Ystävänpäivänä EMMAssa avautunut Meret Oppenheim: Mielen peilit on ajankohtainen ja merkittävä katsaus yhden keskeisimmän surrealistin tuotantoon.  Näyttely esittelee useita yksityiskokoelmista lainattuja teoksia, jotka ovat harvemmin suuren yleisön nähtävillä. Meret Oppenheim tunnetaan kaiketi parhaiten turkiksella vuoratusta kahvikupista ja lautasesta, siis teoksesta, jonka taiteilija itse nimesi Object (Le Déjeuner en fourrure), mutta joka yleisesti kulkee nimellä Turkisaamiainen. Objectin yhteydessä ei myöskään unohdeta mainita, että tämä Oppenheimin vuonna 1936 tekemä teos ostettiin saman tien MOMAn kokoelmiin pilkkahinnalla. Samalla karvaisesta aamupalasta tuli surrealismin leimallinen tunnus ja Oppenheimista legenda jo eläessään, niin hyvässä kuin pahassa. Oppenheimin tuotanto on laaja ja monimuotoinen. Turkiksen käyttöä hän ei rajoittunut ainoastaan Objectiin, vaan se toistuu materiaalina useissa taiteilijan esineteoksissa. Oppenheimin tuotantoa kokonaisuutena määrittää myös tekniikkojen ja materiaalien moninaisuus. EMMAn näyttelyssä on esillä noin 200 teosta, joihin lukeutuu maalauksia, piirustuksia ja esineteoksia sekä asuja, asusteita ja koruja. Meret Oppenheimin tuotannon lisäksi Mielen peilit esittelee suuren määrän määrän taiteilijaystävien ja aikalaisten teoksia, jotka on ripoteltu neljää teemaa mukaileviin tiloihin näyttelyn sisällä. 1930-luvulla Oppenheim asui Pariisissa ja kuului surrealistien piiriin. Tämän lisäksi hän teki yhteistyötä Elsa Schiaparellin muotitalon kanssa. Schiaparellille tehtyjen esineiden joukossa on turkiksella päällystetty rannerengas, joka edelsi Turkisaamiaista vuodella. Taiteilijan eräänlaisena nimikkoteoksena toimivan Objectin lähtökohtana oli siis korun kaltainen käyttöesine, tai itse asiassa lukuisten vastaavien joukko. Myös Object on lähtökohdiltaan käyttöesine. Se koostuu kahvikupista ja aluslautasesta, joiden posliinipinnan on korvannut antiloopin karva. Turkis toimiikin teoksessa tyypillisenä surrealistisen taiteen välineenä – vieraannuttajana – joka tekee tutusta esineestä oudon ja epätodellisen. Teos itse ei sisälly näyttelyyn, mutta esillä olevassa valokuvassa Meret Oppenheim poseeraa Object -teoksensa kanssa, pidellen yhdessä kädessään karvalla päällystettyä lautasta, samalla nostaen toisella kädellä turkiskahvikupposta huulilleen. Kuvasta välittyy tietynlainen vitsailu, jossa Oppenheimin voi ajatella paitsi laskevan leikkiä monessa mielessä fetissiesineenä nähdyllä teoksellaan myös alleviivaavan ja ironisoivan omaa kuuluisuuttaan. Ennen kaikkea taiteilija ehdottaa valokuvassa katsojalle tapoja tarkastella teoksiaan ja lähestyä Oppenheimille ominaista surrealismin käsitystä. Mitä jos kaataisin tähän kuppiin kahvia ja painaisin sen kostean pöheikön huuliani vasten? Miltä se tuntuisi? Surrealismi edusti Oppenheimille reaalitodellisuuden ulkopuolelle ylttävää kenttää, jolla merkitykset rakentuvat tunnetusta poikkeavalla tavalla. Psykoanalyysin teoria tabuineen ja fetisseineen oli surrealismin kehityksessä keskeisessä asemassa. Oppenheimin tuotanto esitetään EMMAn näyttelyssä neljään tematisoituun tilaan (kuriositeettikabinetti, buduaari, unitila, peilisali) jaettuna, samalla liittäen teokset surrealistisen eetoksen kehikkoon. Ajatuksella tehtyyn esillepanoon on satsattu ja se vetää katsojan tehokkaasti mukaan näyttelyyn. Eri tyyleillä rakennetuista tiloista välittyy mukavan synkkä ja mystinen tunnelma. Katosta roikkuvat naruverhot jakavat tilaa samalla piilottaen ja tuoden esille sen rakennetta. Verhoihin on heijastettu Oppenheimin runoja. Täällä on jotain kätkettyä ja salaista. Oppenheimin taiteilijakollegoiden teokset on esitelty näyttelyssä tasavertaisella tavalla suhteessa suhteessa taiteilijan omaan tuotantoon, arvottamatta ja sensationalisoimatta, jolloin katsoja saa mahdollisuuden löytää ja yllättyä. Jako neljään huoneeseen jakaa myös esiteltyjä teoksia niin temaattisesti kuin teknisesti. Esitystavalla Oppenheimin monimuotoisesta tuotannosta halutaan luettavampi suurelle yleisölle. Näyttelyn esillepano luo tunnelmaa ja pyrkii auttamaan katsojaa raivaamaan polkuja Oppenheimin laajaan tuotantoon. Tunnelma kiinnittyy taiteilijan teoksissa ilmenevään aistilliseen ja kosketushalua herättävään sävyyn ja vahvistaa sitä kuitenkaan luomatta myrkyllisiä sivumerkityksiä. Rakentavasta tunnelmasta huolimatta koen lavastetun tilan toisinaan hieman alleviivaavaksi ja ryhdyn pohtimaan millaisia käsityksiä teosten lavastamisella lopulta tuotetaan. Huomaan kysyväni itseltäni, tuoko romantisoiva visualisoiminen ja kuvittaminen hienoon näyttelyyn ja ennen kaikkea Oppenheimin taiteilijakuvaan jotain tarpeetonta. Millaisena Meret itse näki taiteensa ja sen esitystavan?

Meret Oppenheimin myöhäistuontannosta esitellään useita maalauksia, piirustuksia ja grafiikkaa, jotka asettuvat mielenkiintoiseen kontrastiin taiteilijan esineteosten kanssa ja saavat ne jopa näyttämään hieman anekdoottimaisilta. Oppenheim tuokin joissakin piirustuksissaan itsestään esiin aivan erilaisen taiteilijan verrattuna esineteoksiin, jotka suurimmalta osin mukailevat surrealismin metodeja. Tästä eroten taiteilija käsittelee kuvateoksissaan aiheitaan hyvin eri tavalla. Esimerkkinä mainituista toimivat sumua käsittelevät hienot piirustukset ja Maanalainen rusetti –litografia ja -pronssiteos, joiden pelkistetty ilmaisutyyli ja kevyt materiaalisuus saavat yllättävällä tavalla aikaan hyvin tiiviitä ja lyyrisiä kuvapintoja. Myös muutamien esillä olevien maalausten kohdalla pysähdyn pitkäksi aikaa tarkastellakseni ilmaisua, joka poikkeaa paljon kolmiulotteisten teosten tyylistä. Tässä osassa näyttelyä teokset tuntuvat kannattelevan itseään. Unitilan teokset onkin esitetty suhteellisen neutraalilla tavalla, jolla annetaan liikkumavaraa taiteilijan itsensä virittämille jännitteille.
Päädyn etsimään netistä klippejä, joissa Oppenheim puhuisi omalla äänellään teoksistaan, ja törmään vuonna 2013 Berliinin Martin-Gropius-Baussa järjestettyä Meret Oppenheim -näyttelyä tarkastelevaan videoon. Klipissä kuraattori Heike Eipeldauer esittelee retrospektiivin erilaisia teemoja ja siihen toteutettua “metanäyttelyä”, joka perustuu Oppenheimin itsensä tekemiin luonnoksiin tuolloin suunnittelmansa näyttelyn toteutuksesta. Näiden dokumenttien pohjalta Eipeldauer toteaa Meret Oppenheimin halunneen antaa heterogeenisen ilmaisunsa tulla esiin näyttelykokonaisuudessa paitsi yksittäisten teosten kohdalla myös teosten monipuolisella yhdistelemisellä, tuotannon kronologista esitystapaa ja teknistä yhdenmukaisuutta rikkoen. Ja totta – Oppenheimin tuotanto itsessään tuntuu ajattomalta ja itsenäisellä siinä määrin, että yritykset kuvittaa ja selittää sitä saattavat helposti tuntua väkinäisiltä.
Mielen peilit on onnistunut näyttely EMMAlta, joka tässäkin yhteydessä osoittaa olevansa yksi Suomen kiinnostavimmista taidemuseoista. Ennen näyttelyyn tutustumista pohdiskelin tapaa, jolla EMMA mahtaisi Oppenheimia ja tämän tuotantoa käsitellä. Mieleen tuli muutaman vuoden takainen Carol Rama -näyttely ja siinä esittäytynyt seksuaalisuuden teema, joka varmasti monelle museolle on yhtälailla uhka ja mahdollisuus. EMMAn tasoiset laitokset osaavat toki käsitellä taiteilijan persoonaa ja sukupuolta sivuavia teemoja rakentavasti, mutta esimerkiksi YLEn Oppenheim -näyttelyä käsittelevästä  tekstistä voi lukea, miten media onnistuu edelleen ylläpitämään kuluneita ja sukupuolittuneita taiteilijakäsityksiä, vaikka taideinstituutiot olisivat jo alkaneet kasvaa niistä yli.
YLEn jutussa (Harvoihin naissurrealisteihin kuulunut Meret Oppenheim vähät välitti sukupuolesta: “Ihmismieli on androgyyni”, Satu-Lotta Peltola) Oppenheimin sukupuoli nimetään ja siihen viitataan toistuvasti – jo otsikossa puhutaan naissurrealistista ja muualla jutussa esiintyy myös naistaiteilija. Lisäksi taiteilijan ikään ja ulkonäköön viitataan kommenteilla, jotka eivät liity hänen taiteilijuuteensa. Kun juttuun sotketaan Oppenheimin seksuaalisuus ja hänen seksuaalista identiteettiään tarkastellaan juorunkaltaisten seikkojen valossa, on stereotypisoitu taiteilijakuva valmis. Oppenheimin uran kannalta sukupuolella on toki merkityksensä tarkasteltaessa esimerkiksi taiteilijapiirien valtasuhteita, mutta YLEn julkaisema teksti vaikuttaa enemmän vallankäytöltä, kuin sen tarkastelulta. Artikkeli esittää harvinaisen selkeästi hieman ristiriitaisen asetelman, jossa toimittaja tuntuu samalla tavoittelevan klikkejä tarttumalla kutkuttaviin, pinnalla oleviin teemoihin (androgyynisyys, sukupuolineutraalius, sukupuolten tasavertaisuus) samalla alistaen kohteensa käymällä mainittuja teemoja vastaan, tarttumalla ulkotaiteellisiin seikkoihin ja pönkittäen haitallisia taiteilija-stereotyyppejä.
Eräs mieleenpainuvimmista kokemuksista Oppenheim -näyttelyssä tuli selaillessani katalogia, jonka ensimmäinen tekstikokonaisuus on dialogi Alain Joyffroyn ja Meret Oppenheimin välillä vuodelta 1973. Vuoropuhelu päättyy Joyffroyn kysymykseen “Are you Alice in Wonderland?”. Oppenheimin vastaus on enigmaattisuudessaan myös täysin tyhjentävä: “No. I am the mirror.”

Kansikuva: Meret Oppenheim, Kaulanauha, 1934 – 1935 / 2003 (Sammlung T.A.L.)

Meret Oppenheim – Mielen peilit EMMAssa 14.2.2018 – 12.8.2018