31.10. Homo erectus, pystyihminen. Kahdelle jalalle nouseminen vapautti kädet työkalujen käyttöön ja ruokavalion monipuolistumisen myötä aivot kasvoivat. Nyt kädet ovat näppäimistöön sidotut ja ruokavaliolla ilmaistaan identiteettiä.

Kehopäiväkirjaa kirjoittivat taiteilijat Eeva Hannula, Liina Kuittinen, Tinja Ruusuvuori ja Aura Saarikoski, jotka yleensä työskentelevät omilla tahoillaan valokuvan, dokumentaarisen elokuvan tai performanssin välineillä. Kaikkia taiteilijoita tuntuu kuitenkin yhdistävän teksti osana omaa laajempaa taiteen tekemisen liikehdintää. Kirjoittamisella on suuri merkitys kuvataiteen teosprosessissa. Voisi siis ajatella, että tällä projektilla tarkennetaan juuri siihen osaan heidän prosessiaan, joka yleensä jää tuotetun taideteoksen taakse eikä tule kovin hyvin näkyviin. Tämä installaatio edustaa siis eräässä mielessä juuri sitä kadotettua tekstikerrostumaa. Päiväkirja on kokoelma toistuvia katkelmia. Se on jaksottainen raportti, joka avaa kirjoittajansa henkilökohtaisia kokemuksia. Se on elämässä mukana kulkeva dokumentaatio, jolla on alku, mutta sen loppupää voi olla vähän häilyväisempi. Päiväkirja voi päättyä esimerkiksi laiskuuteen, kuolemaan tai piittaamattomuuteen. Paperisolujen kehopäiväkirjan kohdalla lopetus on edelleen auki eikä sille varsinaisesti edes nähdä tarvetta. Koska kyseessä oleva teksti on kollektiivinen aikaansaannos, saa se tahtomattaankin dialogimaisiakin olomuotoja. Tekstiapparaatti, joka samalla on myös kehopäiväkirjan kaiken kattava arkisto löytyy titanpadista ja se on vapaasti muokattavissa. Itse installaatio on huone, jonka seinät ja ikkuna on peitetty kehopäiväkirjan tulosteilla, prosessin aikana syntyneillä kuvateoksilla ja videolla. Tilassa kuuluu taiteilijoiden ääneen lukemia otteita kehopäiväkirjastaan. Kaikki materiaali kumpuaa titanpadin arkistosta. Näyttelytilan kokemuksessa kehollinen läsnäolo tuntuu tärkeämmältä, kuin esimerkiksi rationaalinen oleminen, joka keskittyisi esimerkiksi esillä olevien tekstien lukemiseen. Tämä palauttaa ajatukset jälleen alkuperäiseen tekstiin, jossa juuri kehollinen kokemus tärkeä lähtökohta.

kaupassa sulhaseni meni veteläksi halusta: minä haastoin draamaa ja etsin riitaa, tulta joka voisi leimahtaa ja polttaa koko_minuuteni_koko_paskan_koko_suhteen_lähimmäisiin_koko vitun automarketin ja soijarouhehyllyt.

Jään miettimään, mikä tässä näyttelyssä on varsinainen teos ja samassa tiedostan, ettei se ole olennaista. Tärkeämpää on teoksen kadottaminen ja hajottaminen. Itse teksti sisältöineen elää elämäänsä tietoverkossa, näennäisen loputtomassa lineaarisessa kentässään ja käyttöliittymässään. Näyttelyssä paperille tulostettu teksti edustaa tuota sisältöä ja samalla yrittää olemuksellaan korvata kuvataiteelle ominaisen teosmaisuuden ja muodon. Paperituloste tavallaan leikkii teosta, kunnes katsoja toteaa sen olevan vain alusta tekstille, joka sekin pitää sisällään omanlaisensa sisällön ja muodon maailman. Jännittävää on sisällön ja muodon välille syntyvä rajapinta, jota katsojana haen uudelleen ja uudelleen. Kuva tuntuu todella katoavan nykytaiteessa. Teokset ovat yhä enemmän tekoja ja ajatuksellisia koneita. Titanpadiin kirjatussa kehopäiväkirjassa kuva myös todella on kadotettu, koska käyttöliittymä ei salli kuvien käyttämistä osana tekstimassaa. Kuraattori Savela viittaa saatteessaan Boris Groysin artikkeliin Politics of Installation, joka tutkii installaation teostyypin roolia ja merkitystä nykytaiteessa. Groysin mukaan installaatio on taiteilijan hallitsemaa tilaa, jossa teos ei ole sitoutettu konventionaaliseen taideteoskäsitykseen. Savela toteaakin, että ”ehkä tämä teos on, ainakin hetkellisesti, vapaa taideteoksen roolista taidemarkkinoilla kiertävänä taideobjektina ja loputtoman valinnan ja poissulkemisen kohteena.”. Vapaalta se tosiaan tuntuu. Näyttelytilassa olevan teoksen ja titanpadin tekstin välillä on mielenkiintoinen suhde, jota jään miettimään pidemmäksi aikaa. Kuvaa hylkivästä tekstistä on tehty kuvamainen teos.

Olisin pienenä toivonut tällaista päiväkirjaa joka on täynnä ystäviä, hu-huu, hu-huu ystäviä jotka ovat paikalla tai pois paikoiltaan, mutta jotka jättävät itsestään merkkejä, 

erivärisiä nauhoja joiden päässä on juhannussalkoja, ja ääreishermostoja sekä erilaisia aivoja, jotka syöksevät lauseita, jotka tervehtivät toisia lauseita, minun lauseitani on tässä arkistossa myös erilaisissa jonoissa. Kaaos odottaa vasta syntymistään, ehkä aivokuoren takana… kuin jään alla. Seison aivosillalla ja katselen kaaosta. 

    tälle päiväkirjalle syntyy luottamus, kaipaan sitä ja tätä verkkoa pikselimössöä jossa minä olen kiinni ja yhdessä muiden kanssa. pakoretki ja onnen kolo. 

Ah mikä dominoruumis

Pus pus paperisoluja, pikseliluita ja iso läski origami / Kollektiivinen ruumispäiväkirja TitanPad -alustalle (https://titanpad.com/intTKwTowT), teksti tilassa, 2015–2016. Näyttely on osa Kuvan Kevät -lopputyönäyttelyn ohjelmaa.

Eeva Hannula, Liina Kuittinen, Tinja Ruusuvuori, Aura Saarikoski, kuratointi Maria Savela Avoinna 7.5 – 29.5.2016, ti-su 11-18 Albertinkatu 6 B, Helsinki

Kuvat: näyttelytyöryhmä