Petteri: Ehdotin arvioitavaksemme Kuvan Kevät 2020 -maisterinäyttelyä yksinkertaisesti siksi, että olen ollut kasvavasti kiinnostunut nuorten taiteilijoiden tekemisistä ja siitä, mihin tämän yhä omituisemman ajan eri puoliin he taiteellaan kiinnittyvät.

Näyttelyn laajuus tuo mukanaan kiusauksen yrittää löytää siitä teemoja, mutta hirveän pitkälle tällainen ajatus ei ainakaan itseäni kanna. ”Teemasta” tuskin käy vaikka se, että muutamassa maalauksessa on mukana taiteilija itse omassa arkiympäristössään. Lehtori Sakari Tervo kannustaa näyttelykatalogissa pysymään herkkänä, mutta ymmärrän myös niitä, joille kokonaisuus tuntuu levottomalta tai läpitunkemattomalta. Tätä vaikutelmaa olisi tuskin voinut ripustuksella pyyhkiä pois: työt ovat yksinkertaisesti keskenään hyvin erilaisia.

Exhibition Laboratoryn C-tilasta jäin miettimään muiden muassa Aura Kotkavirran Jäljitystä. Hän on dokumentoinut valokuvin ja videoteoksin paikkoja, joissa on nähnyt liikenteessä kuolleen eläimen ja merkinnyt sijainnin kukin sekä kivin, joihin on asetellut ilmeisesti lehtikullasta rastin. Teoksen voinee kokea hieman sentimentaalisena, mutta tällöin mielestäni katsoo sitä ohuin oletuksin. Teoksessa taiteilija yksinkertaisesti dokumentoi omia tunnereaktioitaan juuri niin hiomattomina kuin ne hänessä ilmenevät, enkä koe hänen kannustavan tai kehoittavan mihinkään. On tavallaan liikuttavaa ajatella, että kaoottisessa elinkontekstissamme tekijä päättää keskittyä siihen, mitä vielä voi kontrolloida, tai mihin voi luoda välittömän suhteen.

Toisella tavalla luontoa käsittelee Laura Dahlbergin Kokemusaine, jossa elegantteihin akryylimuoviastioihin kaadettu öljy värähtelee hentoihin nestepulsseihin reagoiden. Itse katsoin teosta aluksi kauneuden ja uhkaavuuden varaan jännittyvänä fossiilikapitalismikommenttina. Sillä on kuitenkin myös meditatiivista syvyyttä ja kutsuvuutta, joiden kautta se salakavalastikin vieraannuttaa yhdestä elämämme tämänhetkisen normaaliuden perustekijästä. Öljy on ekotietoisessa nykytaiteessa melko yleinen teema, mutta Dahlbergin teoksen voima nousee siitä, miten hän onnistuu käsittelemään sitä vähäeleisen herkkyyden ja mielikuvitukseen luottavan eläytymisen kautta. 

Sampsa Pirtolan videoteos Salaisuuksista suurin tuntui itselleni monella tavalla ilahduttavan epäajanmukaiselta. Mieleeni nousi esimerkiksi “ajattoman” kaltaisia sanoja, joiden käytön olen itseltäni kieltänyt. Teos kertoo kauniin ja surumielisen tarinan, joka ei ainakaan suoraan liity mihinkään tunnistettavaan nykyhetkeen, ja luo musiikin ja kuvan yhdistelmällä hyvin hartaan ja voimakkaan tunnelman. Epäajanmukaisuudesta huolimatta se ei lainkaan vaikuta tietoiselta vastareaktiolta tai edgyltä paluulta vanhoihin muotoihin. Teos myös korostaa näyttelyn monipuolisuutta ja sitä, että vaikka taiteessa voi tälläkin hetkellä havaita joitain trendejä, nuorempien tekijöiden piirissä elää vahva ennakoimattomuus.

Timo Viialaisen Engagement-installaatio kannustaa mielestäni sekin ekologiseen tulkintaan jo nimestään lähtien. Lattialla on nappi, jota painamalla Exhibition Laboratoryn sähköpääkeskuksen pääkytkin napsahtaa pienellä viiveellä off-asentoon. Valojen, valvontakameroiden, hissien, ilmastoinnin, kulunvalvonnan ja kaiken muun ohella virran menettäisi tietysti myös kyseinen kone, joka siis täten ikään kuin söisi omat resurssinsa. Teos antaa kaiken päätäntävallan yksilölle, mutta luontosuhdeallegoriana en silti kokenut sen jäävän yksilön osoitteluksi, vaan jokin sen yksinkertaisessa oivaltavuudessa ja hauskuudessa ylittää tämän. Koska tiedän, että tällainen pelimäinen vuorovaikutteisuus herättää sinussa halun pikemminkin kokeilla heti systeemin rajoja kuin suoriutua “hyvin”, olen utelias kuulemaan, houkuttiko teos trollaamaan.

Monesta teoksesta tekisi vielä tässä kohtaa mieli sanoa jotain, mutta ehkä maltan siirtää vuoron sinulle – on hauska kuulla, tartuimmeko tässä moninaisuudessa lainkaan samanlaisiin asioihin.

Matti: Luin aloituksesi tuoreeltaan, kun olin nähnyt näyttelystä noin puolet ja tuntui, että pääni on täynnä sumua. Se ei ole negatiivinen asia, vaan viittaan lähinnä teosten runsauteen ja – kuten sanot – niiden keskinäiseen erilaisuuteen. 

Usein tulee ajateltua kriitikon roolia taidekentän huomionjakajana: mitä teoksia arvioidaan ja mitkä jäävät arvioimatta ja minkä takia. Tällaiset kysymykset nousevat väistämättä pintaan myös Kuvan Keväässä, jossa kymmenet taiteilijat ovat rinnakkain esillä.

Sovimme, että menemme tässä jutussa niitä teoksia kohti, jotka meitä spontaanisti liikuttavat. Toki myös tämän lähestymistavan voi problematisoida ja miettiä, minkälaisiin rakenteisiin ja katsomistapoihin intuitiomme on mukautunut. Mitä aistini ovat tottuneet löytämään ja panemaan merkille? Kiinnittyykö huomioni isoon vai pieneen, rönsyilevään vai pelkistettyyn, suoraan vai vinoon, outoon vai tuttuun? Puhunko siitä, mille löydän helpoiten sanat vai siitä, mikä on vaikeimmin artikuloitavaa? 

Joidenkin teosten huomioiminen tai huomiotta jättäminen ei pyri olemaan arvottavaa sinänsä. Uskon, että jokainen Kuvan Kevään teos voisi yhtä hyvin saada mielikuvitukseni liikkeelle, jos se olisi esillä yksittäin rajatussa tilassa ja tehtäväni olisi siitä kirjoittaa. Valinnoissa on pikemminkin kyse intuitioni rajoista ja siitä, miten teokset ovat suhteessa toisiinsa ja tilaan ja aikaan ja kaikkeen. 

Ainakin itselläni mielenkiinto tarvitsee syttyäkseen ennen kaikkea tilaa ja aikaa. Ehkä siksi Kuvan Keväässä menin eniten niitä teoksia kohti, joilla oli paitsi tilallinen myös kestollinen rajaus. Tähän mennessä olen viettänyt ehkä eniten aikaa videoinstallaatioiden parissa. 

Ensimmäisellä käynnilläni ennätin nähdä mainitsemasi Pirtolan teoksen sekä myös Venla Heleniuksen Hypinä-videoinstallaation ja Rosaliina Paavilaisen Kehä-teoksen.  

Ensin mainitussa taiteilija tunnustelee ajan kulkua yhdessä isoäitinsä kanssa. Olen viime aikoina ajatellut paljon omaa isoäitiäni, joten teos tuli siksi aika lähelle. Jäin etenkin miettimään kohtaa, jossa taiteilija ja hänen isoäitinsä hakevat yhteistä ääntä, sekä tallennettua puhelinkeskustelua. Kummassakin kohdassa tuntuu kuin jokin näkymätön kaari yhdistäisi kaksi toisistaan irrallaan olevaa ajallisuutta. Aikojen välinen etäisyys hälvenee tai se korostuu. Ehkä sekä että.

Rosaliina Paavilaisen dokumentaariseen Kehä-teokseen on koottu naisten kokemuksia ja ajatuksia uskottomuudesta. Teoksessa kuultavat ajatukset ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta rajaus on monogamisissa suhteissa. Kasvottomissa tunnustuksissa on jotain raakuutta, jonka vetovoimaa en oikein osaa pukea sanoiksi. Se täydentyy mustavalkoisen videon ultratarkoissa lähikuvissa, joissa osassa ihonpinta näyttää niin hauraalta, että pelkkä ilmavirta voisi satuttaa.  

Keston lisäksi myös tilallinen rajaus sai minut seisahtumaan joidenkin teoksen äärelle – tai sisälle. Ida Sofia Flemingin massiivisen Koti ei ole siellä missä minäkin -veistosinstallaation sisällä tuntui kuin ruostuneet seinät huohottaisivat ja tulisivat kohti. Valitettavasti en nähnyt tähän liittyvää performanssia.  

Toisaalta myös pienuus tai jonkinlaisen ”syrjäisyys” saattoi rajata huomioni. Inga Melderen raaputukset galleriatilan seinässä palauttivat mieleeni loputtomat merkinnät, joita ihmiset jättävät, ja ovat aina jättäneet, toisille löydettäviksi. Jonkinlaista löytämisen riemua tunsin nytkin. Samansukuinen on mielestäni myös mainitsemasi Engagement-installaatio, johon muuten myös liittyi kiinnostavanoloinen performanssi.

Vielä nousivat mieleeni Inka Bellin teokset Work 1-8. Etenkin valkoisesta ja violetista kartongista koostuva teos (mutta myös muut teokset) tuovat jollain tavalla mieleeni internet-taiteen kaikenlaisine 3D-mallinuksineen. Bellin teokset ovat kuin 3D-printattuja veistoksia, joiden artefaktisuuden toisiinsa lomittuvat ja limittyvät liuskat nostavat etualalle. 

Petteri: Toden totta, valitsemamme kirjoitustapa ei ole ongelmaton, ja koskettaa taidekritiikin ydinkysymyksiä. Olen kirjoittanut Kuvan Keväästä kerran aiemmin, noin kymmenen vuotta sitten, jolloin hikoilin saman ongelman kanssa. Proosalliseksi ryhtyäkseni: jos olisi valtiollinen Kritiikkivirasto, jolla olisin päivätöissä kuukausipalkalla, ilmoittautuisin tikkana vapaaehtoiseksi kirjoittamaan vaikka esseen jokaisesta näyttelyn taiteilijasta. Nyt sen sijaan ei ole ketään, joka ottaisi tällaisen ehdotuksen vakavasti saati maksaisi siitä. 

Sanoitat hienosti nuo Paavilaisen Kehän ihokuvat – vastaa myös omaa kokemustani teoksesta.

Täysin toisenlainen videoteos samassa tilassa on Jaakko Pietiläisen Shrouds Have No Pockets. Sen kehystarina saa surrealistisessa etenemisessään paljon tasoja, joiden tunnelmaskaala on vapauttavan moninainen ja avonainen, mutta kokonaisuus on silti tiivis. En esitä mitään suoraa taiteellista tai teknistä vertausta, mutta samantyyppisiä kokemuksia muistan käyneeni läpi esimerkiksi Ed Atkinsin ja Hito Steyerlin installaatioiden äärellä.

Muista C-tilan teoksista Sari Majanderin Softie kurottaa mielestäni taitavasti kohti lapsuutta. Ainakin itselleni lakanoiden värit, materiaalit ja tuoksut muodostavat selkeän osan lapsuuskokemusta. Joitakin omista vanhoista lakanoistani on vielä käytössä mökillämme, ja niihin könytessä tunnen oudon, lyhyen aallon, jossa häivähtävät lapsuuden ihmetykset, lohdut, häpeät ja yksinolon hetket naiiveine, hahmottomine kysymyksineen. Teoksen ilmeinen viittaus yökasteluun on tässä vaiheessa ikää jo lähinnä hauska, mutta toisaalta tunsin myös kiusallisuuden sivujuonteen, jota jäin teoksen kanssa kuuntelemaan. Jokin Softien muotokielessä saa muistamaan ja antautumaan sille, miten isoja asiat lapsille ovat.

Maalauspuolelta viivyin varmaankin pisimpään Topi Juntusen töiden äärellä. Niiden rajattu väripaletti ja omintakeinen asetelmallisuus herättivät itsessäni vieraantuneen tunteen, ikään kuin katsoisin asioita jonkin toisenlaisen kehon kautta. Asiat maalauksissa eivät tuntuneet niinkään olemassa olevilta kuin mahdollisilta, hauraasti vallitsevilta asiantiloilta ja silmänräpäyksiltä. Omituista kyllä, vaikka näyttelyn muista teoksista voisi vetää kosolti suorempia lankoja posthumanismin suuntaan, Juntusen maalausten hivenen aavemainen, läsnä- ja poissaololla leikittelevä tunnelma asettuikin itselläni vahvimmin tähän viitekehykseen.

Omalta osaltani viimeiseksi haluan mainita Emilia Tannerin laseretsaukset, joiden yksinkertaisesta herkkyydestä viehätyin. Niiden minimalismi voi päälle päin näyttää joidenkin korkeamodernististen ideoiden uudelleenlämmittelyltä, mutta valmistustapa selvittämällä niitä voi katsoa näiden kiehtovana ja pehmeänä uudelleentulkintana. Teokset palaavat varsin perustavanlaatuiselle tasolle, valon ja ajan yhteiselämään, ja huomasin ajattelevani vanhenemista, kellastumista, pintojen halkeilua ja sen sellaista. Sitä hiljaista ritinää, jossa kaikki lahoaa kohti jotain uutta. Etsaukset alkoivat tuntua runoilta, jotka tiivistävät näistä prosesseista jotain pieniin eleisiinsä.

Kahden käyntikerran jälkeen olo on edelleen hieman ylitsevuotanut, mutta silti tai siksipä palannen asiaan vielä kerran. Sen jälkeen tekee taas varmaan mieli silmät kiiluen palata muokkaamaan tätä tekstiä, joten toivottavasti tämä on silloin jo julkaistu.

Matti: Jatkaakseni vielä tämän itse kritiikin reflektointia mietin ylipäätään teosten kestoa – siis myös seinälle ripustettavien maalausten ja vastaavien teosten. Sivusimme aihetta tavallaan aiemmin Kritiikin Uutisiin kirjoittamassamme jutussa. 

Kuvan Keväässä jotenkin konkretisoitui se, miten erilaisia “kestoja” teoksilla keskenään on. Tai minkälaisia aikakenttiä ne ympärilleen synnyttävät. On teoksia, jotka puhuttelevat suoraan ja on niitä, jotka kehittyvät silmien edessä hitaasti kuin valokuvat. 

Esimerkiksi nuo mainitsemasi laseretsaukset ovat jollakin tapaa hitaita ja raukeita, vähän kuin kuiskauksia. Sen sijaan samassa tilassa olevat Maaria Jokimiehen teokset vangitsevat katseen nopeammin värikylläisillä yksityiskohdillaan. En tietenkään väitä, että tämä teosten nopeudet ja hitaudet liittyisivät minkälaiseen kulumiseen tai tyhjenemiseen. Ne vain soivat eri taajuuksilla. 

Project Roomissa ihastuin myös Val Smetsin Fake Paradise -installaatioon. Jo ennen kun olin enempää makustellut sen nimeä, kiinnitin huomioni sen avoimeen keinotekoisuuteen. Tilassa on karhea tekonurmi, himmeä valaistus ja tummat, voimakkaan värikkäät seinämät, jotka ovat kuin jostain fantastisesta sademetsästä. Katosta roikkuu pieniä ampiaisia, maasta kasvaa suuria sieniä. Ilmassa on jokin tunnistettava tuoksu. Paratiisin keinotekoisuudessa, sen feikkiydessä, on jotain huvipuistomaista. Tai se on kuin sukellus jostain Linnanmäen matkamuistokaupasta ostetun rihkama-avaimenperän sisään, jossa erilaiset värjätyt nesteet liukuvat toistensa ylitse ja lomitse. Jotain vähän nostalgistakin siinä on.

Heta Bilaletdinin installaatio puolestaan inspiroituu feikkiyden sijaan kotikutoisesta autenttisuudesta, joka vie ehkä jonnekin viime vuosisadan puolivälin scifileffojen pariin. Tyynyjen päällä olevat valaistut kivet ovat kuin vieraita planeettoja, jotka yhdistyvät toisiinsa mystisen välittäjäaineen kautta. Teos yhdistää nykyajassa pinnalla olevia ajatuksia mm. ihmisten ja toislajisten välisestä kommunikaatiosta varhaisempiin ufo-utopioihin yhteyden saamisesta vieraisiin elämänmuotoihin. Juuri tämänkaltaista optimismia olen ehkä kaivannutkin. Tai en tiedä, onko se optimismia, mutta kuitenkin.

C-tilan teoksista voisin vielä mainita Eva Lampun pehmeät ja melankoliset maalaus- ja kirjontatyöt. Etenkin kuva kasvottomasta lapsesta ja aikuisesta rannalla tuntui liikauttavan jotain. Se on kuin lomakuva, mutta siinä on jotain kangastuksenomaista ja aavemaista. Melkein kuin hallusinaatio. Muistaakseni vastakkaisella seinällä olevista teoksista piirtyi mieleen Tuomas Holstin teosten kiinnostavat tekstuurit. En voinut olla panematta merkille lätkämailavalmistaja Kohon logoja teosten kehysten ulkoreunoissa. 

Ehkä osassa teoksia panin merkille niiden vahvan yhteyden tunnistettaviin elämänpiireihin. Tällaisia olivat esimerkiksi Reetta Koskisen, Sakari Vinkon ja jo mainitun Maaria Jokimiehen maalaukset sekä vaikkapa Maisa Majakan keramiikkatyöt. Jotenkin tunnusomaista niille on tiukasti nykyaikaan sijoittuvat symbolit: bändipaidat, puistossa hengailu, asuntojen viherkasvit, kännykät ja niin edelleen. Minua tämä suunta jotenkin kiehtoo. Siinä on jonkinlaista haltuunoton tuntua, en vain ole varma, että mistä. Ehkä vain tästä kaikesta.

Kuvan Kevät – Taideyliopiston Kuvataideakatemian maisterinäyttely 10.10.–8.11.2020

Exhibition Laboratory, Merimiehenkatu 36 B & 36 C, 00150 Helsinki
Project Room, Lönnrotinkatu 35, 00180 Helsinki

Artikkelikuva: Inka Bell, Works 1-8 (2020) | Seiskan pojat.

Korjaus 27.10.2020: Korjattu Laura Dahlbergin teoksen materiaali akryylimuoviksi