Kaksi 1960-luvulla työskentelynsä aloittanutta ikonista veistäjää, Richard Serra ja James Turrell, ovat olleet kesän gallerianäyttelyiden isoja nimiä New Yorkissa. Serra veistää monumentaalisia terästeoksia, Turrell veistää valoa. Toinen näyttelyistä on fyysisesti lähes aineeton, toinen taas materiaalisesti massiivinen. Mutta niissä on myös paljon yhteistä.

Richard Serran (s.1938) näyttelyn ensimmäinen osa alkaa Gagosian Galleryn 21. kadun tilasta Chelseassa. Monumentaalinen, ruosteenpunainen abstrakti veistos täyttää koko valtaisan tilan. NJ-1 (2015) on kurvikas, jättiläismäinen sokkelo, jonka seinämät kohoavat lähes gallerian kattoon saakka. Aluksi teosta täytyy tarkastella kauempaa, jotta sen saisi mahtumaan edes kokonaisena näkökenttään. Takapuolelle kiertäessä huomaa, että orgaanisesti kaartuvassa pinnassa on kuilumainen suuaukko. Sisäpuolella muutaman mutkan taakse kuljettua tuntuu, kuin olisi jäänyt kiikkiin valtavaan katiskaan. Samalla umpinaisessa teoksessa liikkuminen tuo miellyttävän dislokaation tunteen, ja saa omat mittasuhteet hämärtymään. James Turrellin (s. 1943) valoteokset Pace Galleryssa 25. kadulla eivät sulje samalla tavalla sisäänsä, mutta muuttavat mitä ilmeisimmin katsojan suhtautumista ympäristöönsä ja tilan mittasuhteisiin. Näyttelyn nimi 67 68 69 viittaa vuosiin, jolloin teokset ovat tehty – ne ovat Turrellin uran ensimmäisiä projisointeja 1960-luvun lopusta. Muodoiltaan minimalistiset, geometriset heijastukset luovat optisia harhoja, jotka saavat jo epäilemään omaa havaintokykyä. Huoneen nurkassa hohtava kolmiulotteinen objekti onkin lopulta pelkkää valoa. 1960-luvulla työskentelynsä aloittaneet taiteilijat seurailevat samaa post-minimalistista ajattelua ja suuntausta, ja myös näyttelyistä löytyy paljon yhteistä. Selkeimmät yhteneväisyydet löytyvät nimenomaan teosten suhteesta tilaan ja katsojaan: arkkitehtoniset, tilalliset elementit ja yksinkertaiset, minimalistiset muodot ovat molempien taiteilijoiden teosten ytimessä. Ne kohdistavat katsojan huomion tilan ja sen mittasuhteiden havainnointiin ja kokemiseen. Molemmat näyttelyt myös jakautuvat kahtia; Turrell Pace Galleryn kahteen eri galleriatilaan (25. ja 57. kadut) ja Serra kahteen Gagosianiin (21. ja 24. kadut). Mutta erityisen kiinnostavaa on, että molemmissa näyttelyissä on selkeä meditatiivinen, jopa uskonnollinen vire. Molemmat luovat näyttelytiloista hiljaisia ja hartaita. Serran Every Which Way -teoksessa (2015) 16 massiivista teräspaasia saavat gallerian muistuttamaan hautausmaata tai muistomerkkiä. Viimeisen näyttelyhuoneen täyttää lattialla makaava valtava suorakulmainen teräspaasi Silence (For John Cage) (2015), joka onkin selkeä hommage edesmenneelle säveltäjälle ja Serran ystävälle. Se nimensä mukaisesti hiljentää. Myös Turrellin uran ensimmäisen projisoinnin, Afrum 1 (1967), eteen astuminen tuntuu kieltämättä jonkinlaiselta pyhältä kohtaamiselta. Heijastus ja sen luoma optinen illuusio virittävät aistit ylimmilleen. Katsoja kamppailee tiedostaakseen teoksen olevan vain valoa, vaikka havaitsee sen fyysisenä kolmiulotteisena objektina. Valon luomaan tilaan ei kuitenkaan halua esimerkiksi asettaa kättään tämän todentamiseksi, koska tuntuu että teos, tai jokin mystinen harha, samalla hajoaa. Näyttelyn jälkeen ei tule yllätyksenä, että Turrellin laatimat aikaiset psykologiset tutkielmat käsittelivät myös aistideprivaatiota. Hänen teostensa yhteydessä mainitaan usein ganzfeld -efekti, visuaalinen deprivaatio, joka saa aivot tuottamaan lisää hermostollista “kohinaa” täyttääkseen havaintoon jääviä aukkoja ja korjatakseen teoksen kohtaamisesta seuraavaa neurologista hämmennystä. Näyttelyyn kuuluvat luonnokset ja piirrustukset raottavat Turrellin työskentelyprosessia ja projisointien suunnittelua. Niihin on hahmoteltu valon heijastuskulmia, projisointien mittasuhteita ja tilan etäisyyksiä. Suuri ero näyttelyiden välillä toki on, että Turrellin teokset ovat 60-luvun lopulta, kun taas Serran teokset ovat viime vuodelta. Siinä mielessä on merkillepantavaa, että siinä siinä missä Turrellin teokset yhä 50 vuoden jälkeen onnistuvat yllättämään, kiehtomaan ja hämmästyttämään samalla kertaa, Serran uudet teokset ovat tuntuvat vähän liiankin paikoilleen jämähtäneiltä ja mahtipontisessa serramaisuudessaan vähän kyllästyttävät. Ne eivät ajallisesta tuoreudestaan huolimatta näyttäydy yhtä relevantteina kuin kirjaimellisesti häikäisevät valoteokset. Siinä missä Turrellin teokset luovat ympärilleen voimauttavan energiakentän, Serran sinänsä komeat paadet ja teräskasat tuntuvat imevän tilasta kaiken energian ja painavat hartiat kasaan.   James Turrell: 67 68 69 Pace Galleries 32 East 57th Street ja 534 West 25th Street 6.5.–29.7. Richard Serra: NJ-1 Gagosian Gallery 522 West 21st Street 7.5.–29.10. & Above Below Betwixt Between, Every Which Way, Silence (For John Cage) Gagosian Gallery 555 West 24th Street 7.5.–22.10.  

---

  Teksti ja kuvat: Rosa Kuosmanen Vasemmalla James Turrell: Juke, Green, 1968. Cross corner projection, dimensions variable. Oikealla Richard Serra: NJ-1, 2015. Weatherproof steel, six plates.]]>