Maailmanlopun tuhkimotarina ja paluu tulevaisuuteen
3.2.2021
Sulje
Sulje
3.2.2021
OP-ED-sarjan kolmannessa osassa kirjoittaja ja dramaturgi Michelle Oreniuksen maaginen korona-ajan tuhkimotarina lennättää lukijan surrealistiselle matkalle Helsingin yöhön.
Heräsin aamulla klo 12, neljä tuntia myöhemmin kuin yleensä. Korona-aika oli muuttanut minua. Se oli tehnyt minusta myöhäisen herääjän.
Kävelin keittiöön, mutta matkalla pysähdyin seinäkalenterin eteen katsomaan, josko minulla olisi ollut pakollisia menoja. Tuijotin kalenteria, joka vähitellen alkoi muuttamaan muotoaan venyen ja valuen pitkin seinää. Aiemmin niin suorat viivat ja selkeästi merkityt viikonpäivät olivat kadonneet kalenterista. Neliöt ja numerot nojautuivat taakse kun kosketin kädelläni paperia. Täysikuu, puolikuu, puolikuu ja uusi kuu. Erotin ympyröiden ääriviivat juuri ja juuri kunnes ne liukenivat pintaa syvemmälle. Kalenterista oli tullut jonkinlainen portti, ja pelkäsin sitä mitä paraikaa koin. En kuitenkaan voinut vastustaa houkutusta nojata kohti kalenteria. Kurkotin tyhjyyteen.
Millisekunteja myöhemmin löysin itseni kalenterin sisältä. Päivämäärät olivat yhteenliimautuneita, kuukaudet ja viikonpäivät lepäsivät sikin sokin toistensa päällä. Joustava ja sileä paperi tuntui trampoliinilta. Painuin syvemmälle ja syvemmälle kohti pohjaa, ja lopulta kimposin ylös irtautuen kalenterista kokonaan: kohti olohuoneen kattoa kohti yläkerran asuntoa sen katosta läpi ja siitä kohti koko rakennuksen kattoa ja katosta läpi kohti taivasta! Huusin jännityksestä, aivan kuin ollessani vuonna 2019 Taiga -vuoristoradassa Linnanmäellä. Selässäni minulla oli siivet ja liidin korkealla talojen yllä. Näin tien, joka johti metrolle. Tunsin nämä paikat paremmin kuin hyvin. Kehoani kääntelemällä hallitsin lentoani. Kulosaaren metron kohdalla pysähdyin aseman katolle tarkkailemaan tilannetta. Minne olin oikein menossa?
Olin jo tottunut kotona olemiseen enkä enää muistanut maailmaa kotini ulkopuolella. Haaveilin kuitenkin juhlimisesta. Siitä, että saisin olla muiden seurassa ja kuljeskella miten halusin. Käyttää taksia, vaikka siihen ei oikeasti ollut varaa. Laittautua. Juoda drinkkejä. Mitä nyt milloinkin.
Aseman katolta näin hyvin, etten ollut ainoa liikenteessä. Kaupunki oli autioitunut autoista, mutta ohitseni virtasi liitävien olentojen joukko. Heidän suuntansa oli kohti keskustaa. Kuulin kaukaisen musiikin. Basson jylinää. Se toi mieleeni juhlat Lapinlahden sairaalan pihalla viime juhannuksena. Pimeyteen hukkuneen keitaan, joka oli elävämpi kuin koskaan kanssatanssijoiden lihassa ja veressä ja äänitaajuuksille piiloutuneissa frekvensseissä. Janosin jotakin samaa ja etäinen bassonkutina lupaili hyvää. Hyppäsin ilmaan ja antauduin ilmavirralle. Katsoin taakseni ja näin maan takanani romahtavan – musta aukko oli syntynyt jonnekin Helsingin ja Vantaan rajalle. Käänsin katseeni kohti kaupunkia.
Ilmavirta toi minut Sörnäisten rantatielle. Ihmiset kävelivät autotiellä ja muodostivat löyhiä rinkejä. Bongasin ihmispaljouden seasta pari tuttua ja laskeuduin heidän luokseen. Pummasin tupakkaa vuoden polttamattoman tauon jälkeen Anastasialta, vanhalta lukiokaveriltani. Anastasia oli töissä pr-firmassa, eikä hän ollut oikein koskaan varma siitä, oliko hän oikeassa paikassa. Hän seisoi ringissä työkaverinsa Lady Tremainen ja siskonsa Drizellan kanssa. Mukaan liittyi Lucifer, joka oli pukeutunut päästä varpaisiin leopardikuvioisen asuun. Lucifer oli vanha bailukaverini, henkilö jonka kanssa olin löytänyt itseni vuosien varrella lukuisilta monotonisilta tuntuvilta jatkoilta polttamassa tupakkaa ketjussa aamuyhdeksään, joskus kymmeneen asti. Lucifer oli jossakin hyväpalkkaisessa työssä, hänellä olikin aina varaa päihteisiin. Jostain syystä meillä klikkasi Luciferin kanssa. Jaoimme hyväksyvän suhteen yksinoloon. Tiesin, että Luciferkin tiesi, että olemme yksin, mutta yhdessä. Pidin siitä, ettei hän ollut ylimielinen.
Kaukaa kaikuva musiikki muuttui vaivihkaa. Erotin sanat: SALAGADUULA MENZIGADUULA BIBEDIBABEDI BUU, BIBEDIBABEDI BUU, BIBEDIBABEDI BUU yhdistettynä teknoisaan saundiin.
Eikö tuo ollut se biisi Tuhkimo-elokuvasta, jossa hyvä haltija taikoo Tuhkimolle uudet vaatteet ja kulkuneuvon kurpitsasta linnan juhlia varten? Siinä samassa paikalle ilmestyi hyvä ystäväni Vili, joka nosti selkänsä takaa taikasauvan.
”Moi”, Vili virnuili.
”Etitkö tätä?” Vili kysyi pyöritellen sauvaa sormiensa välissä. Sauva tippui maahan, mutta sitten Vili nosti sen.
Hämmennyksissäni tiputin vahingossa tupakan tuhkaa ylleni.
”Mitäs laitetaan?” Vili kysyi. Siristin silmiäni ja pudistelin päätäni. Jos joku täällä osasi taikatemppuja, se oli tietysti Vili.
Halusin Luciferin tavoin pukeutua eläinkuosiin, ja pyysin saada käärmekuvioisen haalarin, jossa olisi leveät lahkeet ja isot aurinkolasit, vaikka juuri silloin ei ollutkaan kovin aurinkoista. Ajattelin, että jos ilta venyisi pitkäksi niin ainakin aamulla olisi aurinkolasit suojaamassa silmiä.
”Ai käärmekuvioo? Eiks se oo vähän… tylsää?” Vili kysyi.
Katsoin häntä ärsyyntyneenä. Jouduin selittämään hänelle, miksi juuri käärmekuvio on helvetin siisti. Käärmeet ovat ensinnäkin aivan liian aliarvostettuja, demonisoituja ja todella viehättäviä. Juhlin mieluusti matelija-aivojani pukeutumalla käärmekuosiin. Käärme luo nahkansa aina uudelleen.
Vakuutteluni jälkeen Vili vihdoin napsautti taikasauvasta ylleni sitä, mitä halusin. Katsoin olkapääni yli, siivet olivat vielä selässä.
Olimme kaikki menossa tansseihin, sillä tänään oli pääpäivä. Siis lauantai? Tai perjantai? En ollut ehtinyt katsoa kalenterista, mikä päivä oli. Minulla ei myöskään ollut puhelinta mukana.
Kuljimme kapeaa kujaa kohti sisäpihaa, jonka piha oli täynnä siivekkäitä gorgoja, yksisarvisia sekä mustiinpukeutuneita diivoja ja demoneita, jotka olivat kaikki ystäviäni. Tunsin heidät ajalta ennen koronaa. Kaksi lintupäistä portsaria tarkistivat sisäänmenijöiden kuntoa, sisäänpääsymaksua ei ollut. Enemmän kuin mitään halusin tanssia: antaa itseni vaipua unohduksiin edes hetkeksi. Lucifer otti kädestäni kiinni ja kävelimme baaritiskille. Tilasimme itsellemme gin tonicit, jotka Lucifer maksoi. Minulla ei ollut rahaa mukana.
Katsoin taakseni ja näin maan takanani romahtavan – musta aukko oli syntynyt jonnekin Helsingin ja Vantaan rajalle. Käänsin katseeni kohti kaupunkia.
”Tiesithän sä ettei tää oo totta?” Lucifer kysyi yhtäkkiä.
”Miten niin?” kysyin takaisin. Katsoin Lady Tremainen ruskeita pitkiä kynsiä. Niissä oli timantteja.
”Tää on Tuhkimo-todellisuus. Onks tää sun eka kerta?” Lucifer jatkoi. Katsoin hänen harmaita ja mustia hiussuortuvia.
”Ai siis mikä?”
”Tää on kaikki sun päänsisäistä. Eilen illalla kun päätit karanteenipäissäs kattoa Tuhkimo-elokuvan 20 vuoden tauon jälkeen, loit sun kalenteriin vahingossa aika-ikkunan, jonka kautta putosit hetkeksi tähän todellisuuteen. Mutta keskiyöllä kaikki on ohi” Lucifer selosti.
”Mutta miks? Sehän oli ihan kauhee leffa!” huudahdin.
Katsoin Anastasian siskoa Drizellaa ja minun teki mieli alkaa flirttailla hänen kanssaan. En ymmärtänyt hölkäsen pöläystäkään Luciferin sekavista sanoista. Ehkä tämä oli unta. Ehkä Lucifer oli psykoosissa. Tai sitten minä olin psykoosissa.
”Nyt kuuntelet. Kun sä turhauduit Disneyn propagandaan ja heteronormatiiviseen tarinaan ja surit sun lapsena kokemaas aivopesua, niin jokin tässä universumissa liikahti. Mut maapallo ei oo vaarassa. Paitsi tietysti ilmastokriisi. Voit rauhassa chillaa tääl keskiyöhön asti, sit tää kaikki on ohi, ymmärrätkö?”, Lucifer selosti samalla kun katsoin klubin vähitellen täyttyvän muista siivekkäistä olennoista. Anastasian siivet olivat pelkkiä liekkejä. Tuijotin niitä hypnoottisesti samalla kun kuuntelin Luciferia ja nyökkäsin.
”Nii ota ilo irti tästä loppuajasta, keskiyöllä tää kaikki loppuu”, Lucifer vannotti nostaen toista kulmakarvaansa. Sitten hän iski silmäänsä.
”Mut paljon kello nyt on?” sanoin samalla kun näin Luciferin katoavan väenpaljouteen enkä kuullut enää vastausta. Toisiaan lähekkäin olevat ihmiset huojuivat rytmin mukaan. Ei tietoakaan turvaväleistä. Jos Lucifer puhuikin totta, ja olinkin todella siirtynyt tähän Tuhkimo-todellisuuteen? Olivatko kaikki nämä ihmiset oikeasti kanssani? Tiesivätkö he tästä? Oliko korona jäänyt toiseen todellisuuteen? Mistä Lucifer tiesi kaiken? En pysynyt edes itse ajatusteni perässä. Toivoin vain, että tässä todellisuudessa kaikenlainen orjatyö olisi kielletty, toisin kuin Tuhkimossa, jossa se perusteltiin Tuhkimon kauneudella ja hyvyydellä. Kunpa tässä todellisuudessa ei menisi turhaan energiaa kateuteen ja kilvoitteluun.
Drizella tuli lähelleni, hänellä oli hiuksissaan sulkia ja vaaleanvihreät siivet. Hänen tummanruskeat silmänsä loistivat ja tunsin, että välillämme oli jonkinlainen yhteys. Aistiko hän ajatukseni? Oliko hänkin aidosti kiinnostunut minusta? Tunsin lämpöä.
”Moi. Miten menee?” hän sanoi ottaen samalla siemauksen drinkistään.
”Ihan jees, totuttelen”, vastasin.
”Ai mihin?” hän kysyi. Hän vaikutti siltä, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, mistä puhuin. Aloin epäillä Luciferin sanoja. Mitä jos maailmasta oli nyt vain tullut tällainen:
I woke up like this?
”Haluutsä lähtee mun kaa lentämään?” Drizella kysyi hymyillen.
En tiennyt mitä Drizella tarkoitti, ja seurasin häntä uteliaana ulos. Ulkona hän hyppäsi ilmaan, ja kohosi muutaman metrin yläpuolelleni. Hän ojensi kättään ja tartuin siihen. Olimme yläilmoissa ja katsoimme kohti Kalasatamaa.
”Mä tiedän yhden paikan johon pääsee sisälle”, Drizella sanoi varmanoloisena. Hänen vihreät trikoonsa saivat hänet näyttämään sarjakuvien supersankarilta. Suuntasimme kohti jalkapallokenttää. Sen ylitettyämme huomasin Drizellan suuntaavan kohti kouluani. Teatterikorkeakoulun jykevät portit ammottivat avoimina, kun lähestyimme oviaukkoa, jossa oli joskus ollut rautaportti ja lasiset ovet. Nyt maassa oli vain sirpaleita. Tässä todellisuudessa koulu oli poissa, jäljellä olivat vain rauniot.
”Täs paikas aistii historian”, Drizella sanoi laskeutuen maahan.
”Tää paikka on joskus ollu täynnä ruumiita”, vastasin pelokkaana. Paikka vaikutti täysin autiolta. Torin keskellä oli vain jäänteitä rovioista, joissa oli joskus mitä ilmeisimmin poltettu kirjoja.
”Hamlet”, erotin tuhkan seasta.
“Iokasten muistolle”, oli joku kirjoittanut seinälle isoin kirjaimin. Iokaste oli Oidipuksen äiti ja aviovaimo. Sofokleen näytelmässä hän hirttäytyy saatuaan tietää olleensa naimisissa poikansa kanssa. Näytelmä ei keskity häneen, ja joku oli varmasti halunnut tuoda myös hänen surunsa esille. Aistin hartaan tunnelman. Kosteuden, ruosteen ja palaneen puun hajut kantautuivat sieraimiini.
”Tuu mennään”, Drizella sanoi ja kävelin hänen kanssaan D-portaisiin. Toivoin, että hänkin halusi suudella minua. Ihmettelin samalla niin jykevän talon rapistumista. Ehkä se oli kaatunut omaan mahdottomuuteensa ja epäkäytännöllisyyteensä.
Portaissa oli kova melu, seiniin oli moukaroitu isoja reikiä. Näin, että seinien sisällä oli tuhansia sivuja paperia. Siellä kävi kova tuulenvire, ja kuulin kuinka sivut havisivat toisiaan vasten.
”Mistä toi ääni tulee?” kysyin.
”Emt”, Drizella vastasi ja käveli samalla korkeammalle portaikkoon.
”Aa, noi on noita kirjoja. Täällä lakkautettiin kirjasto, koska yliopiston johto katsoi ettei kukaan kuitenkaan enää jaksa lukee mitään niin ne kirjat siirrettiin seinien sisälle. Niin joku on varmaan yrittäny vaan päästä niihin käsiksi”, hän jatkoi.
Ylimmälle tasanteelle päästyämme tunsin kylmän viiman. Paikka puistatti minua. Katossa oli iso reikä ja vettä oli päässyt valumaan rakenteisiin. Ylimmän tasanteen seinien sisällä olevat kirjat ja paperit olivat kastuneet ja niistä oli tullut suttuista ja märkää papier-mâcheta.
”Sitten kun tulee kunnon myrsky ja rankkasade niin nää kaikki kastuu”, Drizella sanoi innokkaana. Katsoin hämmästyneenä hymyilevää Drizellaa ja betonisten seinärakenteiden sisällä toisiinsa liimautuneita paperinpalasia. Kuvittelin niiden huuhtoutuvan pian pois.
Katonrajassa seistessämme halusin enemmän kuin mitään suudella Drizellaa. Hän veti minua puoleensa, vaikka paikka oli karmiva. Juuri kun olin ehdottamassa asiaa hänelle, taivaalta laskeutui prinssi päässään propelli. Eikä kuka tahansa prinssi vaan Phad Thai -prinssi. Samainen henkilö, joka kävi viikoittain syömässä entisessä työpaikassani phad thain, tuon kuuluisan thaimaalaisen nuudeliruuan josta en ollut ennen tarjoilijan työn aloittamista koskaan kuullutkaan vaikka olin saanut thaimaalaisen kotikasvatuksen. Toisen maailmansodan jälkeen Thaimaan hallituksen kehittelemä herkullinen ”kansallisruoka”, nimensä mukaisesti thaimaalainen paistos, phad thai oli Phad Thai -prinssin polttoainetta. Mitä hän täällä teki?
”Anteeksi. Jompikumpi teistä taisi unohtaa doc martensinsa viereiselle klubille. Tulin herrasmiehenä tuomaan tämän ylvään saappaan”, Phad Thai -prinssi lausui katsoen minuun merkitsevästi. Katsoin jalkojani, minulla oli tekokäärmenahkaiset saappaat, jotka Vili oli minulle taikonut. Drizellalla oli hänen asuunsa mätchäävät kengät. Ei se ollut kummankaan meistä! Emmekä me kaivanneet tänne nyt mitään pelastajaa, sillä emme olleet missään pulassa. Katsoimme Phad Thai -prinssiä hämillämme. Miten hän edes tiesi, että olimme täällä? Oliko hän seurannut meitä klubilta asti? Hänen hiuksensa kiertyivät pienelle ohuelle kiehkuralle, kuin vehnäinen mamanuudeli.
”Ei se oo kummankaan meistä”, sain viimein sanotuksi. Phad Thai -prinssi katsoi meitä takaisin yhtä hämmentyneenä kuin me häntä. Siinä samassa saapas lipesi hänen kädestään ja räjähti ilmassa. Tulipallosta ei jäänyt jälkeäkään. Saapas oli poissa.
”Sori, meikämandoliini ottaakin tästä hatkat!” Phad Thai -prinssi huikkasi ennen kuin poistui sinne, mistä tulikin. Oli kuitenkin jo liian myöhäistä, musta aukko oli ehtinyt saavuttaa meidät ja nielaisi meidät sisäänsä. Oli tullut kai keskiyö. Pimeydessä suutuin Phad Thai -prinssille, mutta sitten muistin kaiken olleen vain rinnakkaistodellisuuden tuottamaa katkeransuloista fantasiaa. Hetken paluu tulevaisuuteen, jota ei vielä ollut olemassa.
Seisoin keittiössäni tuijottamassa mikron kelloa. Se näytti 12.01. Ulkona oli alkanut sataa.
Teksti on löyhästi inspiroitunut eräästä satuun perustuvasta animaatioelokuvasta sekä Paluu tulevaisuuteen -trilogiasta, jota kirjoittaja ei sinänsä suosittele kenellekään.
Teksti on osa EDITin kuratoimaa OP-ED-juttusarjaa, joka koostuu toimituksemme ulkopuolisilta kirjoittajilta tilatuista teksteistä.
Teksti: Michelle Orenius
Kuvitus: Kiia Beilinson
Toisiaan lähekkäin olevat ihmiset huojuivat rytmin mukaan. Ei tietoakaan turvaväleistä. Jos Lucifer puhuikin totta, ja olinkin todella siirtynyt tähän Tuhkimo-todellisuuteen?