Sanna Lipponen: Näyttelysi Cosmic Zoom on tällä hetkellä esillä Forum Boxissa. Se on moniulotteinen kokonaisuus, jossa näyttelyn teokset keskustelevat toistensa kanssa monella tasolla: tietyt sävyt, materiaalit ja niiden kuviot toistuvat eri teoksissa. 

Nimi Cosmic Zoom avaa jonkin verran sitä, mistä näyttelyssä on kyse: katseen liikkumisesta kosmisesta mittakaavasta mikroskooppisen lähelle. Kertoisitko näyttelystä ja sen teemoista lisää?

Taru Happonen: Näyttelyn teosten lähtökohta on ollut tarkastella eliöitä ja ympäristöä mikroskooppisen läheltä ja kaukaa kosmisesta mittakaavasta. Minusta on kiehtovaa, kuinka avaruudessa ja maapallolla eri elementit tuntuvat järjestäytyvän mielellään kaoottisen loogisesti: samantyyppiset sommitelmat skaalautuvat eri mittakaavasta toiseen. Esimerkiksi jokin maisema avaruudesta katsottuna voi muistuttaa solujen rakennetta, kaupunki emolevyä tai sammakonkutu ihosolukkoa.

Maalauksissa on viitteitä näihin tiettyihin luonnosta löytyviin kuvioihin tai visuaalisiin kaavoihin. Annan vihjeitä esittävillä piirteillä, jotka hajotan osittain abstrakteiksi. Teokset liikkuvat siis abstraktin ja esittävän rajoilla. 

Pyrin tarkastelemaan eri eliölajeja, materiaaleja ja ympäristöjä yhdenvertaisina, kunnioittaen ja ihmetellen. Pohdin sekä materiaalisella että temaattisella tasolla sitä, miten orgaaninen ja synteettinen ovat erottamattomasti yhteen kietoutuneita ja miten monet tällaiset jaot ovat keinotekoisia. Teoksissa eri kuviot, muodot ja materiaalit muodostavat linkkejä toisiinsa: esimerkiksi mustan kierrätysmuovilevyn kuviot muistuttavat tähtitaivasta, jota olen myös toistanut kankaalle maalaamalla.

SL: Katsojana minusta on todella antoisaa havaita juuri noita yhteyksiä teosten välillä. Ja itse asiassa jossain määrin myös muiden Forum Boxissa samaan aikaan esillä olevien näyttelyiden välillä. Henna Ahon Hypofutulore, Päivikki Alaräihän Ajatusliikkeitä sekä Mediaboxissa Leda Vanevan teos Minims muodostavat kiinnostavan kokonaisuuden yhdessä Cosmic Zoomin kanssa.

Näyttelysi on myös temaattisesti vahva kokonaisuus, josta nämä jännitteet abstraktin ja esittävän, mikro- ja makrokosmoksen sekä orgaanisen ja synteettisen välillä välittyvät mielenkiintoisesti. Haluaisin kuulla lisää käyttämistäsi materiaaleista. Miten esimerkiksi päädyit maalaamaan kierrätysmuovilevylle? 

TH: Tämän näyttelyn teosten materiaaleja ovat öljyväri, helmiäispigmentti, kierrätysmuovi ja pellava. Minua kiinnostaa yhdistellä herkkiä, orgaanisen tuntuisia luonnonmateriaaleja synteettisten ja kliinien materiaalien kanssa. Se sopii temaattisesti teoksiini. Materiaaleissa kohtaavat myös maalauksen perinne ja tämä aika. 

Käyttämäni muovilevyt ovat sataprosenttisesti kierrätysmuovia, ja niitä käytetään teollisuudessa ja muotoilussa esimerkiksi kalusteiden materiaalina. Törmäsin niihin ensimmäisen kerran vuonna 2018 materiaaleja etsiessäni. Silloin ne eivät sopineet työskentelyyni, mutta 2021 palasin niihin, kun tein Kuvataideakatemiaan lopputyötä. Olen tosi viehättynyt tästä materiaalista ja sen kuvioista, jotka ovat kierrätetyn materiaalin vaihtuvuuden vuoksi sattumanvaraisia ja ainutlaatuisia. 

Minusta on myös erityisen herkullista ajatella kierrätysmuovin kohdalla syvää aikaa. Usein muovista puhutaan lähinnä aika uutena ja ihmisen luomana materiaalina, joka ei häviä luonnosta ja jonka mennyt historia on lyhyt. Raakaöljyn kautta muovin aikajana ulottuu kuitenkin jopa miljardien vuosien taa: eliöihin jotka ovat fossilisoituneet ja varastoituneet maaperään. 

Muoveja on monenlaisia, mutta synteettiset muovit ovat pääosin öljypohjaisia. Muovista taas tehdään vaikka mitä tuotteita tai esineitä, jotka ehkä sitten heitetään pois ja joissakin tapauksissa kierrätetään uudelleen. Tässä näyttelyssä käyttämäni levyt on valmistettu Briteissä muovipakkauksista ja leikkuulaudoista. Minusta on kiehtovaa ajatella, että joskus eläneet fossiilit ovat läsnä työssäni, ja nyt materiaalin elinkaari jatkuu taideteoksen muodossa.

SL: Maalauksistasi on välittynyt minulle aiemminkin tietynlainen materiaaleilla, massalla ja tunnuilla herkuttelu. Pidän kädenjälkeäsi tunnistettavana ja vahvana, mutta nyt sävyt ovat muuttuneet huomattavasti heleämmiksi ja herkemmiksi kuin aiemmissa teoksissasi. Millä tavalla itse koet tämän muutoksen, ja millainen tämä näyttelyprosessi on sinulle ollut?

TH: Omaan tekemiseen vaikuttavat monet asiat. Esimerkiksi käytännön tasolla työskentelyäni ohjaa se, etten halua hukata materiaalia, ja siksi suunnittelen ja luonnostelen teokset mahdollisimman tarkasti, vaikka ne muuttuvatkin prosessin myötä aina johonkin suuntaan. Pieleen mennyttä materiaalia kerään ja käytän uudelleen. Joskus joudun kaapimaan paksuja kerroksia öljyväriä pois maalauspohjalta, mutta massan voi sekoittaa ja siitä tulee hyvä harmaa.

Minulle teki hyvää se, että siirryin uuteen työhuoneeseen ja vanhat teokset jäivät hetkeksi edelliselle työhuoneelle. Kun ne olivat poissa silmistä, en verrannut tekemääni suoraan vanhoihin teoksiin. Ja koska uusi työhuone on suurempi myös teokseni voivat olla suurempia. 

Monenlaiset asiat vuotavat toisiinsa ja näiden teosten sävyihin on vaikuttanut myös henkilökohtaisessa elämässä koettu menetys. Aiemmissa teoksissani on enemmän massaa ja tummuutta, mutta nyt ne ovat kevyempiä ja ilmavampia. Olen myös halunnut jättää paljasta pellavakangasta näkyviin. Etsin teoksiin erityisesti perhosmaisen pastellisia sävyjä, jotka tuntuivat itselleni lohduttavilta. Perhosta koskettaessa sormiin jää helmiäistä, josta idea helmiäispigmentin käyttöön tuli. Maalaamalla näillä sävyillä olen myös lohduttanut itseäni. Suru ja synkkä tunnelma henkilökohtaisessa elämässä muuttui teoksissa toiveikkaaksi pohjavireeksi.

SL: Maalaamiseen liittyvä lempeys ja lohtu kuulostavat kauniilta. Ehkä tietynlaista lohdullisuutta on minusta myös kosmisen mittakaavan ajatuksessa ja katseessa, jonka lävitse tarkastelet asioita. Mitä ajattelet tästä?

TH: Kyllä. Minua lohdutti ajatus jatkuvuudesta, kuten vaikka noiden joskus eläneiden fossiilien kohdalla oli puhe. 

Oletko muuten törmännyt koskaan pallokalojen taiteeseen? Ne muotoilevat tosi hienoja symmetrisiä kuvioita hiekkaan partneria houkutellakseen.

Mietin tänä vuonna pallokalaa melko usein. Vuosi oli erityisen raskas, ja työkykyni oli suoraan sanottuna koetuksella. Kuvataiteen tekeminen on muutenkin välillä henkisesti haastavaa. Se vaatii usein paljon työtunteja ja vapaa-aikaa jää valitettavan vähän. Jossakin vaiheessa mietin, onko niin vaativassa työssä mitään järkeä. Tämä on klisee, mutta elämä saattaa itse kunkin kohdalla päättyä yllättäen, ja mietin paljon sitä, mihin rajallisen aikani käytän. Kuitenkin työ ja maalaaminen lohduttivat ja pitivät minua järjissäni: huomasin että kaikista vaihtoehdoista mieluiten vietän tämän työn kanssa paljon aikaa. Taiteen tekeminen ja maalaaminen ovat minulle ihan samanlainen vietti ja eläimellinen tarve kuin hiekkakuvioiden tekeminen pallokalalle.

Toisaalta erona pallokalaan, joka tekee täydellisen kauniita teoksia, minua kiinnostaa myös “kivan toisella puolella” oleva ilmaisu, kuten kollegani ja ystäväni Emma Luukkala kuvaili teostani No limbs, no eyes käydessään työhuoneellani. Hän sanoitti tuon hyvin. Minua houkuttelee lisätä teoksiini myös inhottavia elementtejä. Tarkastelen maailmaa teoksissa sellaisena kuin se on, myös ahdistavana ja kaoottisena. Silti näissä uusissa töissä tapaani katsoa liittyy enemmän toiveikkuutta. Muovia syövät bakteerit ovat esimerkiksi olleet inspiraation lähteenä.

SL: Ajatus taiteen tekemisestä viettinä ja pallokalan kuviot vetoavat minuun todella paljon. Missä määrin vietin toteuttaminen törmää taiteellisen työskentelyn realiteetteihin? Entä millä mielellä seuraat maalauksesta käytävää keskustelua? 

TH: Maalaus herättää aika ajoin keskustelua – ikään kuin siinä olisi välineenä jotain provosoivaa esimerkiksi sen “vanhanaikaisuuden” vuoksi. On kuitenkin vain mielenkiintoista, jos taiteilijat ovat eri mieltä, ja kritiikistä voi syntyä hedelmällisiä asioita. Minua kiinnostaa myös maalauksen laajennettu kenttä.

Maalaus on kieltämättä aika vaikea taiteenlaji, etenkin tuon perinteen taakan vuoksi. Kuinka esimerkiksi voi tehdä juuri tässä ajassa relevanttia taidetta maalaamalla, jos sellaista haluaa miettiä. 

Mutta jos palaan siihen viettiin, niin jos mietin maalausaktia, se on minulle keskeinen osa ihmisyyttä ja ihmiseläimenä olemista. Itse unohdan usein esimerkiksi syödä, kun olen maalaamisen pauloissa. Minun on täytynyt erikseen opetella pitämään taukoja, koska väsyneenä ja nälkäisenä pilaan työni. En oikein tiedä, miten jokin niin syvä tarve kuin maalaaminen voisi lakata olemasta jossakin ajassa relevantti, niin kuin ei syöminenkään lakkaa olemasta. 

Taiteilijana toimiminen on myös prekaari ala, mikä näkyy stressinä, korostuneena rahapuheena, keskinäisinä kilpailuasetelmina ja katkeruutenakin. Ihmisillä on hyvin erilaiset mahdollisuudet toimia taiteilijoina liittyen kulttuuriseen ja taloudelliseen pääomaan. Käydessäni Venetsian biennaalissa esimerkiksi mietin, kuinka suuria eroja eri paviljonkien välillä mahtoi olla rahoituksen suhteen. Kyllähän taloudellinen tilanne vaikuttaa taiteilijan työskentelyyn ja siihen, millaisia teoksia on ylipäätään mahdollista tehdä ja kuinka paljon taiteelleen voi antaa aikaa.

SL: Kiitos tästä keskustelusta – tuntuu että tässäkin pääsimme liikkumaan lempeästi eri mittakaavasta ja näkökulmasta toiseen. 

Cosmic Zoom on nyt valmis ja esillä, mutta onko sinulla jo ajatusta siitä, minkälaisten asioiden parissa seuraavaksi jatkat?

TH: Jatkan samantyyppisten ainesten ja ajatusten kanssa työskentelyä, ja pyrin kehittämään teoksia eteenpäin. Öljyvärin, muovin ja pellavan rinnalla metalli houkuttelee materiaalina. Pidän paksun öljyvärin bakteerinomaisesta kuhinasta, mutta minua kiinnostaa laajentaa ilmaisupalettiani maalauksista myös veistosten muotoon – tarkastella veistoksen ja maalauksen yhdistelmien mahdollisuuksia.

Taru Happonen: Cosmic Zoom Forum Boxissa 4.12. saakka.

Artikkelikuva: Taru Happonen Hormesis, 2022, öljy kierrätysmuoville, 74 x 62 x 2 cm