Helsinki Contemporaryssa vielä sunnuntaihin saakka esillä oleva Liisa Lounilan näyttely Passing By käsittelee aikaa ja sen kulumista. Galleriatilassa aikaa merkitsevät muun muassa kellojen kakofoniset tikitykset, ohikiitävät maisemat ja pussinsulkijat. Aika. Arjessa sitä on usein liian vähän. Sitä katsoo kelloa – ehkä ehdin vielä nopeasti tehdä tämän ja tuon. Kun seuraavan kerran katsoo kelloa, huomaa ajan kuluneen ja kadonneen. On kiire! On lähdettävä äkkiä, juostava, yritettävä ehtiä ratikkaan, bussiin, seuraavaan paikkaan. Lomalla ja matkoilla ajasta tulee toisenlaista. Yhtäkkiä on aikaa katsoa ympärilleen, nähdä sellaiset ihmeet, joille sitä aikaa ei tavallisesti ole. Silloin iskee toisenlainen paniikki: kuinka voin pysäyttää ajan, muistaa tämän hetken, tallentaa sen? Liisa Lounilan vielä tämän viikon ajan Helsinki Contemporaryssa esillä oleva näyttely Passing By tutkii juuri tuota tarvetta ja aikaa laajemminkin. Gallerian etuosan täyttävissä, vastakkaisiin riveihin kuin kunniakujaksi asetelluissa monitoreissa vilisevät ohikiitävät näkymät. Monitorit ovat pieniä laatikoita, joiden sisällä avautuvat mustavalkoiset maisemat. Aavikot, metsät, vuoret liukuvat ohi eri tahtiin. Osa niistä kiitää ohi lujaa, osan liikettä tuskin huomaa. Matkalla nähty maisema on aivan uusi, odottamaton ja käsittämättömän upea. Niin upea, että on pakko kaivaa äkkiä kamera esiin ja yrittää tallentaa se. Näyttelyn nimikkoteoksen Passing By (2017) taustalla olleessa tarpeessa tallentaa on jotakin samaa kuin Instagramin tarinoissa. Tosin toisin kuin Lounilan useamman vuosikymmenen lävistävässä arkistossa, Instagramin tarinat tallentavat kuvaa, hälyä, asetelmia ja aikaa tavalla, johon kuuluu jakamisensa jälkeen katoaminen. Hetken säilymisen pidentäminen ja sen tallentaminen jakamisen vuoksi. Nuo ohikiitävät hetket kertovat elämästä ja siitä, kuinka vaikea ajankulua on hahmottaa. Kun odottaa jotakin tapahtuvaksi, ja siinä odottaessa se onkin yhtäkkiä ohi. Kauniit, arkiset, yksinäiset, turhanpäiväiset, sillä hetkellä unohtumattomat ihmeelliset asiat. Lounilan näyttelystä välittyykin paitsi halu muistaa myös taipumus unohtaa. Myöhemmin kun törmää joskus valtavalla innolla kuvaamaansa maisemaan, ei välttämättä enää edes muista mistä se on. Vaikka näkymä on dokumentoitu, siihen liittyvä tunne ei tallennukaan sen mukana. Lounilan teokset tuntuvat melankolisilta mutta myös lohdullisilta. Haluun tutkia aikaa ja sen kulumista niveltyy myös halu ymmärtää ja hyväksyä se. Mutta millaista aika sitten on? Miltä se kuulostaa? Kiireessä hengästyneenä verenkohinalta päässä, puhelimeen puhutuilta nopeilta lauseilta, sähköpostin kilahduksilta, autojen hurinalta ja nakuttavilta liikennevaloilta. Tai siltä, kun koettaa nukahtaa ja kuulee jokaisen viisarin liikahduksen syövän aikaa unelta. Kun on niin hiljaista, että kellon tikitys alkaa kuulostaa puheelta. Gallerian takatilan monikanavainen ääniteos Metronomi (2017) muistuttaa jälkimmäisestä. Siinä eri kellot puhuvat toistensa päälle. Niiden äänet limittyvät, kasvavat ja hiljenevät. Ne tulvivat myös kuviin. Toukokuun ensimmäinen, puolipilvistä (2016) on videoteos, jossa tyhjässä huoneessa liikkuva valo piirtää ajankulun. Garden (2017) puolestaan näyttää ajanjakson, yhden kasvukauden puutarhapalstalla lumien sulamisesta syksyyn. Kysymys siitä, kuinka ajan voi asettaa esille, saavuttaa jonkinlaisen kulminaatiopisteensä teoksessa Timekeeper (2017). Siinä aika on asetettu lasin alle tarkasteltaviksi siisteiksi riveiksi kuin eriväriset eksoottiset perhoset. Valkoisten ja keltaisten pussinsulkijoiden päivämäärät merkitsevät yhtä vuotta. Joitakin päivämääriä puuttuu, mutta toisia on useampi päällekkäin. Ne saavat pohtimaan, kuinka monta ostettua leipäpussia, syötyä tai homehtunutta leipää sisältyy vuoteen. Entä yhteen elämään? Näyttely esillä 29.10. saakka Helsinki Contemporary Bulevardi 10   Kuvat: Liisa Lounila, Passing By (2017) / Helsinki Contemporary. Liisa Lounila, Timekeeper (2017) / Helsinki Contemporary: Jussi Tiainen.]]>