Susanna Clarken romaani Piranesi (WSOY, 2021, suom. Helene Bützow) on jotakin, mitä en osannut odottaa ja kuitenkin olin kaivannut. Siksi en haluaisi oikeastaan kertoa siitä mitään. Toisaalta haluaisin kertoa siitä kaiken, sillä viipyilen edelleen sen ihmeellisessä Maailmassa, loputtomista Saleista koostuvassa Talossa. En halua poistua sieltä, vaan kuljen Salista toiseen Talossa asuvan Piranesin mukana. Lähimmät niistä Piranesi tuntee kuin omat taskunsa, mutta kauimmaiset osat ovat hänellekin tuntemattomia. Talossa asuu Piranesin lisäksi vain yksi elävä ihminen, Toinen, jota hän tapaa kaksi kertaa viikossa, tiistaisin ja perjantaisin. Muun ajan hän toimittelee omia asioitaan, huolehtii Vainajista, katselee lintuja, tutkii Maailmaa, luetteloi Patsaita, pitää Päiväkirjaa ja kalastaa Alemmat Salit täyttävässä Vedessä.

Romaanin ja sen päähenkilön nimi Piranesi on viittaus taidegraafikko Giovanni Battista Piranesiin (1720–1778), joka tunnetaan erityisesti Kuvitteellisia vankiloita -sarjastaan. Tuntuu onnekkaalta sattumalta, että luettuani romaanin voin kävellä kotoani Amos Rexin Maanala-näyttelyyn ja nähdä siellä kaksi teosta tuosta 16-osaisesta sarjasta: viivasyövytykset ja kaiverrukset Goottilainen kaari ja Kaivo (molemmat n. 1750) ovat dramaattisia ja yksityiskohtaisia kuvia valtavista, kuvitteellisista tiloista.

Seikkailen hämärissä saleissa teoksen ääreltä toiselle, ja Piranesi-romaani seuraa mukanani koko näyttelyn lävitse. Kun esillä on 101 teosta 62 taiteilijalta, avarista saleista ei ole enää tietoakaan, vaan vaikutelma on labyrinttimäinen ja täysi. Siitä huolimatta en malta olla kuvittelematta Amos Rexin maanalaisia näyttelytiloja Saleiksi ja Taloksi, jossa Patsaista tulisi niin tuttuja, että ne tuntuisivat ystäviltä, ja jossa tulvat tulisivat ja menisivät. Jos vesi yhtäkkiä alkaisi tulvia tilaan ja vedenpinta kohota, yrittäisinkö pelastautua hyppäämällä Cecilia Edefalkin puusta ja pellavasta koostuvaan vaaleaan veneeseen (Vene, 2017)? Vai kiipeäisinkö Nicole Hicksin Minotaurusta kuvaavan veistoksen Ode to Philip Larkin (2021) harteille tai Louise Bourgeoisin No Escape -teoksen (1989) tyhjyyteen johtaville portaille? Ja jos nämä salit olisivat koko maailmani, millaiseksi se minut muovaisi? Jos olisin oppinut kaiken tietämäni tilassa olevista teoksista ja teksteistä, millainen olisi maailmankuvani?

Piranesi-kuvitelmiani sotkee hiukan se, että teosten lisäksi tila on täynnä ihmisiä. Ja ehkä siksi takerrun entistäkin tiukemmin kuvitelmiini yksinäisistä saleista, joissa saan kaikessa rauhassa tutustua jokaiseen teokseen, oppia ne ulkoa ja kiintyä niihin. 

Osan esillä olevista teoksista olen tavannut jo aiemmin, kuten Anna Estarriolan hienon Resonance-teoksen (2019). Oransseihin haalareihin sonnustautuneet ihmishahmot istuvat maassa ja katselevat päättömän virtahevon sisälle. Yksi niistä on mönkinyt virtahevon kaula-aukosta sisään. Muistan kuunnelleeni Galerie Anhavassa tarkkaan nousevia ja laskevia ääniä, joita oranssit laulavat, tunnustelleeni niiden resonanssia omassa kehossani. Jos näkisin teoksen nyt ensimmäistä kertaa väkijoukon keskellä täydessä tilassa, en tiedä, ohittaisinko harkitun ja viimeistellyn installaation vain visuaalisesti vaikuttavana veistoksena. 

Maanala-näyttely käsittelee teemaansa monipuolisesti muun muassa myyttien, maisemien ja geologian näkökulmista. Teosten aikajänne ulottuu 1600-luvulta tähän päivään ja uusimmat teokset ovat valmistuneet tähän näyttelyyn. Vanhan ja uuden taiteen törmäyttäminen toimii selkeän yhdistävän teeman ansiosta hyvin. 

A K Dolvenin teosten old sunset I–III (2021) ja 16 sunsets (2021) materiaali on arktinen marmori, jonka hän on löytänyt läheltä pohjoista napapiiriä. Suurehkoiksi laatoiksi viipaloidun marmorin hennon pastelliset sävyt hehkuvat kalpeina auringolaskuina seinälle ripustettuina ja lattialle nippuun aseteltuina. Seinällä esillä olevissa kivisissä laatoissa lukee keskellä kaunokirjoituksella ja lyijykynällä kirjoitettuna “old sunset”. Marmori kantaa mukanaan ihmisen ikään verrattuna lähes loputtoman määrän auringonlaskuja. 

Pascale Marthine Tayoun Diamondscape-installaatio (2012) välkkyy näyttelytilan perällä tummana, kimaltelevana timanttimetsänä. Timantit tosin eivät kimaltele, vaan pelkistyvät hiotun timantin kulmikasta muotoa noudatteleviksi kehikoiksi. Ja kun teosta katsoo lähempää, huomaa, että timantit roikkuvat puisista rakennelmista selkärangan nikamia muistuttavista kappaleista. Houkuttelevuus ja uhkaavuus kohtaavat sen yksityiskohdissa. Teos tuo esiin timanttiteollisuuteen liittyvää riistoa ja hyväksikäyttöä, niin sanottuja veritimantteja, joilla rahoitetaan sodankäyntiä tai kapinoita. 

Maanala on näppärä teema juuri Amos Rexissä järjestettävälle näyttelylle, koska näyttelytilat tosiaan ovat maan alla. Pääosin teokset on sijoiteltu seinille enimmäkseen perinteiselle katsomiskorkeudelle tai lattialle. Mutta mitä on maanalaisen ala- tai yläpuolella? “I am a worm and you are a flower!” ääni huutaa ja ohjaa katseen alas. Pipilotti Ristin teoksessa Selfless in the Bath of Lava (1994) lattiaan tehdystä pienestä aukosta erottuu miniatyyrivideo, josta katsojaa kohti kurottaa alaston naishahmo laavameren keskeltä. Teoksessa ihastuttaa sen ovelan installoinnin ja pikkuruisen koon lisäksi sen jo nostalgiselta tuntuva estetiikka, joka palauttaa elävästi mieleen yhdeksänkymmentäluvun musiikkivideot. 

Nedko Solakovin Somewhere (under the tree) (1995–1997/2002) puolestaan on ripustettu näyttelytilan kattoon eikä oikeastaan voisi paremmin vahvistaa vaikutelmaa maan alla olemisesta. Alhaalta katsottuna teoksesta erottuvat puun runkojen alaosat, juurten kieppuvat mytyt sekä niiden lomassa kiemurtelevia mustia, suonimaisia pötköjä ja värikkäitä leluja. Solakovin teoksen alla ja Bourgeoisin portaiden vieressä seistessäni tiedän, minne yrittäisin kiivetä, jos Nousuvesi tulisi. 

Maanala-näyttelyn ovat kuratoineet Anastasia Isakova ja Pontus Kyander.

Maanalan taiteilijat ovat:
Roma Auskalnyte, Felipe de Ávila Franco, Per Barclay, Antoine-Louis Barye, Ursula Biemann, Louise Bourgeois, Tom Claassen, J. F. Clemens / Nicolai Abildgaard, Johan Christian Dahl, Tacita Dean, A K Dolven, Gustave Doré, Cho Duck-Hyun, Cecilia Edefalk, Magnus Enckell, Anna Estarriola, Akseli Gallen-Kallela, Helene Garberg, Ane Graff, Håkon Gullvåg, Inma Herrera, Nicola Hicks, Leif Holmstrand, Peter Johansson, Per Kirkeby, Jussi Kivi, John Augustus Knapp, Britta Marakatt-Labba, Lucila Mayol, Elina Merenmies, Gustav Metzger, Félix Nadar, Joar Nango & Ken Are Bongo, Ernesto Neto, Mariele Neudecker, Tuula Närhinen, João Penalva, Giovanni Battista Piranesi, Tal R, Eduard Riou, Pipilotti Rist, Auguste Rodin, Nina Roos, Hans Rosenström, Martinus Rørbye, Geir Harald Samuelsen, Sten Are Sandbeck, Nedko Solakov, Axel Straschnoy, Pascale Marthine Tayou, John Tenniel, Katja Tukiainen, Marianna Uutinen, Marko Vuokola, Jens Ferdinand Willumsen, Per Wizén, Joseph Wright of Derby, YOUNG-HAE CHANG HEAVY INDUSTRIES

Artikkelikuva: Louise Bourgeois, No Escape (1989) | Kuva: Sanna Lipponen