30 000 x 30 x 30. Yritän hahmottaa näitä numeroita. 30 000 on Suomessa työskentelevien virolaisten naisten lukumäärä. Heistä 30 virolainen kuvataiteilija Liina Siib on haastatellut teoksiaan varten. Viime vuosina Siib on siis tutkinut virolaisten naisten työelämää ja asemaa yhteiskunnassa, mutta liike yksilöiden ja yhteisöjen välillä sekä arkistomateriaalien tutkiminen ja haastattelut kuvaavat hänen taiteellista työskentelyään laajemminkin.

Numero 30 nousee esiin myös Siibin Tallinnan taidehallissa vielä tämän viikonlopun ajan esillä olevan, Taru Elfvingin kuratoiman näyttelyn Politics of Paradise kohdalla. Näyttelyssä on nimittäin nähtävillä videoita, installaatioita ja valokuvia 30 vuoden ajalta.

Yksi vanhemmista teoksista on vastassa heti näyttelytilaan saavuttaessa. Alienus (1995/2019) on alun perin ollut esillä Tallinnan taidehallissa vuonna 1995 Biotopia-näyttelyssä. Se on suuri teräväpiikkinen, muovinen musta matto, josta erottuvat X- ja Y-kirjaimien rivit. Kromosomeja merkkaavine muotoineen teos saattelee katsojan hyvin konkreettisesti näyttelyn sukupuolen, kielen ja vallan yhteenkietoutuvien kysymysten äärelle. Niistä kertovat näyttelyssä muun muassa myös meikkipäät jalustoillaan, jumppamatot lattioilla, noitien kuvat seinällä ja tupakanhajusta tai karkinsyönnistä valittavat äänet videoilla.

Myös Siibin videoteos Urban Symphony in E-minor (2018) on ollut aiemmin nähtävillä: Vana-Võromaa Kultuurikodassa ja Suomessa Sinnessä viime vuoden lopulla. Nyt se on saanut rinnalleen tuoreen videon Come And Go (2019) sekä kasvanut täyttämään tilan installaation muodossa. Seinän vierellä on meikkipäät lepäävät jalustoillaan kuin kauneushoitoihin asiakkaiksi asettuneina. Niiden ilmeettömille kasvoille on sivelty glitterluomiväriä, punaista huulipunaa tai uudet, uskomattoman pitkät ripset.

Videot Urban Symphony in E-minor ja Come And Go pyörivät televisioruuduilla tilan kahtia jakavaan rakennustelineeseen kiinnitettyinä. Ensimmäisessä videossa kuvataan Helsinkiä: ohilipuvia vihreitä raitiovaunuja, mattolaitureita, tansseja Linnanmäellä, ostoskeskusta Kontulassa ja katuja Kalliossa. Äänet nauhalla kertovat siitä, millaista on asua ja työskennellä virolaisena naisena Suomessa. Joku kokee olonsa rennommaksi suuressa kaupungissa, toista taas ahdistaa se, ettei Helsingissä voi nähdä kuuta tai tähtiä. Joku kertoo tasa-arvon olevan hyvin tärkeää Suomessa. Hänen mielestään palkat ovat Suomessa korkeammat ja ihmisillä paremmat mahdollisuudet elää hyvää elämää. Toisen mielestä tasa-arvosta puhutaan paljon, mutta todellisuudessa Suomessa on tiukat luokat eivätkä alempiin luokkiin kuuluvat tykkää maahan muualta tulevista, koska he joutuvat kilpailemaan samoista asioista.

Videolla näkyvät kuvat kaupungista ovat osin vain tunnistettavaa kuvavirtaa. Matkalipunlukijoita ja pelikoneita. Marimekon myymälöitä ja Alepa-pyöriä. Liikennettä ja liukuportaita. Terassikuvan kohdalla ääni kertoo, kuinka hänen naapurinsa ovat alkoholisteja eivätkä vaivaudu etsimään töitä, kun valtio maksaa heidän asuntonsa ja antaa rahaa elämiseen muutenkin.

Kuva ja kerrottu yhdistyvät toisiinsa välillä tiiviimmin, välillä ne loittonevat toisistaan. Kuvien yksityiskohdat vangitsevat ja sitten taas joku kerrottu tilanne tempaa mukaansa. Jokainen jaettu asia maalaa mielikuvaa sen kertojasta. Millainen on se karatea osaava taksikuski, jota asiakas löi kaulaan ja yritti varastaa iPhonen? Kuljettaja kertoo olevansa kiivas ja kuulostaa siltä, että asiakas joutui itse ojasta allikkoon hänen kanssaan. Samalla hänen äänensä kuulostaa kiitolliselta siitä, että kun hän oli painanut hätänappia, poliisi oli paikalla kahdessa minuutissa ja pian myös 15 taksia. Näin Suomessa asiat hoidetaan, hän kehaisee. Vaikka pärjäisi yksin, ei tarvitse pärjätä yksin.

Äänet kertovat raskaasta työstä. Siivotessa saa odotella asiakkaita pakkasessa, kun kohteisiin ei ole omia avaimia. Hoitoalalla on lääkäripula, päivät venyvät pitkiksi eivätkä asiakkaat ymmärrä, että hoitajankin on välillä syötävä. Äänet kertovat, kuinka virolaiset korkeasti koulutetut ihmiset eivät saa koulutustaan vastaavaa työtä. Ne kertovat, että Suomessa virolaiset ovat näkymättömiä, eivätkä pyydä apua. Ne kertovat, kuinka virolaisten tekemät siivoajien ja rakentajien työt ovat tärkeitä – ilman heitä tämän yhteiskunnan toiminta pysähtyisi.

Toisella videolla, rakennustelineen toisella puolella, kuvataan sitä, millaisia asioita pienen virolaisen Võrun kaupungin elämään liittyy. Lapset laskevat pulkalla mäkeä ja kettu jahtaa lintua rannalla. Pienessä paikassa luonto on lähellä ja ihmiset lähellä toisiaan. Elämä Võrussa ja Helsingissä. Elämä pienessä paikassa ja isossa paikassa. Luonnon keskellä ja kaupungin keskellä. Nämä kahdelle ja kahdella eri videolla jaetut kokemukset asettuvat rinnakkain, vastakkain ja limittäin. Rakennustelineisiin ripustettuina videot ovat eri päädyissä, toinen toisella ja toinen toisella puolella. Ripustustapa tuntuu osuvalta: videot ovat toisistaan erotettuinakin osa samaa rakennelmaa ja peilautuvat toisiinsa. Se, mitä ja miten niistä heijastuu, riippuu siitä kuka ja kummalta puolelta tuohon peiliin katsoo. Yhtä totuutta tai yhtä kertojaa ei ole.

Videoteos Haeska (2019) on tunnelmaltaan tyystin toisenlainen. Sen tiheä tunnelma on kuin Twin Peaks -sarjasta ja tempaa mukaansa nopeasti. Tarjoilija kaataa kirkasta viinaa lasiin pubissa, jossa juomalasit roikkuvat jaloistaan riveissä jykevän puisen tiskin yläpuolella. Mies juo ja lähtee.

Mies pesee harjalla kumisaappaita talvisessa maisemassa. Hän kävelee tietä pitkin. On jo pimeää ja lumi narskuu hänen askeltensa alla. Miehen perässä kulkee kaksi nuorta naista valkoisissa vaatteissa, lyhdyt kädessä. He lähestyvät miestä, nappaavat tätä kainaloista ja lausuvat kuorossa odottaneensa miestä koko ajan. Viulu vinkaisee ahdistuneena ja lumen narskunta muuttuu vaativammaksi, kun naiset taluttavat miestä välissään.

Matka on pitkä. Kameran kuva poukkoilee tyttöjen päättäväisillä kasvoilla, ahmii vuoroin lumen peittämää tietä. Välillä askeleiden äänet katoavat, mies huohottaa. Äänet ovat kuin hänen päänsä sisältä kuultuja.

Lopulta he tulevat rantaan, jossa kivet kohoavat pyöreinä ja suurina tasaisella maalla, jossakin kaukana horisontissa erottuvat puut. Miehen jalat kulkevat lumella ja uppoavat pian keltaiseen veteen. Hän kompuroi, ryömii maassa käsivarsiensa varassa. Hänen kasvonsa lähikuvassa alkavat pyöriä. Yhtäkkiä hänen kasvonsa pyörivätkin rasvapurnukan kannessa. Tytöt avaavat purkin ja levittävät voidetta kasvoilleen. Sen jälkeen he katsovat peilin kautta taakseen.

Haeska on tunnelmaltaan unenomainen ja merkityksiltään monitahoinen. Sen tarina perustuu kansantaruun, jossa mies Haeskan tiluksilta kohtaa paluumatkalla kylän pubista kotiinsa kaksi valkoisiin pukeutunutta nuorta naista, jotka alkavat kävelyttää häntä kohti kartanoa. Kukon kiekuessa henget katoavat, ja mies löytää itsensä Saardun rannasta mudasta.

Tarinassa kaikuvat miehen pelkojen projisoinnin ja naisen seksuaalisuuden demonisoinnin pitkät perinteet. Naishahmoissa viattomuus ja demonisuus, nuoruus ja viettelevyys kohtaavat. Videoteoksellaan Siib sekä kommentoi että toisintaa tätä kuvastoa. Videoteos on tunnelmaltaan vaikuttava, mutta sen kriittinen näkökulma avautuu ja tarkentuu pikemminkin vasta vuoropuhelussa muiden teosten kanssa.

Siib poimii poliittisen taruista ja tarinoista, arkistoista ja arjesta, tiloista ja kehoista. Hänen näyttelyssään tuo kaikki yhdistyy samanaikaisesti sekä tökerösti että taitavasti, paikoin epätasaisesti mutta parhaimmillaan oivaltavasti.

Näyttely esillä 14.4.2019 saakka Tallinnan taidehalli Vabaduse väljak 6, Tallinn

Kuvat näyttelystä: Sanna Lipponen.