“Meidän alkioasteen suumme, nenämme ja keuhkomme,
ne olivat täynnä samankaltaista lientä.
Sitten erkanimme eri todellisuuksiin.
Sinusta tuli syvän sinisen olento.
Minusta tuli olento, joka säilyttää Hypermerta sydämessään.
Vain kyynelteni suola muistuttaa minua yhteisestä menneisyydestämme.”

Seinäjoen taidehallin suuren näyttelytilan seinälle heijastetussa teoksessa vesi heiluttaa levää, huuhtoo kiviä, ympäröi valaita ja saaria, kaikkea. Vesi on paitsi eläinkehojen ympärillä, myös sisällä. Kuulokkeista kantautuvat vedenpinnan alaiset äänet kietovat sisälleen ja avaavat kiduksettomallekin mahdollisuuden viettää aikaa pinnan alla. Kati Rooverin videomuotoinen essee Silmieni suola kutoo yhteyttä valaan ja ihmisen välille, tunnistaa ja jäsentää kahden lajin sukulaisuutta suolaveden kautta. Hypermeren ajatus tulee lähelle: kaikkien eläinten sisällä virtaa vesi, joka on samasta lähteestä peräisin.

Teos toimii paitsi alkupisteenä Seinäjoen taidehallin näyttelylle Millaista on olla eläin? myös sen teemaa yhteenkokoavana kertomuksena yhteyden etsimisestä. Kahdeksan nykytaiteilijan sekä evoluutiobiologi, tutkija ja tietokirjailija Helena Telkänrannan yhteistyönä syntynyt näyttely luotaa nimensä mukaisesti erilaisia tulokulmia eläinten elämään ja kokemusmaailmaan. Se osoittaa samanaikaisesti, kuinka paljon ihmisellä – yhtenä eläinlajina muiden joukossa – on yhteistä toisten lajien kanssa, ja toisaalta kuinka tarkastelemme maailmaa aina väistämättä ihmiskehosta ja -ymmärryksestä käsin.

Nykytaiteessa posthumanistisen keskustelun keskiössä ovat usein ilmastokriisi ja lajikato. Näyttely Millaista on olla eläin? ja sen teoksia innoittanut Telkänrannan samanniminen tietokirja ohjaavat kuitenkin näkökulmaa kognitioon ja mielen toiminnan tutkimukseen. Tapa, jolla näyttelyn teokset pyrkivät rakentamaan yhteyttä ja ymmärtämään erilaisia eläimiä, kehoja, tapoja aistia ja elää maailmassa, on rikas sekä sisältöjen että käytettyjen materiaalien ja esitystapojen puolesta. Minna Herrala tutkii teoskokonaisuudessaan kissojen mielihyvää. Kissoille sävelletty musiikki ja eläinten kehräävä ääni yhdistyvät valokuviin herkuista ja vapaana luonnossa käyskentelystä. Elina Ruohonen puolestaan kuvaa eläinten pelkoja öljyvärimaalauksissaan. Hän maalaa läpinäkyvälle akryylilevylle käänteisessä järjestyksessä niin, että ensimmäiset siveltimenvedot näkyvät esille asetetussa lopputuloksessa päällimmäisenä.

Jokainen näyttelyn teos toimii itsenäisenä kokemuksena, johon voi uppoutua ilman vaatimusta laajoista taustatiedoista. Näyttelyssä taide ei kuitenkaan jää luonnontieteellisten ilmiöiden tai havaintojen kuvituksen rooliin, vaan tutkimustieto sekä tieteen menetelmät ja sovellukset ovat olleet osa teosten syntyprosesseja. Teosten kautta tuleekin hyvin esiin se, kuinka monipuolista ja yleistä taiteen- ja tieteenvälisyys on nykytaiteessa. Toislajisia tutkiva tai niiden kanssa tehtävä taide on usein pitkäkestoista, paikkasidonnaista ja monialaista tutkimustaivallusta, josta Mia Makelan teos Looking for Mr. Blue on hyvä esimerkki. Hänen hanhien matkaa mantereiden ja merialueiden ylitse luotaava installaationsa on osa vuosikausien työskentelyä, jossa liikutaan kulttuurihistorian, teknologian ja luonnontieteiden alueilla. Nostamalla esiin GPS/GSM-pannan avulla seuratun kiljuhanhiyksilön kokemuksen Makelan teos laajenee pohtimaan paitsi lajien evoluutiota myös tiedon olemusta, jossa kerätty data ja kuvittelu kietoutuvat yhteen.

Eläimenä oleminen on myös yhdessä olemista. Mari Keski-Korsun videoinstallaatiossa Com Scire hevoset oleilevat yhdessä ja hellivät toisiaan rapsuttamalla hampaillaan toistensa säkiä. Mutta kun kaksi valkoista hevosta kävelee toisiaan kohti, huomaa pian, että toinen niistä on peilikuva.

Keski-Korsu tutkii hevosia niin sanotun peilitestin avulla. On epäselvää, näkevätkö teoksen hevoset peilikuvassa itsensä, lajitoverinsa tai jotakin muuta. Kuitenkin ne viettävät aikaa peilin ääressä, seurustelevat sen kanssa. Ne nuokkuvat turpa lähes peilikuvan turpaa vasten niin, että peilin pintaan jää hitaasti haipuva jälki hengityksestä, kun ne lopulta liikahtavat.

Sama peili, joka näkyy videolla, on installoitu näyttelytilaan niin, että katsoja voi peilata itseään siitä hevosia vasten, niiden kanssa. Teos ruokkii muutenkin tunnetta eläinten kanssa samassa tilassa olemisesta: aivan kuin hevoset tulisivat kohti niin, että niiden karvaa voisi melkein silittää.

Yhteyden etsimisen korostumisesta huolimatta taidehallin näyttely ei pakene myöskään ihmisten ja toislajisten yhteyteen liittyvää vallankäyttöä. Esimerkiksi Rooverin poeettisessa teoksessa kuvat valaanpyynnistä muuttavat tunnelman mykäksi painajaiseksi, josta erottuu ihmishahmo, harppuuna ja kuolleena kelluva valaan ruumis toisensa perään. Väkivaltaa on myös se, millä tavalla ihminen tuhoaa valaan elinympäristöä. Veden pinnalla leijuvat muoviroskat saavat ajattelemaan myös ihmisten aiheuttamaa melusaastetta, joka peittää alleen valaiden laulun ja ajaa ne pahimmillaan valaat pakenemaan vedestä rannoille. Teoksen myötä herää kysymyksiä siitä, millaisia murroksia ihmisten ja toislajisten yhteydessä on ollut ja miten muuttuvat käsitykset eläinolennoista vaikuttavat yhteiseen ympäristöömme sekä sen tutkimiseen.

Kysymys “millaista on olla eläin?” avaa monenlaisia näkökulmia, kehoja ja tapoja, joilla aistia maailmaa. Monet niistä poikkeavat suuresti siitä, mihin olemme ihmisinä tottuneet. Ja kuitenkin tuo kysymys sisältää myös kysymyksen “millaista on olla ihminen?” Millaista on olla sinä tai minä? Toni Lehtolan teoksessa Koe koe ihminen on yksi (koe)eläin muiden joukossa. Teos korostaa ihmisen – kammottavaakin – kekseliäisyyttä toisten lajien kykyjen mittaamisessa, mutta samalla se on itsessään koetilanne, jossa näyttelyvieraat voivat paitsi testata omia motorisia ja sosiaalisia taitojaan myös miettiä, miltä tuntuu olla eläin. Millaista on asettua siihen positioon, jossa joku muu on määritellyt koeasetelman ja arvioi kykyjäsi? Millaista on onnistua tai epäonnistua testissä?

Olennainen osa näyttelyä on kysymys oman havainto- ja samaistumiskykymme riittämättömyydestä ja sen vaikutuksista ymmärrykseemme ympäröivästä maailmasta. Jaamme maapallon ja olemme häkellyttävän riippuvaisia elämänmuodoista, joista emme edes tiedä juuri mitään. Teemu Lehmusruusu tutkii installaatiossaan Sleepwalkers (of the Latent Land) eläimyyden rajapintaa tarkastellessaan selkärangattomien maaperäeläinten kokemusmaailmaa. Eläimenä oleminen on myös maan alla liikuskelua ilman aivoja, sillä erilaisia eläimiksi nimitettyjä olentoja yhdistävät aitotumaisuus, monisoluisuus, ruoan tarvitsevuus, liikkumis- ja aistimiskyvyt, seksuaalinen lisääntyminen ja hapen hengittäminen.

Lattialle asetetuilla näytöillä muodot muuttuvat jatkuvasti ja hypnoottisesti. Ne on tuotettu generatiivisen kilpailevan neuroverkon avulla, jolle on syötetty satoja valokuvia jo löydetyistä maaperäeläimistä. Näyttöjen lomassa olevissa multakasoissa ja kaapeleissa vilahtelee valoa. Se tekee näkyväksi maaperässä vellovan vilkkaan elämän, joka mahdollistaa myös omamme.

Lotta Mattilan Näkymätön elämä asettaa myös omalla tavallaan esille sen, mitä emme ehkä huomaa. Hämärän näyttelytilan keskellä valaistulla jalustalla keraamiset rotat ovat kiertyneitä toistensa lomaan, luoden vaikutelman liikkeestä, kuhisevasta, rapisevasta ja vikisevästä elämästä. Valkoisten rottien ja tumman taustan yhdistelmä tuo mieleen valokuvien negatiivit. Eläinten välillä tila on täynnä tunteita ja viestejä, joita emme osaa lukea. Teos herättääkin miettimään kaikkia niitä hetkiä ja tapoja, jolloin teeskentelemme, että nuo tummat kohdat kuvissa ovat tyhjyyttä. Ja kuitenkaan tuo pimento ei jätä meitä rauhaan, sillä haluamme ymmärtää, mitä ympärillämme tapahtuu. Haluamme muodostaa yhteyden.

Näyttely on esillä Seinäjoen taidehallissa 9.1.2021 saakka.

Teksti: Sanna Lipponen ja Anu Pasanen

Artikkelikuva: Mari Keski-Korsu Com Scire | Elina Teitti.

Tämä teksti julkaistaan myös Seinäjoen taidehallin lokakuun lopussa julkaistavassa Millaista on olla eläin? -näyttelykatalogissa.