Yohji Yamamoto esitteli hiljattain syksy/talvi-2016-17 mallistonsa, joka on tiettävästi saanut vaikutteita kansainvälisestä pakolaiskriisistä. Yohjin mallistossa näkyi siis kerrospukeutumista, isoja huiveja ja toppatakin päälle puettu t-paita. Kriisi on inspiroinut taiteilijoita laajalti. Galerie Anhavassa esillä oleva Timo Wrightin teos Kharon koostuu pakolaisten hylkäämistä pelastusliiveistä. Tuomas Laulainen ja Viivi Poutiainen kävivät paikan päällä ja keskustelivat eksploitaatiosta ja taiteilijan vastuusta.

Viivi: Helsingin Sanomien haastattelussa Timo Wright sanoo: ”Pelastusliivi on selkeä pakolaiskriisin symboli. Halusin, että teos on yksinkertainen, karu ja vetoaa tunteisiin. Aiheessa ei ole mitään kaunista”. Kharon todella on tosi yksinkertainen, karu ja symbolinen. Se missä teos mun mielestä epäonnistuu, on vetoaminen tunteisiin. Valitettavasti Kharon jätti minut aika kylmäksi. Katsoin vain niitä pelastusliivejä niin, että “okei, tässä näitä nyt on. Pakolaiset ovat näitä pitäneet ja nyt ne on täällä Helsingissä gallerian lattialla, pimeässä nurkassa”. Kun kuulin tästä näyttelystä / teoksesta, ennen kuin olin sitä edes nähnyt, mulle tuli automaattisesti mieleen Ai Weiwei. Eikä mennyt kuin joku viikko niin Weiwei oli tehnyt lähes saman teoksen Berliiniin. Se, miksi ylipäänsä heti ajattelin Weiweitä, johtuu siitä, että hänen teoksissaan on toistunut samantyyppinen yksinkertaistava, osoitteleva ja populistinen kantaaottavuus. Usein mun mielestä ne jää aika pinnalliseksi.

Tuomas: Joo, mulla oli aika sama kokemus tämän teoksen kanssa. Kharon jäi oikeastaan aika etäiseksi. Siksi vähän ihmettelenkin sitä miten tästä teoksesta on kirjoitettu ja puhuttu. Monille se tuntuu olevan valtava paatoskokemus, jonka äärellä saa liikuttua ja kauhistella maailmaa. Oikeastaan tästä tulee mieleen, että ehkä sitä Kharon tavoitteleekin: huomiota ja paatosta. Se puhetapa ja kuvasto, mitä tässä käytetään on minusta hyvin samanlainen mitä iltapäivälehdissä näkee. Kharon toistaa myös sitä iltapäivälehtien populistista otetta aika suoraan, samoin Ai Woiwoi [sic].

Viivi: Toki mua vähän harmittaa Wrightin puolesta. Ai Weiwei oli tuonut 14 000 pelastusliiviä, Anhavassa on joku sata. Weiwein teos on näkyvästi esillä julkisella paikalla Berlin Konzerthaus -konserttisalin sisäänkäynnillä. Teos oli myös tehty Berliinin elokuvafestivaalin Cinema for Peace -gaalan yhteyteen, jossa gaalavieraat saivat vielä kaiken kukkaraksi yllensä metalliset hätäpeitteet. Wrightin Kharon taas puolestaan on esillä suhteellisen pienessä kaupallisessa taidegalleriassa, ja sielläkin verhon takana pimeässä. Galleria kuitenkin on, vaikka kuinka haluttaisiin muuta väittää, eksklusiivinen tila. Jos vielä ajattelen sitä, minkälaisessa rieputuksessa Ai Weiwei on ollut pakolaisuutta käsittelevien teostensa kanssa viime aikoina, en ainakaan itse tahtoisi taiteilijana vertautua häneen. Se hukkuneen syyrialaispojan valokuvan toisinto oli yksinkertaisesti todella mauton.

Loppujen lopuksi kumpikin teos on mun mielestä eksploitaatiota. Harmillista vielä on se, että Kharon ei ole kovin vaikuttava. Se ei herätä mitenkään syvää myötätuntoa pakolaisia kohtaan. Ennemminkin siitä tuli mulle vähän nolo olo, että olen taidegalleriassa pällistelemässä näitä pelastusliivejä. Olen myös ollut aika yllättynyt siitä miten hampaattomasti teoksesta on ylipäätänsä kirjoitettu. Tuntuu ihan siltä, että “ajankohtaisuus” itsestään riittäisi tekemään tästä näyttelystä kiinnostavan. Helsingin Sanomissa nostettiin esille, että teos oli syntynyt nopeasti, koska Wrightille oli tarjoutunut yllättäen tilaisuus saada käyttöönsä näitä pelastusliivejä. Tämä tietenkin voisi selittää sitä, että ajatus teoksen takana ei tunnu aivan loppuun asti viedyltä.

Tuomas: No juu, tuossa kun vertaa Ai Weiwein ja Timo Wrightin teosten luonnetta niin huomaa myös sen miten ne eroaa merkittävällä tavalla siinä miten ne suhteutuu paikkaan. Berliinissä se teos saa edes jotain lisäarvoa paikkasidonnaisuudestaan, kun taas Anhavan projektitilassa Kharon tuntuu irralliselta ja perusteettomalta. Jo siitä syystä paikan valinnassa tämän teoksen kohdalla on mun mielestä tehty iso virhe. Kaiken lisäksi näyttelytila on kaupallinen galleria, joka tuntuu korostavan sitä eksploitaation tunnetta ja samalla tulee mieleen että onkohan tämä juttu mietitty ihan loppuun asti.

Ja vielä tuosta kirjoittelusta: Kharonia käsittelevät jutut ja arviot on aika hämmentäviä, koska ne ei oikein sano mitään. Yhdessäkään ei olla tartuttu teoksen sisältämiin ongelmakohtiin oikeastaan mitenkään, vaan keskitytty tunnereaktioihin. Vähän samanlainen ilmiö taidettiin kokea Jani Leinosen Tottelemattomuuskoulun pressitilaisuudessa Kiasmassa, kun Jani raahas sinne ne kerjäläiset ja sitten kaikkia itkettää ja hävettää. Itse en tätä ollut kokemassa, mutta esimerkiksi Kristiina Markkasen ja Kaisa Viljasen aiheesta kirjoittamia juttuja lukiessa korostuu just tunteisiinvetoavuus ja paatos. Tuntuu, että tällaisia tapauksissa ihmisten kyky ajatella menee pois päältä. En tarkoita, että olisi väärin tuntea myötätuntoa tai sääliä kerjäläisiä ja pakolaisia kohtaan, vaan että olis todella tärkeää huomata millaista rodullistavaa keskustelua Leinosen ja Wrightin teokset luo ja miten ne tekee sen. Ja käsitellä sitä kriittisesti. Tuntuu vähän että molemmissa tapauksissa halutaan osoittaa olevansa maailmanparantajia ja samalla vaan korostetaan sitä asetelmaa, että tässä olen minä katsoja ja tuossa ovat nuo kerjäläiset ja pakolaiset.

Taiteilija on etuoikeutettu siinä mielessä, että hän voi käyttää valtaa vähän laajemmin, kuin tavallinen ihminen. Taiteilija voi myös suorittaa tekoja, jotka on eettisesti kyseenalaisia, rikollisia tai tavallisen ihmisen mielestä väärin ja se taiteilijuus tekee sen tietyssä mielessä hyväksyttäväksi teoksen muodossa. Leinosen ja Wrightin tapauksessa se taiteilijuuden etuoikeus antaisi kuitenkin eväitä miettiä näitä tekoja vähän laajemmassa mittakaavassa, sekä taiteilijan että erityisesti sitä tarkastelevan journalistin lähtökohdista. Esimerkiksi ihan vaan miettimällä, että jos tarjoat kerjäläiselle rahaa siitä, että se tulee olemaan kerjäläinen sun taidenäyttelyyn niin onko sillä kerjäläisellä mahdollisuutta miettiä asiaa tai ylipäätään kieltäytyä tarjouksesta.

Viivi: En muuten minäkään huomannut, että Leinosen performanssia olisi medioissa kauhean kriittisesti tarkasteltu, tai ylipäätänsä koko näyttelyä. Kärkkääksi kommentaattoriksi profiloituva Jari ”Kulttuurihäirikkö” Tamminenkin promosi Tottelemattomuuskoulua, kuin siitä olisi hänelle maksettu.

Mä olen viime aikoina miettinyt taiteilijan vastuuta ja alkanut kallistumaan siihen, että taide ei voi olla joku oma irrallinen alue, jossa voi tehdä mitä tahansa. Koomikothan usein puhuu tästä, että kaikesta voi tehdä vitsin, jos se on hyvä ja naurattaa. Tuntuu, että nykytaidetta ajatellaan usein samalla tapaa, että se on jonkinlainen temmellyskenttä, jossa voi mitä tahansa tehdä, koska se on “kommentti” tai “herättää ajatuksia”. Voi toki olla, että oon väärässä.

Mitä mieltä olit muuten MIA:n Borders-videosta (ja biisistä)?

Tuomas: Tykkäsin Borderssista, se oli tosi vaikuttava mun mielestä. Videossa ja lyriikoissa on kans läsnä se etuoikeus ja sitä tunnutaan nimenomaan korostavan. Musta tässä video ja sanat tukee toisiaan ja tekee siitä jotenkin eheämmän sanomaltaan ja siks tämä musiikkivideo tuntuu vahvalta teokselta. Eksploitaatiokin tulee esille vähän eri tavalla. Ja eikös MIAlla ole kans jonkinlainen henkilökohtainen suhde pakolaisuuteen?

Joo ymmärrän mitä tarkoitat, kun puhut taiteilijan vastuusta. Mun mielestä taiteilija saa tehdä melkeinpä mitä vaan kehtaa, tietysti jossain rajoissa. Siinä kohtaa tulee kuitenkin esiin se, osaako se tehdä asian perustellusti ja uskottavasti. Ihmisenä se voi kuitenkin menettää kasvonsa ja sitä voidaan pitää kamalana tyyppinä tai rikottuaan lakia se voi joutua oikeuden eteen. Se teos taas on mun mielestä jossain määrin enemmän immuuni ja sitä pitäis tarkastella vähäsen erillään niistä mahdollisesti kyseenalaisista tempuista joilla se on saavutettu. Tosin, tässä kohtaa pitää miettiä missä määrin taiteilijan teot ja itse teos voidaan erottaa toisistaan.

Viivi: Voi olla vähän epäreilua vertailla pop-videota taidenäyttelyyn, mutta MIA:n tapauksessa se on musta ihan aiheellista, koska hän on myös itse ohjannut tuon videon. Itse myös pidin Bordersista. Mun mielestä se on yksinkertaisesti onnistunut teos, vaikka toki sitäkin voisi syyttää eksploitaatiosta. Kenties tässä se onnistuminen tulee juuri siitä, että sen käyttämät keinot tuntuvat nimenomaan perustelluilta ja uskottavilta. MIA on tosiaan itse kokenut pakolaisuuden henkilökohtaisesti.

Toki voidaan ajatella, että Timo Wrightin päämäärä oli nimenomaan saada meidät tuntemaan nolostumista katsoessamme näitä pelastusliivejä taidegalleriassa verhon takana. En ole kuitenkaan aivan varma riittääkö se perusteluksi. Ehkä eksploitaation rajaa voi olla vaikea vetää ja kukin joutuu määrittelemään sen omalla kohdallaan.

Tuomas: Niin, Hesarin pitkässä jutussa Wright puhuu siitä miten kaikki eurooppalaiset on syyllisiä pakolaiskriisiin. Ehkä tuossakin voisi myös miettiä, että onko yleensäkään tarpeen yrittää projisoida ihmisiin tiettyjä tunteita suhteessa pakolaisuuteen (tai suhteessa mihinkään). Voiko niin ylipäätään tehdä?

Timo Wright: Kharon (Χάρων)
2.–28.2.2016
Galerie Anhava
Fredrikinkatu 43
00120 Helsinki

Ai Weiwei @ Helsinki
25.9.2015-28.2.2016
HAM
Eteläinen Rautatiekatu 8
00100 Helsinki

Kuva: Timo Wrigth: Kharon (Χάρων), 2016