että esimerkiksi residenssikaudella se satunnainen porukka muodostaa oman Mustarindan, ja itsekin edustan tässä hetkessä vain omaa näkökulmaani siitä, mikä Mustarinda on.

Millä tavalla erilaiset roolit Mustarindan yhteisön sisällä ovat käytännössä asettuneet? Onko se täysin orgaanista, mitä kukakin päätyy tekemään vai onko tätä prosessia hallinnoitu jotenkin?

Sanna: Meillä on nyt selkeästi jonkinlainen uudelleen muotoutumisen kausi meneillään. Viime aikoina olemme ruvenneet aktiivisesti tekemään tietoisempaa tehtävien jakoa ja käymään keskustelua myös sosiaalisesta kestävyydestä. Oman käsitykseni ja kokemukseni mukaan se on aikaisemmin ollut orgaanisempaa: hommat ovat menneet sille, kenellä on ollut aikaa ja kuka on pystynyt hoitamaan niitä. 

Seurassa on myös syntynyt vuosien varrella paljon tietoa, jota on hyvä saada jaettua eteenpäin. Siksikin yritämme luoda uutta rakennetta yhteisöön. Tehtävien jako tekee toiminnasta helpompaa, antoisampaa ja selkeämpää, kun energiaa ei mene niin paljon asioiden olettamiseen tai oletusten purkuun. Toki siltä ei voida täysin välttyä, mutta aina voi yrittää. Vallan ja vastuun tasaisemman jakautumisen kannalta on olennaista, että tiedot ja taidot siirtyvät yhteisössä jäseneltä toiselle. 

Pauliina: Alkuvaiheessa meitä oli sen verran pieni porukka, että ei tarvinnut kauheasti kiinnittää huomiota tiedon kulkuun. Jossain vaiheessa oli tarve saada mukaan enemmän ihmisiä auttamaan talon pyörittämisessä. Silloin muodostui esimerkiksi talo-ryhmä, joka alkoi pitää huolta residenssistä ja Kainuussa tapahtuvista toimista. Se oli merkittävä kohta Mustiksen historiassa. 

Vaikka seuran jäsenet työskentelevät eri paikoista, niin monen mielikuvissa Mustarinda on nimenomaan se talo Paljakanvaaran laella. Millainen suhde talolla ja seuralla on paikalliseen yhteisöön tai ympäristöön?

Sanna: Tällä hetkellä taide- ja ympäristökasvatustyö, jota Mustarindassa tapahtuu, on löytämässä jalansijaa paikallisessa yhteisössä. Esimerkiksi kunnan sivistystoimi otti meihin vastikään yhteyttä koululaisten iltapäiväkerhotoiminnan järjestämisestä. Se osoittaa, että ollaan saavutettu luottamusta joissain yhteisöissä Hyrynsalmen sisällä.

Pauliina: Yhteistyötä koulujen ja muiden paikallisten tahojen kanssa on muutenkin tehty jo pitkään, mutta erityisesti alkuvuosina oli haastavaa tuottaa laajemmin paikallista toimintaa, koska kukaan meistä ei asu talolla vakituisesti. Talon hyvä ja huono puoli on se, että se sijaitsee yli 20 kilometrin päässä kylältä. Emme voi toimia tiiviisti paikallisen yhteisön kanssa, koska luontevalla etäisyydellä ei ole oikein ketään, vaikka on meillä tietysti naapureita ja joitakin seuran jäseniä asuu Kainuussa.

Itselleni tärkeä kohta oli se, kun todistettiin itsellemme ja paikalliselle yhteisölle, että olemme Hyrynsalmella pysyäksemme. Toisaalta meidän toiminta ei ole riippuvaista paikallisyhteisöstä, koska emme saa esimerkiksi merkittävää rahoitusta sieltä. Tavallaan me voidaan olla siellä, koska me ei olla siltä yhteisöltä millään tavoin poiskaan. Yllättävänkin hyvin siellä on suhtauduttu meidän toimintaan ja yhteistyö on ollut aika ongelmatonta.

Mikä on antoisinta yhdessä tekemisessä tai yhteisöllisyydessä? Mitä se mahdollistaa verrattuna yksin tekemiseen?

Sanna: Tekisi mieli sanoa, että kaiken. Minulle se yhdessä ja yhteisössä tekeminen on toiminnan muoto, jonka koen omakseni. Näen siinä niin paljon potentiaalia, voimavaroja ja tukea. Se mahdollistaa kaiken.

Pauliina: Me työskentelemme Mustarindassa niin monimutkaisten aiheiden kanssa, että se tieto- ja taitomäärä, mitä sellaisessa yhteisössä on, on valtava. Sen tiedon ja taidon vaihtaminen ja jakaminen on ainoa tapa, miten voidaan tulevaisuutta hahmotella. Ja muutenkin sellaisesta kapitalistisesta ääri-individualismista poispäin meneminen on se suunta, mikä itseä kiinnostaa.

Sanna: Juuri tuo tiedon ja taidon vaihto, se opin määrä, mitä olen itse tämän kolmen vuoden aikana Mustarindasta saanut, on ihan käsittämätön. Tuntuu, etten itse edes hahmota mitä kaikkea olen oppinut, tai mitä ajatuksia olen omaksunut siellä. Voin myös puhua ihan konkreettisista resursseista, että tunnen järkyttävän määrän ihmisiä, jotka tietävät eri asioista tosi paljon ja joilla on erilaisia taitoja. Ja se on yhteisön ansiota, että niitä tyyppejä on mun elämässä.

Siihen suuntaan pyritään tällä hetkellä, että se tieto ja taito mitä meidän yhteisössä syntyy jatkuvasti, välittyisi sen yhteisön ulkopuolelle.

Miten pandemiatilanne on vaikuttanut Mustarindan toimintaan? Onko residenssejä pystytty jatkamaan?

Pauliina: Korona on muuttanut erityisesti aikajännettä siten, ettei asioita pysty tai kannata suunnitella kauhean pitkälle. Se työn ja säätämisen määrä on koetellut jaksamista.

Sanna: Päivittämisestä, tilanteen seuraamisesta ja riskianalyysien tekemisestä on tullut normi.

Pauliina: Mutta verrattuna esimerkiksi Suomen muuhun residenssikenttään korona ei ole iskenyt ihan niin pahasti Mustarindaan. Meidän residenssivuokrat ovat niin alhaiset, ettei se ole voinut aiheuttaa hirveää konkurssia, koska se ei ole niin merkittävä tulonlähde. Ollaan haluttu, että residenssivuokrat olisivat mahdollisimman alhaiset, ja siten residenssikokemus olisi saavutettavissa mahdollisimman monelle. Se on ollut meidän päätös jo alun perin, että me tehdään tätä, vaikka pyörittämisestä ei rahaa saa. Mustarindan toiminta foorumina ekologisessa keskustelussa Suomen taiteen ja tutkimuksen kentällä kiinnostaa myös suomalaisia, joten ollaan saatu täältä korvaavia vieraita, kun  ulkomaalaisten residenssit on jouduttu perumaan.

Mitä te toivotte, että Mustarindan residenssi tarjoaa taiteilijalle tai tutkijalle? Tulevatko residenssiläiset yleensä tekemään talolle itsenäistä taiteellista työtä, vai onko siinä joku sisäänrakennettu tavoite verkottumisesta ja ajatusten vaihdosta?

Sanna: Se riippuu tosi paljon ihmisistä, heidän projekteistaan ja persoonistaan. Toki residenssiläisten lisäksi myös niistä ihmisistä, ketkä siellä talolla on hostaamassa. Kyllä siellä aina jonkinlainen yhteisö syntyy, kun kerran viikossa pääsee kylille kauppaan ja muu aika ollaan talolla.

Pauliina: Me ollaan vuosien varrella onnistuttu aika hyvin kehittämään sitä, miten me viestitään siitä mitä siellä on tarjolla. Residenssiläisten odotukset ja todellisuus vastaavat toisiaan aika hyvin, ja osataan myös kuratoida mukaan sellaiset tyypit, jotka sinne soveltuu. Usean vuoden ajan Mustarinda on tavallaan kuratoinut itse itseään; suurin osa hakijoista on kuullut suosituksen joltain muulta ja hakee sen vuoksi.

Viime vuosina olemme vielä enemmän painottaneet monimuotoisuutta residenssivalinnoissakin. On pyritty keräämään mahdollisimman monipuolinen porukka, joilla on kaikilla omat syynsä tulla sinne. Me ei temaattisesti vaadita ekologisia teemoja käsiteltäväksi esimerkiksi taideteoksissa. Se, mitä me yksinkertaisimmillaan pystymme tarjoamaan, on hyvin kuratoitu porukka, se ympäristö, talo, ja että siellä on joku pitämässä huolta ylläpidosta, ja vapaamuotoista ajatustenvaihtoa Mustarindan ihmisten kanssa. Pitkän aikavälin haaveena on, että voitaisiin myös maksaa residenssiläisille.

Toki sen paikan eristyneisyys, sen tuoma rauha, kulutusaspektin poistuminen arkielosta ja se metsä ja luonto ympärillä, on monille syy tulla sinne. Eihän Mustarinda-taloa olisi, jos siinä ympärillä ei olisi sitä metsää. Ei se pelkästään ihmisten luomana systeeminä olisi yhtään niin kiinnostava.

Viime syksyisessä taidekentälle suunnatussa ekoseminaarissa Mustarindan puheenvuorossa korostui nimenomaan sosiaalisen kestävyyden ja huolenpidon merkitys. Miten näette kentän muuttuneen Mustarindan toimintavuosien aikana?

Pauliina: Silloin kun Mustarinda perustettiin, niin informaatiota näistä aiheista oli vielä tosi vähän. Jos oli ilmastonmuutokseen liittyvä uutinen, sen pystyi heti laittamaan Facebookiin. Murros informaation määrässä sekä taidekentällä että muussa yhteiskunnassa on kymmenen vuoden aikana ollut ihan valtava.

Toissa kesänä tapasin erään suomalaisen taidekentän vaikuttajan ja hän sanoi hienosti, että hän on aina tykännyt Mustarindasta sen vuoksi, ettei me olla peitelty sitä, että ekologinen transitio on tosi vaikeata.  Asiat on monimutkaisia ja vaikeita hahmottaa: kokeellinen tutkimuksellinen taiteellinen toiminta, jota on harjoitettu jollain ihmeen vimmalla, ja jolla ei useinkaan ole mitään tekemistä jonkun liiketoiminnan logiikan kanssa, se ei ole helppoa.

Millaisia vaikutuksia vuodenvaihteessa päättyneellä, yhdessä HIAPin kanssa toteutuneella Post-Fossil Transition -hankkeella oli Mustarindan toimintaan tai tulevaisuuteen?

Pauliina: Mustarinda on työskennellyt alusta asti näiden aiheiden parissa ja perustettu juuri niistä syistä: pohtimaan post-fossiilista transitiota, tai millä eri termeillä sitä ollaankaan tuotu julki. Käytännössä hanke mahdollisti meille henkilötyövoimaa ja toimintabudjettia. Sinänsä hankkeen päättyminen ei mitenkään temaattisesti muuta meidän toimintaa. Näiden ajatusten parissa jatkamme edelleen, mutta ainakin toistaiseksi pienemmillä resursseilla.

Sanna: Jollain tapaa hankkeen seurauksena meidän huomio on kiinnittynyt myös uudenlaisiin asioihin. Puhutaan enemmän jaksamisesta ja sosiaalisesta kestävyydestä – aiheista, jotka ovat nousseet esiin hankkeen tiimoilta.

Pauliina: Oli kiinnostavaa huomata, kuinka kaksi tosi erilaista organisaatiota käsitteli näitä aiheita. Mustarindalla esimerkiksi talon omistusmuodon kannalta oli mahdollisuus tehdä todella konkreettisia parannuksia energiatehokkuuteen, mitä hankkeessa selvitettiin. Sitten taas HIAPin toimenpiteet residenssissään – heillä oli ihan eri skaalan ongelmat ja organisaatiomallit. Meidän on helpompi toimia ja tehdä muutoksia nopeasti, mutta tällainen malli ei ole kestävä tai monistettavissa, koska ratkaisut ovat aina niin organisaatiosensitiivisiä. Ei voida vain rakentaa Mustarindoja ympäri maailmaa. Se lähtee aina siitä paikasta ja kyseisen yhteisön ja paikan tarpeista.

Miten koette sen ristiriidan, että osin ekologisissa kysymyksissä ollaan tultu jo pitkälle, mutta toisaalta esimerkiksi jälkifossiiliseen transitioon tarvittavien toimien kanssa ollaan aika alussa? Millainen tilanne mielestänne nyt on?

Sanna: Kuulostaako kauhean kyyniseltä, jos sanoo ettei tilanne ole kauhean hyvä? Itselläni turhautumista aiheuttaa erityisesti poliittisten päätösten ja rakenteellisten muutosten olemattomuus ja hitaus.

Pauliina: Voisiko sanoa, että pakkohan sitä on uskoa, että on hyvä tilanne. Se on kompromissi, koska muuten ei jaksaisi tehdä mitään. Jos kaikki olisi jo menetetty, niin eihän sitä kannattaisi tehdä mitään.

Teksti: Rosa Kuosmanen ja Anu Pasanen

Artikkelikuva: Mustarinda | Sanna Ritvanen

Teksti päättää Yhteisöllisyydestä-juttusarjan. Vuonna 2020 EDIT syventyi siihen, mitä yhteisöllisyys on ja mitä se voisi olla sekä kritiikin että taiteen tekemisessä. Sarjassa pohditaan yhteisöllisyyden mahdollisuuksia ja haastatellaan kentän toimijoita aiheesta. Sarja toteutetaan Suomen arvostelijain liiton myöntämän Kopiosto-apurahan tuella. Sarjan aiemmin julkaistut jutut löydät täältä.