Pääasiallinen harha, joka täyttää päiväni: epäilen, että valtavirtaistuneessa taide-ilmasto-ajattelussa on käynyt lähtökohtainen sekaannus. Ilmastosta on tullut vahingossa, mutta perustavanlaatuisesti, olemukseltaan luontoa, eikä mikään ole yhtä lopullista kuin luonto. ”Ilmasto” on irronnut syistään, synnyttäjistään, tehtaiden piipuista ja bensa-asemista, öljyfutuureista ja hiilikaivoksista. ”Ilmaston” itsestään selvä poliittisuus on paradoksaalisesti tyhjentänyt sen poliittisuudesta ja vapauttanut sen luontoon etsimään uudenlaista yhteiseloa, jota yhteiskuntien finanssikapitalisoituneet päätöksentekoprosessit eivät kuormita. 

Palasin Susan Sontagin klassikkotekstin Muistiinpanoja “campista” äärelle, sillä ilmasto vetää minua puoleensa voimalla, jonka suuruus on lähes samaa luokkaa kuin loukkaus, jollaisena sen toisaalta koen. Tästä syystä haluan puhua ilmastosta ja tästä syystä voin sen myös tehdä. Kukaan, joka täydellisesti jakaa tietyn sensibiliteetin, ei voi analysoida sitä; hän voi aikomuksistaan riippumatta ainoastaan ilmaista sitä.

Sontagia mukaillen ilmastonmuutos kuuluu maailman asioista niihin, jotka on nimetty mutta ei kuvailtu. ”Ilmasto” nimittäin taipuu selittämään itse itsensä kattokäsitteenä kaikelle kestämättömälle, eikä sitä siten tarvitse kuvailla.

Tunnen kiusallisuutta. On kiusallista kirjoittaa ilmastosta vakavasti ja tutkielmamaisesti. Silloin ottaa sen riskin, että tulee itse tuottaneeksi kappaleen hyvin heikkotasoista ”ilmastoa”. On kiusallista väittää, että “ilmastosta” puuttuu intohimo, halu liata itsensä ja sotkeutua kaikenlaisiin roolileikkeihin. Väittää että “ilmastosta” puuttuu seksi, ihmisiä toisiaan kohti työntävä voima. “Ilmastossa” ei ole campia tai ironiaa, ainoastaan vastaansanomatonta kauhua, jonka puuduttamiseen tarvitaan asiantuntijapuhetta, numeroita ja kaavioita. Ainoana sensibiliteettinään tämä viheliäisen etäinen ongelmakimppu tarjoaa sivustakatsojan roolia, jonka jokainen voi yhtä lailla omaksua.

Nämä muistiinpanot on omistettu Susan Sontagille.

1. Aloitan hyvin yleisesti. ”Ilmastosta” on tullut tietty ympäristöestetismin alalaji. Se on yksi taiteen tapa tarkastella maailmaa luontona, yhteiskunnan ja ihmiset hyläten. Tämä ei liity niinkään ilmastoon itseensä ilmiönä, vaan aikamme taiteen taipumukseen vaatia vakavuutta ylevien asioiden äärellä ja karttaa keinotekoisuutta. Nämä ovat kanonisia tapoja etsiä esteettistä yhteyttä luonnon kanssa.

2. Seuraus tästä on erityisesti kuvataiteelle ollut se, että ei ole tarvinnut opetella uutta hamuiltaessa kohti ”ilmastoa”: luonto on ollut keskeinen osa kuvataiteen ilmaisua aina. Elinympäristöjen tarkastelu ja vaikuttavien maisemien tallentaminen on ollut keskeinen osa taiteen historiaa. Niin kutsutun ympäristötaiteen genren kehittyminen, eli taiteen praktiikoiden vieminen luontoon ja maisemaan, tapahtui rinnakkain 1900-luvun loppupuolella alkaneen yhteiskunnallisen ympäristöliikkeen valtavirtaistumisen kanssa. Joskin siinä, missä ympäristöliikettä motivoi suojelu, ympäristötaiteen klassikot tuntuvat päätyneen toisintamaan luonnon haltuun ottamisen motiivia maisemaa muokkaamalla.

3. Onko niin, että taide voi uskoa luovansa muutosta, mutta loppujen lopuksi väistämättä päätyy ilmentämään oman aikansa tiedostamattomia ajattelutapoja ja käytänteitä, olemaan kuva ja todiste ihmisyydestä tietyssä ajassa? Taiteen taipumus kiinnittää ”ilmasto” luontoon on nykykulttuuria, jossa poliittinen eläin haluaa taas olla vain eläin.

4. Taide ei siis ole ainoa toiminnan ja ajattelun piiri, jota tämä pakottava sekaannus luonnon ja “ilmaston” välillä kuormittaa. Ilmastonmuutoksen aiheuttajille on kovin vaikea tehdä mitään, joten on helpompi olla pohtimatta niitä kovinkaan tarkkaan. Ne poliitikot, insinöörit ja sijoittajat, jotka ovat rakentaneet tämänhetkisen maailmamme, voivat varmasti rakentaa myös tulevaisuuden.

5. Ilmastosensibiliteetti on sitoutunut ja poliittinen. Sillä on tehtävä: parempi maailma. Sen sitoutuneisuus tavoitteeseen on kyseenalaistamaton. Ilmastosensibiliteettiin sitoutuminen on sitoutumista kiistämättömään hyvyyteen, paremmuuteen ja oikeassa olemiseen. Ilmastosensibiliteetti kaihtaa paradokseja, ristiriitoja ja sisältöä: hyvä tarkoitus oikeuttaa köykäisetkin keinot. Siksi maku ei ole pätevä väline tehdä arvostelmia ilmastosensibiliteettiin kytkeytyvistä taideteoksista. Maku kuuluu maailmaan, jossa taideteoksen muoto syntyy valinnoista, ei välttämättömyyksistä.

6. Miten kuvailla sitä, millaista on elää ja rakastaa fossiilisten polttoaineiden hyväilemänä, kuljettamana, ruokkimana? Millaista on rakastaa fossiilisia polttoaineita ja etsiä taiteesta merkkejä tuosta rakkaudesta, kun oletuksena on rakastaa sammalta, metsää, sienirihmastoja? On yksinäistä yrittää kuvailla tällaista “ilmastoa”. Ehkä Oscar Wilde sanoisi tänään: on oltava itse sieni tai pukeuduttava sieneksi.¹

7. ”Ilmasto” pakottaa hyveellisyyteen muun maailman paheellisuuden keskellä. Kieltäymys on keino irti sivustakatsojan roolista. Ei muovikassia, kiitos.

8. On mahdotonta löytää ilmastoa popkappaleista, romaaneista tai elokuvista, sillä ilmastokäyttäytyminen on liian kirkasotsaista ollakseen kiinnostavaa. Ilmastolle tapahtuva muutos on aiheena liian kaukana ja liian lähellä maailmasta luopumisen kipua. Maailman romahtaminen on kiinnostava ainoastaan yksilöllisenä kokemuksena, mahdoton silloin kun se tapahtuu kaikille yhtä aikaa.

9. Eräässä mielessä on oikein sanoa: ”Se on liian seksikästä ollakseen ilmastoa”. Tai liian kiinnostavaa, ei tarpeeksi kaikille sopivaa sekä opettavaisuuden ja ilmastohyveellisyyden paineen tasapäistämää. Monet ilmastoteokset ovat vakavasta näkökulmasta tarkasteltuna huonoa taidetta tai kitschiä. Eivät kuitenkaan kaikki. ”Ilmaston” ei ole pakko olla huonoa taidetta. Harmillista kyllä, hyvä ilmastotaide harvoin tulee tunnistetuksi ”ilmastona”. Hyvästä ilmastotaiteesta puuttuu luonto, joten sitä on mahdoton ymmärtää ”ilmastotaiteena”. Toisaalta tämä paradoksi tarkoittaa, että luontoa pakenemalla on mahdollista käsitellä ilmastoa luovasti, ilman paineita ratkaista planetaarista kriisiä yksittäisellä taideteoksella.

10. ”Mitä enemmän tutkimme taidetta, sitä vähemmän piittaamme luonnosta.” – Oscar Wilde: Valehtelun rappio

Näin on käynyt minulle. Tai sitten en alun pitäenkään piitannut luonnosta.

11. On väistämätöntä käyttää mahdollisimman seksuaalisia ilmauksia ilmastonmuutosta kuvatessa, koska fossiilitalous määrittää seksuaalisuuden toteutumista. Fossiilitalous määrittää vapauksiamme sellaisina kuin olemme ne 1900-luvun myötä oppineet tuntemaan. Mitä näille seksuaalisille vapauksille tapahtuu dystopioissa, kun fossiilisista irtautuminen väistämättä tapahtuu joko suunnitellusti tai käsistä riistäytyneiden luonnonkatastrofien keskellä?

12. Rakkautta fossiilisten polttoaineiden ehdoilla.

13. Länsimaisena naisena fossiilisia polttoaineita on helppo rakastaa. Rakkauteni alkoi lapsuuden viehtymyksestä bensan hajuun ja kiihtyi halpalentojen mahdollistamassa nuoruuden matkailuhurmoksessa. Se on erityisesti asettunut kohti fossiilisten polttoaineiden mahdollistamaa vapautumista sukupuoleni ”rajoitteista”. Se on merkinnyt mahdollisuutta osallistua yhteiskuntaan kotitöiden tekemisen sijaan, mahdollisuutta asettua asumaan kaupunkikeskittymään ja valita seurani, mahdollisuutta vapautua lisääntymisestä ja/tai täysipäiväisestä lastenhoidosta, mahdollisuutta tehdä valintoja, mahdollisuutta liikkua itsenäisesti, mahdollisuutta saada kaikki. Mahdollisuutta sulkea silmät niiltä tuhoilta, mitä fossiilisten polttoaineiden imeminen ja kouriminen maan alta saa ja on saanut aikaan muualla maailmassa.

Halu jää mättäälle, metsään, sanoittamaan mikrobien kokemusmaailmaa, kiinnittyen sienten polyamoriaan, eläinsatujen opettavaisiin olentoihin, joiden mielikuvitus ja käyttövoima ei riitä valjastamaan kokonaista planeettaa resurssikseen tai kuvittelemaan vaihtoehtoista vallan, rahan ja väistämättömyyden haastavaa yhteistoimintaa.

14. ”Ilmastossa” ei ole mitään keinotekoista, päinvastoin, “ilmaston” tulee kaikin keinoin tavoitella totuudellisuutta. Ilmastotaide saa kuvittaa, popularisoida ja kuvitella, kunhan kaikki tämä tapahtuu totuudellisesti, harmoniassa vahvistettujen tieteellisten tulosten kanssa. Ihmiset ovat harvoin totuudellisia, harmonisia ja kestävyysarvioinnin läpäiseviä, ja siksi ihmiset on hyvä jättää “ilmaston” ulkopuolelle.

15.  “Luonnollisuus on niin kovin vaikeasti ylläpidettävä poseeraus.” – Oscar Wilde: Ihanneaviomies

16. ”Ilmasto” on näkemys maailmasta sellaisenaan, an sich, tyyleistä ja näkökulmista erillisenä olentona. ”Ilmasto” ei tunne kaksimielisyyksiä tai monimerkityksisiä suhteita. Viisi millimetriä korkea maapalloemoji merkitsee kotia niin kaukaa katsottuna, että on mahdotonta edes kuvitella, mitä planeetan pinnalla tapahtuu. Aikuistutaan ja muutetaan pois kotoa, Mars-emoji, milloin?

17. ”Ilmasto” on kiinnostunut kirjaimellisesta, toisinaan symbolisesta (kuten vihreästä väristä). Viestin välittämisen kiireellisyys kirittää ilmastosensibiliteettiä. Aikakautemme pyytää yksinkertaisempaa, lyhyempää ja nopeampaa tai anelee lepoa, tyhjyyttä ja hoivaa. Ilmastotaiteilijan tulee puhua tavoitteistaan ja hiilijalanjäljestään. Taiteen on välitettävä tietoa, taiteilijan on välitettävä tietoa.

18. ”Ilmasto” soveltuu joillekin taiteen aloille paremmin kuin toisille. ”Ilmaston” taidetta voi olla esimerkiksi luonnon äänien kuunteleminen yhdessä muiden ihmisten kanssa. ”Ilmastoa” on kuitenkin tyypillisesti mahdoton tarkastella kuten muita monimutkaisia poliittisia tai historiallisia ilmiöitä, joiden taustalla on henkilöitynyttä valtaa, korruptiota, historiallisia oikkuja, vallan väärinkäyttöä tai tutkimustiedon tahallista vääristelyä kaupallisen edun saavuttamiseksi.

19.  Ilmastotaide on turvallista, kun se kuuntelee ja kun se vain kuuntelee. Jos ilmastotaide ei ole turvallista, siitä tulee tavallista taidetta ja sillä on taas lupa käsitellä monimutkaisia asioita.

20.  Voikin sanoa, ”ilmasto hylkii monimutkaisuutta”, ilmasto on liian monimutkaista ollakseen rehellisesti monimutkaista. Taiteen tehtävä onkin yksinkertaistaa ”ilmasto”. Tämä tehtävä asetetaan jokaiselle yksittäiselle teokselle, jolloin jokaisen teoksen itsestään selvä päämäärä on muuttaa niin kutsutun laajan yleisön – siis kaikkien kuviteltavissa olevien erilaisuudessaan geneeristen yksilöiden – mielipide. Ihmiset on opetettava toimimaan ympäristökansalaisina.

21.  ”Ilmasto” on vakava asia, joten sitä käsittelevän taiteen tulee myös olla vakavaa. Jos ilmastotaide ei ole vakavaa, siitä tulee jälleen tavallista taidetta ja se kadottaa yhteytensä ”ilmastoon”.

22.  Taiteella ei tietenkään ole velvollisuutta käsitellä aikakautemme uusliberaalien talousrakenteiden ja poliittisen vallan välistä molemminpuolista öljyllä liukastettua penetraatiota. Öljyllä tarkoitan sitä itseään, siis maaperän erilaisiin taskuihin miljoonien vuosien aikana koostunutta elollista ainesta, joka on mädäntynyt energiatiheäksi polttoaineeksi, jonka polttaminen puolestaan pyörittää koneistoa kulissien takana. Taiteella ei tietenkään ole mitään velvollisuutta käsitellä todellisuuttamme kannattelevia valtarakenteita, mutta on kiinnostavaa, miten yhteiskunnalliset murrokset ja taiteen historia ovat tyypillisesti kietoutuneet syleilyyn, kiusoitellen kuorien vaatteet toistensa päältä. Ilmaston tapauksessa taiteen halu jää kohtaamattomaksi, pinnalle. Se hylkii yhteiskunnallisuutta ja jää kellumaan aalloille kuin kertakäyttöinen muovipilli, muisto kesäisen jääkahvin tarjoamasta hetkellisestä kylmän kofeiinisesta nautinnosta.

23.  On valinta käyttää seksuaalisia ilmauksia ilmastoa kuvatessa. Se on viettelyä, kutsu tavoitella yhteyttä sekä halun herättämistä ja sen kohdistamista pintaa syvemmälle.

24. ”Ilmaston” tapauksessa taide katsoo kohti ”meitä kaikkia”, poispäin vallasta. Tämä yleistävä tulkinta kertoo omasta kieroutuneesta halustani. Tiedän, että olen varmasti väärässä ekologisesta projektista. Luonto on äärimmäisen valtakriittistä, konkreettinen tulevaisuus, jota kohden ponnistella. Ongelmani on henkilökohtainen. Kärsin hylkäämisen pelosta, kohtaamattomuudesta. En halua sitä tulevaisuutta, jonka luonto tarjoaa. En halua harmonista yhteiseloa korsien kanssa, en dialogeiksi kuviteltuja monologeja metsän kanssa, en muunlajisia ystäviä tai rakastajia. En halua kasvattaa omaa ruokaani tai kompostoida omaa maaperääni, en halua kuokkia yhteispeltoa, en halua hiljaa kuunnella. Posthumanistisen tulevaisuuden lupaus on henkilökohtainen painajaiseni, ja silti minun oletetaan työskentelevän sen eteen. Kai se on sukupuuttoa parempi.

25. Taiteella ei ole velvollisuutta kuvitella vallankumousta, mutta hauskaa se voisi olla.

¹ Mitä Oscar Wilde oikeasti sanoi: “On joko oltava itse taideteos tai pukeuduttava taideteokseen.” – Phrases and Philosophies for the Use of the Young

Lähteet: Susan Sontag: Muistiinpanoja ”campista”. Suomentanut Kyösti Niemelä. Nuori Voima (4–5/2009).

Kuvitukset: Jaakko Suomalainen.