Margiela, The Hermès Years -näyttelyn tiimoilta. Tutkaillaan ensiksi kuitenkin näyttelyn aihetta, belgialaista mysteerisuunnittelijaa ja muodin vallitsevien käytäntöjen kyseenalaistajaa. Vuonna 1988 perustetun Maison Martin Margielan perusperiaatteisiin kuuluvat minimalismi, dekonstruktio ja materiaalien kierrätys. Tähtisuunnittelijakulttia ja logoismia vastustava Margiela tunnetaan siitä, ettei hän koskaan esiinny julkisesti eikä anna henkilökohtaisia haastatteluita. Paradoksaalisesti korostettu anonymiteetti ja konseptien jatkuva uudelleenmuokkaaminen ovat kuitenkin luoneet haluttuja kulttituotteita, kuten esimerkiksi tabi-bootsit, joita himoitaan ja tuotetaan edelleen. Margielan perintö, muotitalo ja nimi jatkavat elämäänsä, vaikka suunnittelija itse on vetäytynyt bisneksestä jo vuosia sitten.

Vuosina 1997-2003 Martin Margiela herätti lisää hämmennystä törmäyttämällä oman tinkimättömän suunnittelufilosofiansa ikonisen ranskalaisen muotitalon perinnön kanssa. Hermèsin naisten valmisvaatemallistojen taiteellisena johtajana Margiela loi vaatteita, joita muotimaailma ei silloin täysin ymmärtänyt, mutta joita on sittemmin alettu pitää uraauurtavina esimerkkeinä slow fashionista. Hän jatkoi käsityötaidon jalostamista keksimällä uusia tekniikoita ja materiaaleja, samalla luoden uuden minimalistisen muotokielen sekä vieden luksuksen ajatuksen entistä enemmän käyttömukavuuteen ja kestävyyteen. Suunnittelun lähtökohtana olivat eri ikäisten naisten todelliset tarpeet ja vaatteiden soveltuminen aktiivisen elämän eri toimintoihin.
Tuota aikaa ja ideoita esiteltiin siis tänä kesänä MoMun näyttelyssä nimeltä Margiela, The Hermès Years, jossa muotitalojen tunnusvärit, Maison Martin Margielan valkoinen ja Hermèsin oranssi jaottelivat asukokonaisuuksia ja rytmittivät tilaa. Näyttelyä seuratessa eri taloille suunnitellut kokoelmat alkoivat kuitenkin sekoittua siitä huolimatta, että visuaaliset rajat olivat hyvin selkeät. Vaatekaapin kulmakivet, kuten valkoinen kauluspaita tai trenssitakki saavat Margielan omalla merkillä usein uuden tulkinnan dekonstruktion ja piilotettujen rakenteiden näyttämisen kautta. Hermèsillä suunnittelija taas kehitti niiden ideaa eteenpäin luomalla uusia käyttötapoja tutuille vaatteille. Rinnastukset samojen ideoiden työstämisestä hyvin erilaisten toimintatapojen kautta toimivat tehokkaana muistutuksena siitä, että muodissa liike on jatkuvaa edestakaista virtausta.
Näyttely toi hyvin vakuuttavasti esiin sen, miten pitkällä aikavälillä eri metodein tehdyt kokeilut ja toteutukset jalostuvat äärimmäisen tarkoituksenmukaiseksi ja esteettiseksi designiksi. Hillityt, maanläheiset värit ja ajattomat klassikot eivät ole ehkä helpoin materiaali mieleenpainuvan ja kutsuvan näyttelyn luomista ajatellen. MoMussa on kuitenkin onnistuttu poimimaan todella mielenkiintoinen pala muodin mikrohistoriaa, joka inspiroi myös tässä ajassa. Miten sellainen näyttely oikein tehdään? On aika selvittää asiaa näyttelyn kuraattorilta Kaat Debolta.

Aloitetaan alusta. Eli mistä idea tähän näyttelyyn lähti?
Martinin työ Hermèsille oli ollut mielessäni jo pitkän aikaa, mutta näyttelyiden kanssa täytyy aina odottaa sopivaa hetkeä. Lisäksi Margielan nimi oli ollut jo monen kauden ajan esillä mediassa ja useat suunnittelijat ja brändit viittasivat hänen työhönsä ja kopioivat sitä. Olin yhteydessä Martiniin jostain muusta asiasta ja päädyimme puhumaan hänen ajastaan Hermèsillä ja sanoin, että haluaisin tehdä siitä jotain. Hänen mielestään se oli hyvä idea, hänellä oli siitä työstä hyvät muistot, joten päädyimme keskustelemaan näyttelystä. Mielestäni nyt oli hyvä hetki tehdä siitä näyttely, sillä monet ihmiset olivat unohtaneet Margielan kauden Hermèsillä tai sitä ei muistettu kovin hyvin. Ja silloin lehdistö ei oikein ymmärtänyt Margielan työtä kokonaisuudessaan, sitä konseptia ja kokonaisvisiota. Silloin elettiin 90-luvun loppua, joten siitä ajasta ei ollut verkossa kovin paljon kuvia tai tietoa löydettävissä. Museolla on aikaa tutkia ilmiötä kunnolla ja esittää se hyvin. Oli aika kirjoittaa se osa muodin historiasta ja myös varmistaa, että se pysyy siellä. Mielestäni on tärkeää, että me muotimuseona voimme osallistua siihen.

Onko sinusta tärkeää, että muotinäyttely, joka esittelee mennyttä, reflektoi myös nykytilannetta muodin kentällä?
Toki toivon niin, mutta ei sitä tarvitse välttämättä erikseen mainita. Tämä näyttely esimerkiksi käsittelee myös sitä, kuinka muotisuunnittelija työskentelee toiselle muotitalolle tai brändille. Ja mielestäni se, kuinka Martin työskenteli Hermèsille on relevantti esimerkki siitä, kuinka tulkita muotitalon perinnettä nykykontekstissa. Olemme nähneet niin paljon muutoksia muotitaloissa, luovia johtajia tulee ja menee, ja joskus sitä miettii miksi tätä karusellia pyöritetään. Joka sesonki työskennellään eri ideoiden kanssa eikä aina tiedä onko kyse strategiasta vai visiosta, joten mikä tekee uusien suunnittelijoiden työstä relevanttia muotitalolle? Mielestäni Martin teki siinä mielessä hyvää työtä ja siten näyttely on myös hyvä esimerkki aiheesta ilman, että se on liian kirjaimellinen.

Millainen kuratointiprosessi oli? Noudatatko tiettyä metodia vai onko joka näyttely erilainen?
Se on aina erilaista, ei ole olemassa käsikirjaa näyttelyiden kuratointiin. Ensimmäisenä yritetään jäljittää vaatteita, tosin tässä tapauksessa ennen sitä piti saada lupa Hermèsin arkistoilta. Ilman heidän yhteistyötään tätä näyttelyä olisi ollut hyvin vaikeaa tehdä. Hermèsin arkistot ovat hienot, mutta he eivät ole säilyttäneet kaikkia asuja, joten joitakin kappaleita meidän täytyi hankkia yksityisistä kokoelmista. Meiltä puuttui joitakin asusteita, mutta Hermès oli niin antelias että teki repro-kappaleita joistakin asusteista ja kengistä, jotta pystyimme esittämään kokonaiset lookit.
Sitten kun kaikki objektit ovat kasassa aletaan tutkia, käydään läpi media-arkistoja ja puhutetaan ihmisiä. Meille oli tärkeää, että saimme myös Martinin mielipiteen ja palautteen, että saimme hänen käsityksensä brändin visiosta. Mutta oli myös tärkeää puhua entisille tiedottajille, heille jotka olivat työskennelleet Martinin kanssa sekä tämänhetkiselle luovalle johtajalle Hermèsillä (Nadège Vanhee-Cybulski). Lisäksi olimme yhteydessä talon entisiin malleihin, stylisteihin ja casting-johtajaan. Näin saimme kokoon pieniä palasia, josta pystyimme muodostamaan kokonaisuuden, koko tarinan. Lisäksi näyttelysuunnittelijamme oli työskennellyt Maison Martin Margielalla ensimmäiset 8 tai 9 vuotta, joten hän tunsi talon estetiikan todella hyvin.
Tämän prosessin aikana kävi selväksi, että Maison Martin Margiela ja Hermès eivät ole erillisiä maailmoja, mikä oli minulle yllättävintä. Yhteiset tekijät olivat paljon vahvempia, mitä oletin. Siten saimme idean esitellä kokoelmat yhtenä suurena vaatekaappina, mutta käytännössä kahtiajaettuna, oranssi Hermèsille ja valkoinen Margielalle. Asetimme vaatteet dialogiin, josta voi nähdä kuinka ne liittyvät toisiinsa ja kuinka ideat liikkuvat edestakaisin. Kyseessä ei ole yksisuuntainen katu. Haluan myös aina työskennellä teemoittain, koska näyttelyyn pitää luoda rytmi ja tarina, ettei se ole vain pelkkiä objekteja objektien vieressä. Tässä teimme sen teemoilla, toivon mukaan se toimi.

Näyttelyiden tekeminen koostuu valinnoista. Miten te valitsette mikä päätyy esille ja mikä ei?
Tila on aina rajoite, se on mitä se on. Tähänkin näyttelyyn oli tulossa enemmän materiaalia, mutta näyttelysuunnittelija sanoi, että tulee liian ahdasta ja tila tukkeutuu. Joten sitten tulee se vaikein osio; rajata pois vaatteita ja teemoja, joista kaikilla on omat suosikkinsa. Mutta se on myös tärkein osio, sillä huonoimmat näyttelyt ovat niitä joissa kuraattorit haluavat esitellä kaikki hienot asiat mitä heillä on eivätkä he pysty tekemään valintoja.

Onko sinulla tässä näyttelyssä omia suosikkeja, joita haluaisit mainita?
Se on aina vaikea kysymys, kaikki ovat ihania itse asiassa. Kaikilla on oma tarinansa. Jos pitäisi valita yksi mistä pidän todella paljon ja mikä edustaa erittäin hyvin Margielan näkemystä Hermèsillä on Anti-pluie, sadetakki. Margiela kehitytti uuden materiaalin läpinäkyvää takkia varten, se on vettähylkivä ja rypistymätön eli se on hyvin funktionaalinen vaate. Se on suunniteltu perinteisen kimonon mukaan hyvin väljäksi ja keveäksi. Päiväkäytössä sillä voi suojata vaikka nahkatakkia ja heittää sen sitten laukkuun. Kun sen ottaa illalla uudelleen käyttöön siinä ei ole yhtään ryppyä ja sitä voi käyttää elegantisti puvun päällä, osana iltapuvun siluettia. Margielan visiolle oli olennaista juuri se, että vaatteet voivat muuntua käytössä vuorokauden ajan ja tarkoituksen mukaan, ajateltuna täysin naisen mukavuuden ja erilaisten toimintojen näkökulmasta. Funktionaalisuuden lisäksi vaate on todella kaunis. Se osoittaa sekä Margielan huomaavaisuuden naisia kohtaan että hänen innovatiivisuutensa. Hänen vaatteissaan oli paljon kekseliäitä materiaaleja ja sellaisia asioita, mitkä eivät näy päälle päin. Esimerkiksi sadetakista ei heti huomaa, että se on rypistymätön ja vedenpitävä. Hänen ajatuksenaan Hermèsillä työskentelyssä oli myös käsityötaidoista liikkeelle lähteminen, niiden kehittäminen 2000-luvulla. Hän ei halunnut tehdä vain historiallisia tulkintoja esimerkiksi ikonisista Kelly-laukusta ja silkkihuivista. Hänen suurimpia saavutuksiaan oli tehdä todella relevantti tulkinta siitä perinnöstä.

Kuinka paljon Margiela vaikutti näyttelyyn? Ja kuinka paljon suunnittelijat yleensä vaikuttavat näyttelyn tekemiseen?
Hän antoi palautetta koko prosessin ajan sekä näyttelyyn että kirjaan.
Jos teemme yksityisnäyttelyn elävästä suunnittelijasta, haluamme heidän aina osallistuvan projektiin. En koskaan tekisi näyttelyä ilman heidän suostumustaan, vaikka kokoelmissa olisikin riittävästi materiaalia näyttelyn rakentamiseen. Jotkut museot tekevät niin, mutta minä haluan mieluummin suunnittelijan luvan ja myös kollaboraation. Yhteistyö suunnittelijan kanssa ei aina ole helpoin vaihtoehto, mutta se tuo todella suuren lisäarvon. Koska ei ole kyse vain museon tuottamasta tutkimuksesta ja historiallisesta perspektiivistä, vaan on aina kyse myös tulkinnasta, visuaalisen maailman luomisesta. Ja museona se on vaikeaa luoda, joten on hienoa työskennellä suunnittelijan ja hänen luovan tiiminsä kanssa. Jos yhteistyö todella sujuu, kolmiulotteisen näyttelyn luominen on kaikista jännittävintä. Minulle on tärkeää antaa ihmisille näyttelyn kautta paitsi oppimiskokemuksia myös tunne-elämyksiä visuaalisia maailmoja luomalla. Se on vaikeaa, mutta näyttelyssä voi olla kaikkia näitä aspekteja. Se voi olla informatiivinen, opetuksellinen, inspiroiva, tunteellinen.

Olin täällä pari vuotta sitten ja silloin esillä ollut Dries Van Noten -näyttely oli visuaalisesti hyvin elämyksellinen.
Siinä meillä oli myös intensiivinen yhteistyö suunnittelijan kanssa emmekä olisi koskaan tehneet sitä sillä tavalla ilman häntä. On suurta luksusta saada suunnittelijoita tekemään yhteistyötä kanssamme, vaikka se on myös vaikeaa. On hankalaa löytää tasapaino erilaisten työtapojen välillä, koska tietenkin museossa on omat metodinsa. Joskus sitä toivoo, että työskentelisi taidemuseossa, jossa on vain kuolleiden taiteilijoiden maalauksia… Mutta tietysti minusta on suuri etuoikeus saada tehdä yhteistyötä heidän kanssaan.

Palaatko tiettyihin kysymyksiin tai näkökulmiin kun kohtaat haasteita kuratointiprosessissa?
Yksi isoimmista kysymyksistä on aina mannekiinin tai torson valitseminen. Kuinka esittää vaate? Vastaus ei todellakaan löydy mistään käsikirjasta, se on hyvin käytännönläheinen kysymys. Meille on ajan myötä muodostunut tiimi, jossa pari ihmistä on todella erikoistunut pukemaan mannekiineja. Se on taito, joka opitaan vuosien varrella, tekemällä virheitä, kokeilemalla ja soveltamalla ja muokkaamalla eri mannekiineja. Testaamalla, mikä toimii ja mikä ei. Joka kerta on kyse eri vaatteista ja eri vartalotyypeistä. Museossa meidän täytyy löytää mahdollisimman sopivat parit, ottaen huomioon sen, mikä vartalotyyppi suunnittelijalla on ollut mielessä. Ja muistaen tietysti myös sen, että vartalo on pehmeä ja liikkuva asia ja että vaate laskeutuu eri tavalla liikkuvan vartalon kuin staattisen mannekiinin päällä. Yleensä mannekiinit ovat yhtä tyyppiä, niillä voi olla erilaisia asentoja, mutta vartalon malli on yksi ja sama. Olen siitä aina hyvin tietoinen, kun käyn näyttelyissä. Lisäksi trendit vaikuttavat esillepanoon, esimerkiksi 70-luvulla mannekiineilla saattoi olla sen ajan mukaisia peruukkeja ja meikkejä. Nykyään taas suositaan vain viitteellisiä kasvoja tai sitten päätetään olla käyttämättä päätä laisinkaan. Mietin aina mitä kävijä näkee. Näkeekö hän kaljun naisen? Näkeekö hän irtileikatun pään?
Sama pätee kokonaisiin lookkeihin. Asu voi olla kaunis ja kiva, mutta usein niistä puuttuu kengät. Minusta asukokonaisuuden esittäminen ilman kenkiä on nainen paljain jaloin. Ja jos se ei ole tarkoitus niin silloin viestitään jotain muuta. Joten jos halutaan esittää kokonainen lookki niin sitten täytyy löytää oikeat kengät, tai sopivat vastaavat, tai sitten täytyy kysyä suunnittelijalta voiko asua esittää erilaisten kenkien kanssa. Joten mannekiinien pukeminen vaatii hyvin paljon aikaa ja vaivaa. Näitä asioita ei tarvitse miettiä maalausten kanssa, tarvitsee vain suunnitella kuratointi muiden teosten kanssa. Ja on olemassa taidekuljetuksiin keskittyneitä yrityksiä, jotka tuovat ja ripustavat teokset, mutta mannekiinien pukemiseen erikoistuneita yrityksiä ei ole olemassa. Meidän tiimimme tekee sen kaiken, joten mannekiinien kanssa työskentely aloitetaan kuukausia ennen näyttelyn aukeamista. Olen todella ylpeä siitä, että meidän tiimimme tekee niin hienoa työtä.

Jos kävijä huomaa mannekiinin, niin silloin siinä on yleensä jotain vikaa?
Se on totta, ja tämä on asia jota museokävijät aliarvioivat. Jos nukkea ei huomata niin silloin työ on tehty hyvin. Tässä näyttelyssä erityislaatuista on se, että Martin suunnitteli vaatteet monelle eri tyyppiselle naiselle. Ja että hän esitti kokoelmansa 25–65 -vuotiaiden naisten päällä, mikä oli erityisesti silloin ja on edelleenkin kannanotto. Mutta kuinka kommunikoida se näyttelyssä? Toki se kerrotaan seinätekstissä, mutta kuinka ilmaista se visuaalisesti, jotta ihmiset ymmärtävät? On vain yhden tyyppinen mannekiini, joka on iätön ja jolla ei ole kasvoja, joten me päätimme tehdä filmejä, joissa on kolme Martinin Hermèsillä käyttämää mallia. Yksi on nelikymppinen, yksi viisikymppinen ja yksi kuusikymppinen. Halusimme todella näyttää sen, millaisille naisille hän suunnitteli ja kuinka vaatteita voi pitää monella eri tavalla.

Se on kiinnostava tehokeino, ja ilmeisesti aika poikkeuksellinen. Vaatteita, jotka eivät kuulu museokokoelmiin voidaan esittää hieman vapaammin?
Kyllä. Meidän täytyi pyytää lupa Hermèsin arkistoilta, koska museon omilla vaatteilla se ei olisi ollut mahdollista. Niitä ei voi pitää päällä edes videota varten, joten olimme todella kiitollisia Hermèsille että he antoivat siihen luvan. Tietenkin olimme hyvin varovaisia, etteivät vaatteet vahingoittuisi kuvauksissa.

Entä museokokoelmat? Millaista tutkimusta teette näyttelyiden lisäksi?
Meillä on hyvin kiinnostavat kokoelmat, lähes 30 000 objektia 1700-luvulta tähän päivään. Historiallinen kokoelma keskittyy enemmän 1800-luvun loppupuolelle ja se on hyvin monipuolinen. Siinä on asuja, tekstiilejä, pitsiä, asusteita sekä tekstiilien työstämiseen liittyviä työvälineitä. Nykymuodin kokoelma keskittyy belgialaiseen muotiin ja suunnittelijoihin.
Tutkimus liittyy tietysti paljon museon näyttelyihin, joista teemme aina myös kirjajulkaisun. Meillä on monia erilaisia projekteja meneillään, esimerkiksi sunnuntaikeskustelu-sarja, jossa tiimin tutkijat saattavat esitellä työtään. Se on yksi tapa, jolla yritämme kertoa tutkimuksesta suurelle yleisölle. Jos sitä ei julkaista, niin ulkomaailma ei tiedä siitä. Nyt työskentelemme pitsiprojektin kanssa, joka on määrä julkaista 2020, mutta tutkijamme on jo pitänyt esitelmiä aiheestaan. Meillä on myös pienempiä projekteja pohjakerroksen näyttelytilassa, joka mahdollistaa esimerkiksi kokoelman esittelemistä yleisölle.
Tähän mennessä meillä on ollut temaattisia ja vaihtuvia näyttelyitä viiden kuukauden välein. Näyttelyiden rakennusvaiheet ovat hyvin intensiivisiä ja joudumme olemaan 2-3 kuukautta vuodesta kiinni. Nyt asia kuitenkin muuttuu, sillä valmistelemme kokoelmille omaa näyttelytilaa, joka avautuu 2020. Museo on kiinni maaliskuusta 2018 toukokuuhun 2020 remontin ja kellarikerroksen laajennuksen vuoksi. Saamme kaksi uutta näyttelytilaa ja ideana on esitellä historiallista kokoelmaa, sillä monet kävijät ovat toivoneet sitä ja on hienoa päästä työskentelemään enemmän sen kanssa. Olemme tehneet kauan töitä saadaksemme rahoituksen ja tilat sekä valmistellaksemme tiimin ja esille tulevat asiat. Muodin ja tekstiilin esittämisessä ei ole koskaan kyse pysyvästä näyttelystä, sillä niitä ei voi pitää esillä kahta tai kolmea vuotta. Asut täytyy vaihtaa muutaman kuukauden välein, joten se vaatii paljon työtä. Kokoelmassa täytyy myös olla tarpeeksi monta sopivaa vaatetta, joita voi kierrättää ettei koko näyttelyä ja sen tarinaa tarvitse muuttaa. Se on monimutkainen kokonaisuus.

Millaista yhteistyötä teette muiden museoiden kanssa?
Pelkästään muotiin keskittyviä museoita on lopulta aika vähän, useimmiten on kyse käsityö- tai designmuseoista, kuten V&A tai Les Arts Décoratifs, mutta meillä on hyvät kontaktit kaikkiin museoihin, joilla on isot ja tärkeät kokoelmat. Me lainaamme myös paljon muilta museoilta ja muotitaloilta ja suunnittelijoilta. Ja tietenkin meillä on hyvät kontaktit tärkeimpiin muodintutkijoihin. Me olemme vain pieni tiimi ja toivon, että voisimme ottaa osaa useampiin tutkimusprojekteihin ja aloitteisiin. Mutta meidän täytyy olla todella valikoivia, koska meillä on niin vähän aikaa tehdä muuta kuin omat päivittäiset työmme. Mutta pyrimme olemaan aktiivisia digitaalisten kirjastojen saralla, mietimme aina kuinka kokoelmamme voisivat olla saavutettavimpia. Me olemme olleet osa Europeana-muotiprojektia ja kehitämme sitä edelleen. Pohdimme erityisesti Europeanassa tavoitettavissa olevien materiaalien kuratointia ja työskentelemme sen eteen, että yleisö löytäisi entistä helpommin sen pariin. Aloitimme myös yhteistyön Googlen kanssa. Tämä on työtä, joka ei koskaan lopu, mutta se on hyvin jännittävää, koska uusia mahdollisuuksia tulee aina eteen.

Millä tavoin sinun työhösi muodin kuraattorina vaikuttavat alan ajankohtaiset muutokset, kuten esimerkiksi kysymykset eettisestä kulutuksesta ja kestävästä muodista?
Toki ne vaikuttavat lähestymistapaani omaan työhöni kuraattorina, myös esimerkiksi siihen miten me nyt esitämme Martinin työtä. Martinin työ Hermèsillä oli hyvin aikainen esimerkki kestävästä muodista, vaikka olikin tavallaan hyvin kontekstuaalinen tapa käsitellä kysymyksiä kuten kulutus, tuotanto ja tekijyys. Nyt digitaalisena aikana kysymys tekijyydestä on entistä mielenkiintoisempi aihe monilla eri alueilla, ei vain muodissa. Kaikki nämä kiinnostavat aiheet olivat jo läsnä 20 ja 30 vuotta sitten Margielan työssä ja siksi se on relevanttia tuoda esiin nyt. Joten kyllä, kuraattorina yritän luoda näyttelyitä, jotka käsittelevät sitä mikä on meneillään nyt, ei vain muodin maailmassa vaan tässä päivässä muutenkin. Toivomme, että näyttely voi käynnistää erilaisia dialogeja ja keskusteluita.

Lopuksi haluaisin kysyä, mikä on mielekkäin asia työssäsi? Mikä motivoi sinua tekemään sitä?
Se on hyvä kysymys. Se, mikä tekee minut onnelliseksi on se, kun ihmiset pitävät näyttelyitämme inspiroivina. Se, kun näyttely laittaa ihmisessä jotain käyntiin tai saa heidät tekemään itse jotain luovaa.
Olen aina tyytyväinen, jos ihmiset eivät vain kuluta näyttelyä. Kaikki saavat niin paljon ärsykkeitä varsinkin nykyään digitaalisesta maailmasta, joten olen hyvin iloinen jos joku tulee sanomaan, että kävi viisi vuotta sitten näyttelyssä ja selittää minulle tarkkaan mitä asioita näki. Se tarkoittaa sitä, että he ovat todella nähneet sen, he ottivat aikansa katsoakseen sitä. Yksi vaikeista haasteista museossa työskentelyssä on se, että löytää tasapainon kahden ajan välillä; museon ajan ja digitaalisen ulkomaailman ajan kanssa. Museossa on se luksusominaisuus, että voit astua taaksepäin, voit todella hiljentyä ja tutkia ja analysoida objektia, laittaa sen historialliseen ja taidehistorialliseen kontekstiin. Digitaalisessa maailmassa on kuvia kuvan perään, millä on tietysti omat etunsa ja upea dynamiikkansa. Digitaalista maailmaa ja sen rytmiä ei voi pitää museon ulkopuolella, joten pitää pystyä luomaan tasapaino, ettei toinen peitä alleen toista.
Toivon, että voimme rohkaista ihmisiä ottamaan aikaa, tutkia yhtä asiaa ja todella ymmärtää sitä. Silloin se asia on muistissa vielä 20 vuoden päästäkin, eikä museokäynti ole vain jonkun meidän näyttämämme asian kuluttamista. Jos voin saavuttaa sen, olen onnellinen.
En halua olla opettaja tai liian didaktiivinen, en usko perinteiseen opetukseen. Uskon, että jos haluamme inspiroida nuoria ihmisiä meidän täytyy opettaa heitä toisella tavalla ja sen täytyy toimia molempiin suuntiin. Se on myös asia, mitä me todella mietimme täällä museossa, koska meidän toimintamme on vielä hyvin yksisuuntaista: se on minun tiimini kuratoimassa näyttelyitä, kertomassa tarinoita ja tarjoamassa niitä yleisölle. Mutta kuinka ottaa yleisö mukaan, siten että se on relevanttia sekä heille että meille?
Se, mikä minut pitää liikkeessä on myös kysymys siitä, miten museot muuttuvat, kuinka teemme museon valmiiksi tälle vuosisadalle ja mitkä ovat ne isot haasteet. Haasteita ei ole vain muotimaailmassa. Antwerpenissa joka toisella asukkaalla on maahanmuuttotausta, mutta se ei oikeastaan ole näkyvissä meidän yleisössämme. Meillä on hyvin valtavirtainen, valkoinen ja keskiluokkainen yleisö. Siksi mietimme sitä, kuinka saada mukaan uudet yleisöt, kuinka tehdä tästä relevanttia, kiinnostavaa, hauskaa ja koskettavaa. Täytyy yrittää varmistaa, oli kyseessä sitten muotimuseo tai muu museo, että työmme pysyy relevanttina tämän päivän yhteiskunnassa. Se on kysymys jota kysyn usein tiimiltäni: Onko se relevanttia, mitä teemme? He katsovat minua ja sanovat että meillä on hyvät kävijäluvut. Niin on, mutta niiden ei pidä antaa pettää sinua. Emme koskaan voi tavoittaa kaikkia, eikä se ole lopputavoite, mutta meidän täytyy olla monimuotoisempia kuin olemme nyt.

Artikkelikuva: Hermès A/W 1998-1999 Vareuse in double-faced cashmere, sleeveless high-neck pullover in cashmere, mid-length skirt in Shetland wool and boots in calfskin, ‘Le vêtement comme manière de vivre’ Le Monde d’Hermès, Photo: John Midgley

Haastattelu on osa EDITissä vuoden 2017 aikana julkaistavasta muotinäyttelyitä käsittelevästä juttusarjasta. Esseen muodin esittämisen ja designer-myytin haasteista voit lukea täältä. Suomen Taideyhdistys on tukenut juttusarjan toteuttamista.