Art Baselia, joka epäilemättä on monen messukävijän ja yhtälailla messujärjestäjän mielessä THE kaupallinen taidetapahtuma. Näitä kahta messua vertaillessa voi kyynisesti todeta ja toistaa jo opitut lainalaisuudet siitä, miten eurooppalaisilla taidemarkkinoilla on suhteessa enemmän rahaa kuin suomalaisilla, miten täällä meillä ollaan vielä niin lapsenkengissä ja miten nyt yleensä kaikki on hienompaa muualla. Art Baselia voisikin pitää esikuvana erityisesti järjestettäessä kansainvälisiä messuja. Tarkastelijan tulisi tällöin kiinnittää erityistä huomiota sen historiaan, kasvuun ja suhteeseen taidemarkkinoihin. Olennaista Baselin messuissa on sen pohjautuminen vakiintuneelle galleristiverkostolle, jonka kontaktit kantavat messujen kaltaista taiteen esitystapaa niin sisällöllisesti kuin kaupallisesti. Merkittävää on myös se, miten vuonna 1970 käynnistynyt Art Basel on reagoinut markkinoiden muutokseeen: 2000-luvulla sveitsiläinen taideinstituutio on laajentanut toimintaansa Miami Beachin ja Hong Kongin messuilla. Keskeisin opetus tässä on mielestäni se, että ollaan ymmärretty alueellisen taidemarkkinasektorin murros. Ei siis enää kannata puhua Art Baselista kuvitellen että kyseessä on sveitsiläinen tai edes eurooppalainen konteksti, sen enempää asiakkaiden, järjestäjien kuin ostajakunnan suhteen. Kansainvälisten messujen vaihtoehtona on tietysti paikallisempi tapahtuma, jonka järjestäminen sekin tuo mukanaan varmasti omat erityiset ongelmakohtansa. Avajaispäivänä kello 10:30 osallistun Art Helsingin kuraattorikierrokselle, jossa tapahtuman taiteellisen johtajan Aura Seikkulan on määrä johdattaa lähinnä alan toimijoista koostuva ryhmä vieraita messusisältöihin. Erittäin lyhyen tuntuisella kierroksella keskustellaan yhden galleristin ja yhden taiteilijan kanssa. Tuntuu valjulta. Kierrän galleriaosaston, jonka tarjonta on lievästi sanottuna vaihtelevaa. Messujen kuratointi tuntuu hyvin epätasaiselta ja hajanaiselta. On vaikea hahmottaa minkä profiilin ostajaa kuratoinnilla tavoitellaan: taidelaitosta, pitkän linjan yksityiskeräilijää vai sisustusmessuilta vahingossa taidepuolelle harhautunutta impulssishoppailijaa. Signature-osastolla tunnetut muotoilijat ovat kuratoineet minikokonaisuuksia tunnettujen taiteilijoiden teoksista. Sinänsä tämä on ihan ok, mutta en näe miten se tekisi taidemessuista yhtään sen toimivampaa kokonaisuutena. Teokset on valaistu kautta linjan erittäin huonosti. Haen lasin ilmaista kuoharia ja katselen Habitaren hienoja design-kojuja. Art Helsinkiä koskevaa keskustelua seuratessa on korostunut se seikka, että suuret kaupalliset galleriat eivät ole mukana tapahtumassa. Isojen gallerioiden poissaolo vähentää merkittävästi Art Helsingin houkuttavuutta monien silmissä siksi, että näillä keskeisillä toimijoilla vain yksinkertaisesti on parhaat verkostot ja varmin kosketus laajempaan, usein kansainväliseenkin ostajakuntaan, jota taidemessuille kaivataan. Kun niin moni tärkeistä helsinkiläisgallerioista on poissa tapahtumasta, jää messuilla erittäin näkyväksi niiden yhteisesti kattaman verkoston mentävä aukko, jota mikään ei voi paikata. Taidemessut on kuitenkin lopulta myyntitapahtuma ja verkostoitumisareena, ei taidenäyttely. Tuntuu siis, että Art Helsinki ei onnistu täyttämään paikallisten toimijoiden tarpeita tai saavuttamaan kansainvälisten markkinoiden mielenkiintoa. Tapahtuman profiili jää mielestäni haparoivaksi sen mainostaessa itseään kansainvälisenä nykytaidetapahtumana, kun toteutuksen osalta jäädään melko pinnalliselle ja provinsiaaliselle tasolle. Art Helsingistä pois jääneitä gallerioita ei voine oikeastaan syyttää mistään muusta, kuin että ne tietävät miten markkinat toimivat ja mihin kannattaa rahansa laittaa. Näin ollen voisikin ajatella, että näiden toimijoiden yhteistyöllä ja heidän lähtökohdistaan Helsinkiin voisi kehittää ajankohtaisen ja kiinnostavan taidetapahtuman, jossa myös paikallisen kentän intressit ja resurssit saataisiin kohtaamaan.