Timppa istuu kokouspöydän ääressä ja tuijottaa kumarassa jonnekin pöydällä lepäävän tussin suuntaan. Taustalla on tyhjä fläppitaulu ja taulun päällä Star Wars -hahmo. Timppa näyttää siltä, että häntä vituttaa. Kohta hän tempaisisi HDMI-piuhan, repisi projektorin irti ja heittäisi koko roskan helvettiin. Timppa on saanut tarpeekseen. Lily puolestaan on aivan pikkuinen. Hän odottaa ulko-ovella kypärämyssyssään ja keltaisessa sadetakissaan, jonka hihat ovat liian lyhyet. Lily on niin pieni eteisessä samansävyisten kumisaappaiden vieressä napottaessaan. Hän on malttamaton. Mennään jo! Veslan leuka on juuri oikealla tavalla kohotettuna ja tummien silmien katse on samanaikaisesti raukea ja intensiivinen. Hänen hoikkien kasvojensa ja pitkän kaulansa ympärillä hulmuavat puhtaan vaaleat suortuvat ilmavirran mukana niin kuin kansikuvassa pitääkin. Vesla näyttää siltä, että hän on syntynyt malliksi ja tietää sen. Urho panee Sisua takaapäin vaalealla nahkasohvalla. Sohvapöydälle unohtuneessa Muumimukissa näkyy pyllistävä Muumipeikko. Sisu katsoo eteensä tai on ehkä sulkenut silmänsä Urhon tiukassa otteessa. Urho katsoo Sisun selän takaa kameraan. Urhoa ei haittaa vaikka aktia kuvataan. Varmaankaan. Mistä minä sen tiedän. Kaikki edellä mainitut henkilöt ovat koiria. Kaikki mitä niistä kerron on omaa tulkintaani ihmisen näkökulmasta.   Maija Astikaisen viime viikolla ilmestynyt valokuvakirja One-Dog Policy (Khaos Publishing) osoittaa, kuinka mielellään sitä tulkitsee koiria, niiden ulkomuotoa ja käytöstä inhimillisestä käsin. Astikainen kuvasi kuuden vuoden ajan koiria Iso-Britanniassa, Espanjassa ja Suomessa. Syntyneissä muotokuvissa koirat seikkailevat kaupunkimiljöössä, usein kotonaan, yksin. Aluksi Astikainen kuvasi koiria omistajiensa kanssa mutta huomasi pian, että kuvat ovat vaikuttavampia ilman ihmistä. Koirat vaikuttavat siltä, että ne asuvat asunnoissaan yksin. Puuhailevat ja haaveilevat niissä niin kuin ihmisetkin. Ja ovathan koirat ja ihmiset monella tapaa samanlaista porukkaa. Näkevät unia päivästään, pussailevat, kaipaavat läheisiään ja surevat. Koira ja ihminen ovat kumppanuuslajeja, joilla on tuhansien vuosien jaettu tausta. Ne ovat kehittyneet yhdessä. Voidaan puhua jopa yhteisevoluutiosta, sillä ihminen on vaikuttanut koiraan ja koira ihmiseen. Olemme tutkineet toisiamme ja oppineet toisiltamme sekä samalla myös itsestämme. Miksi sitten on niin vaikea erottaa se mikä on eläintä ja mikä omia siihen liimattuja merkityksiä? Tätä avaavat One-Dog Policy -kirjassa kuvien lisäksi lyhyet tekstit, joita ovat Astikaisen lisäksi kirjoittaneet Helen Korpak ja Liisa Mayow. Astikainen kertoo tekstissään, kuinka hän on aina halunnut itselleen lemmikin ja kuinka hän kissan hankittuaan alkoi tulkitsemaan kissaa, sen eleitä ja äänenpainoja – inhimillistämään tätä. Samaan tapaan hänen kuvaamissaan koirien muotokuvissa katsoja tulkitsee ihmisten muotokuvien lailla koiran persoonaa, sen mielentilaa ja taustalla näkyvien elementtien mukaan myös sille kuviteltua elämäntapaa. Mayowin teksti on teoksen kriittisin. Se suomii ihmisen alistajan roolia kahden lajin välisessä suhteessa. Ihminen muokkaa häikäilemättä koiraa omiin tarpeisiinsa sopivaksi trimmaamalla, värjäämällä, pukemalla ja jalostamalla. Mayow nostaa esiin eri koirarotuihin liittyviä terveysongelmia eikä syyttä – ne ovat kamalia. Mayowin tekstissä tuoreempaa näkökulmaa tarjoavat kuitenkin hänen pohdintansa eläinten söpöydestä sekä eläinten inhimillistämisestä lajien tasa-arvoistamisen näkökulmasta. Eläinten inhimillistäminen ei tarkoita sitä, että kaikki yhtäläisyyksien näkeminen ihmisen ja eläimen välillä olisi inhimillistämistä. ”Aina samankaltaisuuden esille tulo ei ole perusteetonta, eivätkä monet kyvyt ole vain ihmisen erityisomaisuutta. Me olemme vain tottuneet ajattelemaan, että ainoastaan ihmisellä on mieli, mutta yhä enemmän tutkimus osoittaa, että näin ei todellakaan ole.” toteaa eläimiä koskeviin eettisiin kysymyksiin erikoistunut filosofi Elisa Aaltola YLEn uutisessa. Aaltolan mukaan koiria pidetään kuitenkin liian usein lemmikkeinä niin, ettei niiden tarpeita kunnioiteta. Kun niiden kognitiiviset taipumukset unohdetaan ja niitä pidetään asunnossa vankina ja käytetään vain pikaisesti pissillä, eläin muuttuu subjektista lähemmäs esinettä. Koira lemmikkinä sitoo ihmistä valtavasti. Varsinkin jos ajattelee, että laumaeläimenä sen tehtävä ei ole nököttää päiviä yksin kotona. Koira on myös ainoa mieleeni tuleva eläin, jonka puolesta määritellään milloin se voi käydä pissalla tai kakalla. Jos koiran hankkii, sen kanssa on oltava ja annettava sen tehdä asioita, joita koiralle on lajityypillistä tehdä. Sen paikka ei ole kotona, yksin, kuten Astikaisen kuvissa. Se ei voi napata viereisestä kirjahyllystä luettavaa itselleen ja kuluttaa aikaa sillä tavoin odottaessaan ihmistä. Koiran parasta ajatellessa ja siihen pyrkiessään voi myös saada päänsä sekaisin. Mitä se haluaa? Olenko riittävän hyvä? Haluaako se olla minun koirani? Olenko itsekäs kun minulla on lemmikki? Näitä kysymyksiä omassa esseessään pohtii Helen Korpak. Hän päätyy omakohtaisiin kokemuksiin perustuvissa pohdinnoissaan siihen, että kahden lajin välinen yhteiselo on todellakin kahden kauppa. Ihminen rakastaa koiraa, ja koira rakastaa (todistettavasti) takaisin. Koira ja ihminen ovat valinneet toisensa kumppaneikseen. Ne, me, olemme jaksaneet toisiamme jo tuhansien vuosien ajan. Koira ei ole vanki, ellei sitä kohtele niin. Mikäli koiran päästäisi vapaaksi, ei se välttämättä lähtisi. Näin haluan itse koiran kanssa eläjänä uskoa ja jälkimmäistä olen testannutkin.     Maija Astikainen: One-Dog Policy (2016). Khaos Publishing   Kuvat: Heku / Maija Astikainen. Vesla / Maija Astikainen.  ]]>