Timo Viialainen käsittelee Oksasenkatu 11 -galleriassa esillä olevassa näyttelyssään Lossy häviöllisyyttä, häviötä ja häviämistä. 

Näyttelytekstin sävy näyttäytyy melankolisena, häviön äärelle pysähtyneenä ja sitä pohdiskelevana. Ehkä jos häviön onnistuisi hyväksymään, sen aiheuttama kipu tuskin enää tuntuisi. Ja jos tuntuisikin, se olisi henkistä haamusärkyä jostakin, jota ei ehkä enää pitkään aikaan ole ollut, mutta joka kuitenkin aika ajoin muistuttaisi tylppänä jomotuksena siitä, että joskus se jokin todella oli. Tai sitten häviön voi koettaa kohdata luopumiseen valmistautumalla, erilaisina ehdotuksina irtipäästämiseksi. 

Häviötä ja häviämistä tapahtuu monella tapaa ja monella eri tasolla. Yhtäkkiä musiikin kuuntelu ei enää tunnu miltään. Asiat menevät pois muodista. Eläinlajit katoavat kiihtyvää tahtia, kun käynnissä on kuudes sukupuuttoaalto. (Kalkkikiven ja fossiilien) ajallinen mittakaava hämmentää. 

Viialaisen näyttelyn teoksissa kummittelee häviön haamu. Se kulkee gallerian tilasta toiseen. Se saa ulos ikkunoista näkyvän, shakkiruutulattialla seisovan, jättimäisen keraamisen kukkopillin piippaamaan itsekseen. Se kaivertaa yläkertaan sijoiteltuihin kalkkikivestä ja muurauslaastista koostuviin teoksiin tekstejä, hiippailee raput alas ja kävelee lattialle asetetun kiven pintaan näkymättömän eläimen tassunjäljet. Se kulkee perimmäiseen huoneeseen, istuu pöydän ääreen tuolille ja liikuttelee tietokoneen hiirtä pöydän pinnalla ja näytöllä. 

Kuljen haamun perässä, mutta häviö seuraa väistämättä minuakin. Teos Kissa ja Leijona sijoittuu alakerran käytävään, seinän viereen. Se koostuu kaiverretusta kalkkikivestä ja kahdesta tulosteesta. Lattialla makaavaan litteän kiven yli kulkevat pienet tassunjäljet. Kiven yläpuolella seinällä on paperille printattu kuva berberileijonasta sekä kuvan tiedostonimi. 

Berberileijona (lat. Panthera leo leo, tunnetaan myös nimillä barbarileijona, atlaksenleijona ja atlasleijona) on luonnosta hävinnyt laji. Se eli ennen Pohjois-Afrikassa ja sillä on poikkeuksellisen tummat, lähes mustat häntätupsut ja uroksilla harja. Mustavalkoisessa kuvassa leijona kävelee yksin valtavien kiviseinien ympäröimänä Atlas-vuorilla. Se on viimeinen tunnettu kuva luonnossa elävästä yksilöstä, ja sen on ottanut Marcelin Flandrin vuonna 1925 Casablancasta Dakariin matkalla olleesta lentokoneesta. 

Kuvan äärellä, yksin vaeltavan leijonan kuvaa katsoessa haamukipu kalvaa. Miksi kaiken täytyy kadota? Jos berberinleijonia on vielä eläintarhoissa, voisiko niiden siirtäminen luontoon onnistua? Otetaanko niistä sitten uusia valokuvia? Kumoutuuko häviö? Tuleeko siitä silloin voitto? 

Timo Viialainen: Lossy 30.1. saakka Oksasenkatu 11 -galleriassa.

Artikkelikuva: Timo Viialainen Lossy (kuva rajattu alkuperäisestä).