Toukokuussa Fiskarsin kylässä avautunut uusi taide- ja designbiennaali, Fiskars Village Art & Design Biennale 2019, pohtii eri materiaalien, elämänmuotojen ja taiteentekijöiden rinnakkaiseloa. Kolmesta eri näyttelystä koostuva biennaali on itsessään esimerkki nykytaiteen, taidekäsityön ja muotoilun yhteenkietoutumisesta.

Fiskarsin vanhaa ruukkialuetta levittäytyvän näyttelykokonaisuuden kahdesta muotoiluosiosta vastaavat Jasper Morrison ja Anniina Koivu. Biennaalin nykytaidenäyttelyn Kanssaelo – Beings with on kuratoinut Jenni Nurmenniemi, jonka työskentelyssä erilaiset ekosysteemit, kuten ihmisen ja muiden eliölajien ja elämänmuotojen väliset vuorovaikutus ja rinnakkaisuudet, ovat näkyneet keskeisinä teemoina jo pidempään.

On hienoa ja oikeastaan aika yllättävää, että muotoiluorganisaation (Luovi Productions) tuottama biennaali on antanut näyttelyn nykytaideosuudelle näin vapaat raamit. Kokonaisuuden teokset eivät ole mitään designin ja nykytaiteen rajapinnalla liikkuvia objekteja, vaan näyttelykokonaisuus on tilallisesti ja temaattisesti aika haastavakin. Toisaalta valtaosa näyttelyn teoksista on vahvan materiaalilähtöisiä, ja monet niistä löytävät luontevan ympäristön vanhasta ruukkimiljööstä.

Viime aikoina yhteiselon teemat ovat löytäneet tiensä esimerkiksi Kiasman kokoelmanäyttelyyn ja Wäinö Aaltosen museon WAMx-näyttelysarjaan. Kanssaelo-näyttelyssä ei kuitenkaan puhuta ainoastaan ihmisen ja luonnon vuorovaikutteisesta suhteesta, vaan laajemmin kaiken olemisemme eri tavoin läpäisevien kumppanuuksien ja yhteyksien ajattelemisesta ja huomioimisesta. Nurmenniemi on puhunut näyttelyn yhteydessä “kosmisesta kuratoinnista”, koska näyttelyprosessin aikana niin monet asiat tai teokset ovat osin sattumalta loksahtaneet kohdilleen tai muodostaneet yllättäviäkin vuorovaikutussuhteita.

Fiskarsissa vanhan ruukin Puimalaan ja Viljamakasiiniin sekä alueen ulkotiloihin levittäytyvän näyttelyn voi ajatella alkavan joen yläjuoksulta ja laskeutuvan kohti alajuoksua. Marjolijn Dijkmanin videoinstallaatio Navigating Polarities (2018) on huima aloitus näyttelykierrokselle. Ylhäältä projisoidut vaihtuvat kuviot heijastuvat lattialle asetettuun suurehkoon satelliittimaiseen, puusta ja polyesteristä valmistettuun kupoliin. On hypnoottista katsoa erilaisia outoja symboleja, tähtitaivaita ja karttoja, tai itsekseen liikuskelevia muotoja.

Kartat, tähdistöt ja muut navigoinnin apuvälineet ilmentävät maailmankaikkeutemme eri skaaloja, samoin kuin tapojamme havaita maailmaa ja suunnistaa siinä. Dijkmanin teos myös tutkii, miten erilaisia nuo keinot ovat eri aikoina ja eri lajeilla. Teos kutsuu katsojat kerääntymään ympärilleen kuin yhteiselle leirinuotiolle, olemistamme määrittävien magneettisten napojen siirtyessä hiljalleen uusiin sijainteihinsa.

Materiaalien vähemmän harmoninen rinnakkaiselo tulee näkyväksi Candice Linin installaatiossa The slow erosion of a hard white body (Chinese water torture) (2018). Kiinalaiseen vesikidutuslaitteeseen viittaavassa teoksessa puurakenteen sisällä lepää suuri klöntti polttamatonta, valkoista posliinia. Monivaiheisen lasitislausjärjestelmän, muoviletkujen, ämpärin, pumppujen, ajastinten ja löylykiulun välityksellä posliini joutuu tihkuvan veden armoille ja muuttaa muotoaan sen myötä. Kuten usein Linin teoksissa myös tällä kertaa teoksen läpi suodattuu postkolonialismin, alistamisen ja väkivallan pitkävaikutteisia jälkiä.

Näyttelykokonaisuudessa on tilaa myös sattumille ja sattumanvaraisille kanssaelon ilmentymille myös taiteilijoiden välillä. Linin teoksessa muoviletkujen läpi virtaava ja valkoista savea kiusaava tumma neste on peräisin eräältä näyttelyn toiselta taiteilijalta, Alma Heikkilältä. Neste on veteen sekoittuvaa tervaleppäuutetta. Liniä kiinnostaa tervan materiaalien sosiokulttuuriset ulottuvuudet ja esimerkiksi tervan merkitys suomalaisessa kulttuurissa. Lin kuvaakin työskentelyään värittävää suhdetta materiaaleihin sanoilla “desire for different materials”. Materiaalien sopivuus ja toisaalta sopimattomuus Fiskarsin ruukkialueelle tuntuu olevan tärkeä teema läpi koko näyttelyn.

Alma Heikkilä tutkii teoksessaan Related to or determined by the sun, (2015–2019) aurinkoa, hahmottelee auringon muotokuvaa ja tarkastelee tuon muotokuvan älyttömyyttä. Auringonvalolla on olennainen rooli teoksessa: Puimalaan siilautuva valo saa teoksen kaksipuolisen suuren maalauksen hehkumaan kuultaessaan sen lävitse. Heikkilä kohdistaa usein töissään katseen mikroskooppisen pieniin eliöihin ja bakteereihin, joihin havaintokyky ei normaalisti yllä. Nytkin hän kuvaa silmälle näkymätöntä, mutta päinvastoin massiivisessa mittakaavassa.

Puulattialle levittäytyvät keraamiset sienikasvustot ja bakteerit ovat peittäneet erilaiset ehkä lähiympäristöstä löytyneet materiaalit alleen. Toisella puolella maalausta saattaa erottaa (laho)puun lähikuvan syineen ja hyönteisten kaivamine reikineen. Auringonvalosta riippuvaisia nekin.

Jaana Laakkonen hyödyntää teoksessaan Some bodies know where the body of mine is – entangled, a stranger; we aren’t no bodies and this is our name, (2019) näyttelytilan rakenteita hyvin konkreettisella tavalla. Yhteenommellut kankaat, solmut ja köydet roikkuvat katto- ja seinärakenteista tai lötköttävät säkkinä mytyssä lattialla. Auringonvalo maalaa myös ne uusiksi: joka päivä, joka hetki katsomiskokemus on erilainen.

Kankaiden sekaan kiinnitetyssä vihreässä paperilapussa toivotaan tiheyttä (“A wish for thickness”). Tekstin kertoja pohtii teosprosessin eri vaiheita, suhdetta katsojaan ja tilaan. Hän ei halua vallata tilaa, ottaa sitä kaikkea irti tai lumota yleisöä maalatuilla tekstiileillä. On kyse yrittämisestä, lisäämisestä, oppimisesta ja harjoittamisesta. Kertojan mukaan mikään ei ole yksinkertaista, mustavalkoista, binääristä, vaan kaikki sijaitsee välitiloissa, joista käsin eri asioiden välille muodostetaan linkkejä ja yhteyksiä. Niin myös Laakkosen maalausinstallaatio on tekstin, tekstiilimateriaalien ja toimenpiteiden yhteenkietoutuma. Erilaisten interaktioiden tai intra-aktioiden logiikka on esiintynyt Laakkosen työskentelyä kehystävässä ajattelussa aiemminkin.

Raimo Saarinen on tuonut Puimalaan erilaisia kasveja, jotka on sullottu sylinterimäisiin lasiputkiin. Ne muistuttavat koeputkista, vitriineistä ja lasiastioissa nesteessä kelluvista epämuodostuneista eläin- tai ihmissikiöistä ja ruumiinosista. Tavallaan teokset ovatkin koeputkia, jotka testaavat miten luonnollisesta kasvuympäristöstään riistetyt kasvit sopeutuvat uusiin olosuhteisiinsa. Kaktus tuntuu suorastaan nauttivan olostaan ja kukoistaa, mutta muut kasvit selvästi kärsivät. Lasin sisäpinnalle huurustuva kasveista haihtuva kosteus korostaa niiden elinvoimaista läsnäoloa.

Kanssaeloa-näyttelyssä erilaisten tilojen käyttäminen ja tutkiminen on merkityksellisessä roolissa. Teoksia on sijoitettu myös ulkotiloihin. Matkalla Puimalasta alavirtaan kohti Viljamakasiinia voi muotoilija Jasper Morrisonin kuratoiman, kahdeksastatoista design-puistonpenkistä koostuvan Social Seating -näyttelyn lisäksi nähdä muun muassa Leah Beefermanin teoksen Seasons are opposites, paradoxes, inversions, extremes, versions, reflections 1 (Kilpisjärvi, Nuuksio) (2019).

Beeferman käsittelee maiseman kohtaamista moniulotteisella tavalla. Millaista on katsoa maisemaa Kilpisjärveltä tai Nuuksiosta keskellä Fiskarsia? Maiseman kerrostumat muistuttavat maatuskaa: maisemaa katsotaan toisen maiseman sisältä käsin ja sen sisällä on yhä uusia maisemia.

Beeferman käyttää kameraa eräänlaisena mittausvälineenä ja hänelle maiseman kuvaaminen on tapa purkaa ja koota maisemaa. Hän kuvaa tietyssä paikassa yhden päivän ajan tai eri aikoina. Beeferman pyrkii rikkomaan maiseman ja kuvien katsomistapaa. Esimerkiksi Viljamakasiinin ylimpään kerrokseen sijoitetussa teoksessa Soft Edge (Rogaland) (2017) hän käsittelee aallokon katsomista: sitä miten aallokkoa on totuttu katsomaan tietyllä tavalla ja kuinka sen katsomisen herättämiin tunteisiin ja ajatuksiin on totuttu. Mutta kun kuva on pilkottu ja siihen on yhdistetty abstrakteja viitteellisiä elementtejä mukaan, katsomiskokemukseen havahtuu: mitä minä oikeastaan katson?

Tuomas A. Laitisen installaatio Dossier of Osmosis (2018) on yksi näyttelyn helmistä. Laitisen työskentely rakentuu monialaisesti liikkuvan kuvan, kielen, äänen veistomateriaalien kuten lasin, biokemiallisten prosessien ja esimerkiksi tekoälyn tutkimisesta. Suorakulmion muotoiset lasiset pöydät muodostavat eräänlaisen epäsäännöllisen ristikon, jonka lomassa mustat johdot kiemurtelevat. Ristikkomuoto ja johtojen kiemurat toistuvat myös yksittäisten lasipöytien sisällä. Haihtuvan meriveden, kuparisulfaatin ja vitamiinipillereiden muodostaman kemiallisen prosessin, johon teosnimessäkin viitataan, maalaamat kuviot sekoittuvat Nora N. Khanin teksteihin.

Vihreiden ja ruskeiden marmoroituneiden, roiskeisten ja täplikkäiden väriläiskien leikkiä voisi tuijottaa ikuisuuden. Samoin Lasismi-lasipajan Joonas Laakson puhaltamia orgaanisen kiemurtelevia, pyöreitä ja rinkulanmuotoisia lasiobjekteja. Lasin muodot herättävät ajatuksen siitä, että ne voivat muuttua minä hetkenä hyvänsä valuvaksi nesteenkaltaiseksi, venyä tai painua kasaan ja jähmettyä taas uuteen muotoonsa. Niistä ei oikein tiedä, katsooko jotain itselle tuntematonta kommunikaatio- tai merkkijärjestelmää, yksisoluisia eliölajeja vai elottomia lasiveistoksia. Teokseen kuuluu myös ääntä, jota ei pysty havaitsemaan ihmiskorvalla.

Viljamakasiinin keskikerrokseen ripustetussa teoksessaan Anthology of Performance Pieces for Animals (2018) Richard Ibghy ja Marilou Lemmens ovat rakentaneet eräänlaisia pienoismalleja erilaisista eläinkokeista. Vitriinin sisään asetelluissa riveissä on kirkkaanvärisiä pieniä rakennelmia toinen toisensa jälkeen. Rakennelmien vieressä on käsinkirjoitettu selostus siitä, millaisesta eläinkokeesta eli “eläinten performanssista” on kyse. Osa näistä oikeasti eri aikoina toteutetuista “eläinperformansseista” on harmittomampia, osa taas on julmempia. Eräässä niistä kaksi aasiannorsua vetelee narua saadakseen lentopalloverkon väistymään ruoan tieltä. Toisessa taas rotat seikkailevat ruoan perässä kolmiulotteisessa labyrintissä. Jälkimmäinen performanssi sinänsä vaikuta kovin väkivaltaiselta, mutta sitä on edeltänyt ja edellyttänyt väkivalta: 23 rottaa on menettänyt silmänsä ja viiksensä.

Idgbyn ja Lemmensin teos on visuaalisesti minimalistinen ja leikkisä mutta tuo esiin paitsi eläinten keskinäiseen myös ihmisten ja eläinten väliseen kanssaeloon liittyviä moraalisia kysymyksiä. Siinä missä “eläinperformanssissa” apina pahastuu, jos lajitoveri saa samasta tehtävästä paremman herkun eli kurkun sijaan viinirypäleen, ihminen tekee eläimillä ja eläimille mitä huvittaa.

Viljamakasiinin pohjakerrokseen ja myös sieltä ulos saattelee Laura Põldin teoskokonaisuus Natural Shelter (2019), joka tutkii erilaisten lintujen pesänrakennustekniikoita ja jäljittelee näitä eri tavoin rakennettuja suojia. Keraamiset veistokset sopivat saumattomasti hämärään seinäsyvennykseen, josta voisi kuvitellakin löytyvän oikeastikin pääskysen savesta muotoileman röpelöisen kotipesän. Niitä säestävät Katrin Välin runot, jotka puhuvat ihmisen ja muiden eläinten välisestä suhteesta.

“Creatures are valuable neither in relation to their similarity to humans, nor because of their potential use. They are worthy because they exist. I would like to know them as they are. Even humans themselves are feeling uncomfortable in the world they have shaped. For many other beings, this world is not livable, it is literally killing them. This cannot be tolerated.”

Tämä kirjoitus syntyi kanssaelosta, moninaisesta vuorovaikutuksesta ja yhteistyöstä kahden kirjoittajan kesken.

Kanssaelo – Beings with

Lene Baadsvig Ørmen, Leah Beeferman, Marjolijn Dijkman, Ramina Habibollah, Johannes Heldén, Alma Heikkilä, Dambi Kim, Jaana Laakkonen, Tuomas A. Laitinen, Richard Ibghy & Marilou Lemmens, Candice Lin, Elina Minn, nabbteeri, Laura Põld, Aki Sasamoto, Raimo Saarinen, Tove Storch, Louise Waite
Fiskars Village Art & Design Biennale
19.5.–15.9.2019

Teksti: Rosa Kuosmanen ja Sanna Lipponen.
Pääkuva: Raimo Saarinen: Skenaario 1–3, 2019. Kuva: Kerttu Penttilä.