Ilmastokriisi on kaikkialla ja koskettaa kaikkia. Sitä käsitellään tiuhaan taiteessa varsinkin temaattisella tasolla, mutta ainakin aihetta käsittelevien teosten kohdalla taiteen tekemistä ja esittämistä tulisi pohtia laajemmin: Mitä materiaaleja käytetään? Miten niiden valmistaminen tai käyttäminen kuormittaa ympäristöä ja ilmastoa? Millä ja miten paljon teoksia ja taiteilijoita kuljetetaan ympäri maailmaa? Mikä on taideinstituutioiden rooli tässä tapahtumaketjussa?

Tallinnan taidehallissa esillä oleva ryhmänäyttely The Art of Being Good pureutuu näihin kysymyksiin ja käsittelee taiteen tekemisen ja sen esittämisen eettisyyttä erityisesti ilmastokriisin ja ekologisuuden näkökulmasta. Näyttelyn kuraattorille Siim Preimanille on tärkeää tuoda esille ristiriita siinä, että mikäli teosten tai näyttelyn keskeisin sisältö on käsitellä ilmastokriisiä, niiden ei varmaankaan tulisi edistää sitä.

Näyttelyssä ensimmäisenä vastassa on Roi Vaaran videoteos Artist’s Dilemma (1997). Siinä taiteilija töhöilee edestakaisin jäätä pitkin avarassa, lumisessa maisemassa. Keskellä kuva-alaa on kyltti, joka osoittaa kahteen suuntaan: elämä ja taide sijaitsevat vastakkaisissa suunnissa. Mustaan pukuun pukeutunut ja rusetin kaulaansa sitonut hahmo tähyilee vuoroin taidetta, vuoroin elämää kohti. Välillä hän kaivaa kiikarit esiin nähdäkseen paremmin. Hän yrittää lähteä toiseen suuntaan, katoaa kuvasta ja palaa sittenkin. Valinta on mahdoton.

Vaaran teos on nähty moneen kertaan ja monessa eri yhteydessä, mutta se johdattelee tämän näyttelyn teemoihin näppärällä tavalla. Valinnat voivat olla vaikeita taiteen ja elämän kohdalla, mutta jokaisen on pohdittava ilmastokriisin keskellä valintojaan ja tekemisiään eri tavalla. Muutos on hidasta ja huoli syyllisyydensekaista. Valintojen tekeminen voi myös näyttäytyä mittakaavaltaan merkityksettömänä. Pelastuuko maailma tosiaan sillä, että tässä näyttelyssä kertakäyttöisten seinätarrojen sijaan näyttelytiedot on maalattu ylijäämämaaleilla, näyttelyyn liittyvät tekstit ovat netissä tai sillä, ettei valaistukseen käytetä sähköä? Onneksi niukkuuteen pyrkiminen voi myös ruokkia luovuutta ja tuoda tilaa leikille, mikä näkyy esimerkiksi monissa näyttelyn teoksissa käytetyissä kierrätetyissä materiaaleissa.

Hanna Piksarvin teos Residual Material (1421 hours of manual arts with youth with emotional and behavioural disorders, wood) (2017–2019) on kuin puunpaloista lattialle aseteltu suuri mandala. Teos koostuu ympyrän muotoon asetelluista erimuotoisista ja epäsäännöllisistä puunpaloista. Ne ovat ylijäämämateriaalia, jota taiteilija on kerännyt toimiessaan puutöiden opettajana. Palasia on kertynyt useamman vuoden ajan, mutta ne ovat vaihtuneet sen aikana useampaan kertaan – moni on löytänyt sinä aikana työhönsä sopivan palan ja uusia on tullut tilalle.

Puukappaleet muodostavat samansävyisen, harmonisen kokonaisuuden, mutta erilaisia yksityiskohtia on antoisaa tarkastella: mikä juuri tämän palan kohdalla on mennyt pieleen tai miksi se on jäänyt käyttämättä? Kuka sen on tehnyt ja mitä hänen käsissään niistä käyttöön päässeistä osista syntyi?

Piksarvin teos pyrkii lukuisien pieleen menneiden palojen, turhiksi muuttuneiden muotojen lisäksi tekemään osaltaan näkyväksi sitä näkymätöntä työtä, jota Piksarvin työ sekä opettajana että taiteilijana sisältää sekä sitä mitä hän on tehnyt ja jakanut yhdessä oppilaiden kanssa. Mihin kohtaan opettajan ja taiteilijan roolien välille voi vetää rajan? Mikä kaikki on osa teosprosessia? Mikä taidetta ja mikä elämää?

Kierrätysmateriaalin tai roskan kannalta kiinnostavia teoksia ovat myös Diana Lelonekin Center for Living Things (2016–) sekä Dylan Ray Arnoldin Springtears absorbed in Phrasefingers growth diagram Saturating fibers, constant garden, Clutter moved new messages (2019). Ne molemmat määrittelevät poisheitetyn, arkisen tavaran ja roskan uudelleen.

Lelonekin Center for Living Things (2016–) on ainoa näyttelyyn ulkomailta kuljetettu teos. Tavallaan on älytöntä, että tässä on kasvatettu hiilijalanjälkeä, käytetty rahaa ja resursseja paitsi löydettyjen roskien kuljettamiseksi Puolasta Viroon myös niiden esillepanoon vitriinissä, jossa on eräänlaiset kasvihuoneolosuhteet. Ja kuitenkin Lelonekin teos on sekä oivaltava että tärkeä. Vitriinissä esillä olevat, löydetyt sammaloituneet kengät, muovipullot ja putket, vyönsoljet ja imurin suulakkeet ovat Lelonekin mukaan tulevaisuuden hybridejä: elottomasta syntynyttä uutta elämää. Sopivien elinympäristöjen kutistuessa ihmisen toiminnan vuoksi monet lajit yrittävät sopeutua uusiin ympäristöihin epätoivoisinakin näyttäytyvin tavoin.

Dylan Ray Arnoldin veistoksellisen installaation Springtears absorbed in Phrasefingers growth diagram Saturating fibers, constant garden, Clutter moved new messages (2019) materiaalit ovat kierrätettyjä ja löydettyjä arkisia esineitä: hedelmien kuljetuksessa käytettäviä pahveja, erilaisia letkuja, pulloja, koreja tai kanistereita. Roskasta puhumisen sijasta kyseessä ovat ”manipuloidut, kootut ja tarkoitukseltaan uudelleen määritellyt materiaalit”. Näiden arjessa usein näkymättömiksi ja merkityksettömiksi jäävien materiaalien veistoksellinen potentiaali aktualisoituu, ja ne tulevat uudella tavalla näkyviksi saadessaan taipua mielikuvituksellisiin muotoihin ja yhteyksiin osana installaatiota.

The Art of Being Good käsittelee taiteen tekemisen eettisyyttä ja valintojen merkitystä laajemminkin. Ekologisten kysymysten ohella se nostaa esiin myös sosiaaliset ulottuvuudet.

Jana Shostakin ja Jakub Jasiukiewiczin videoteos Guided Tour (2019) koostuu kolmesta eri projektista. Siinä nähdään muun muassa traileri teoksesta, jota he työstävät parhaillaan. Shostak osallistuu siinä Puolan missikisoihin. Hän on todella mukana kilpailussa ja osallistuu muiden kilpailijoiden kanssa erilaisiin tehtäviin. Samalla hän on mukana kilpailussa taiteilijana.

Videossa ”I Love You” Shostak kulkee kioskista toiseen ja sanoo myyjälle rakastavansa häntä. Useimmiten myyjät kaivavat saman tien esiin sen nimisen arvan, mutta joskus he jähmettyvät, sanovat saman Shostakille takaisin tai pohtivat miten ihanaa olisi, jos he kaikki sanoisivat niin toisilleen useammin.

Teos ”Nowacy” dokumentoi Shostakin yritystä etsiä vaihtoehtoa puolan pakolaista merkitsevälle sanalle ”uchodźca” siihen liittyvien negatiivisten konnotaatioiden vuoksi. Puolassa asuvalla Shostakilla on itselläänkin muualta tulleen identiteetti, sillä hän on kotoisin Valko-Venäjältä. Videolla korvaavaksi sanaksi ehdotetaan sanaa ”nowak”, joka tarkoittaa tulokasta. Nowak on myös Puolan yleisin sukunimi, sillä maanomistajat ovat kautta aikojen kutsuneet siten muualta tulijoita.

Bita Razavin teos Coloring Book for Concerned Adults (2017–) kohoaa näyttelytilan seinälle näyttelyvieraiden värittäminä väritystehtävinä. Razavi on suunnitellut väritettäviä sivuja erilaisilla aikuisia huolestuttavilla ja puhuttavilla teemoilla. Tässä kokonaisuudessa keskiössä ovat erityisesti virolaista yhteiskuntaa puhuttavat aiheet. Värityskirjan irtonaisille sivuille pyydetään värittämään erilaisiin kuvaajiin esimerkiksi rakennusjätteen osuus, keskimääräinen eläke, eri-ikäisten metsien osuus, syntyvyys tai aborttimäärät eri aikoina. Ohjeina sivuilla on esimerkiksi värittää ”typerät tiedemiehet ja tyhmät kukat jotta ne näyttävät älykkäämmiltä” tai ”lempiperheet lempiväreillä jotta kasvatetaan värikkäimmät lapset”. Mukana on myös labyrinttitehtävä, jossa autetaan venäläistä lentokonetta löytämään tiensä takaisin kotiin loukkaamatta Viron ilmatilaa.

Razavin teokseensa lataamat sävyt vaihtelevat ironisesta vakavaan, ja näyttelyn aikana teos muuttuu konkreettisesti mustavalkoisesta kirkkaan väriseksi.

Mari Volensin verhoista, äänestä ja valosta koostuva installaatio Slowly Revolving (2018–2019) käsittelee nykyajalle leimallista työn, tavoitettavuuden ja kiireen tuntua. Oransseilla kankailla peitetyistä ikkunoista sisään tuleva valo ja äänimaisema luovat raukean, meditatiivisen tunnelman, mutta toimistoista tutut paksuista, jämäköistä suikaleista muodostuvat verhot assosioituvat toimistotyöhön ankeimmillaan. Verhot vaihtavat hitaasti suuntaa kuin pystyyn nostetut sälekaihtimet. Ne tosin ovat kadottaneet (työ)päivän perinteisen kulun, kun tavoitettavissa on oltava koko ajan. Installaation synnyttämä tila on paradoksaalisesti sekä kaoottinen että askeettinen mielenmaisema, jossa meditoidaan ja tehdään töitä 24/7.

Toistensa lomaan osuvasti sijoitetut Georgi Markelovin kukat ja Uku Sepsivartin mehiläiset asettuvat ehkä tarpeettoman nokkelaan mutta toimivaan vuoropuheluun keskenään.

Markelovin teos Flowers for Mother (1994–2009) koostuu taiteilijan veistämistä tuhansista pienistä kukista. Markelov työsti paljon puisia veistoksia luontoaiheista ja neuvostosankareita Leninistä Klementiin. Kun yhteiskunta ja taidemaailman painotukset muuttuivat, Markelovin näyttelyt harvenivat ja hän veisti kukan toisensa jälkeen – jopa 6 000 kukkaa vuosien 1994 ja 2009 välillä. Kukkien säännönmukaisissa muodoissa on jotakin mekaanista ja käsitteellistä, mutta käytetyt puulajit ja pienet poikkeamat herättävät kukkameren eloon.

Markelovin kukkien tuntumassa pörräävät mehiläiset Sepsivartin teoksen Bee Dependent Existence (2018) muodossa. Sepsivart on aiemminkin tehnyt teoksia yhdessä toisten eläinlajien kanssa, esimerkiksi lainannut näyttelyynsä majavien tekemiä puuveistoksia tai antanut lintujen tehdä työn peitettyään materiaalin siemenillä, jota linnut nokkivat ja samalla veistivät.

Teoksessa Bee Dependent Existence näyttelytilassa jalustalla pyörii taiteilijan valmistama hänen itsensä muotoinen mehiläiskennorintakuva. Ympärillä olevat videot dokumentoivat sitä, kun taiteilija esittelee tekemänsä kennon mehiläisille.

Vaikka taiteilija ei voi määritellä mehiläisten käyttäytymistä, ei todellakaan ole selvää, onko kyseessä yhteistyö toislajisten kanssa vai niiden hyväksikäyttö, ja Sepsivart on tietoinen tästä ongelmasta. Hänen työskentelyssään olennaista on kuitenkin se, että vaikka hän tekisi virheitä, hän tekee edes niitä. Hän todella yrittää löytää uusia näkökulmia ja tapoja kanssaeloon. Kanssaeloon jota ilman ihmistä ei ole.

The Art of Being Good -näyttelyn taiteilijat ovat: Dylan Ray Arnold, Carl Giffney, Diana Lelonek, Taus Makhacheva, Georgi Markelov, Eléonore de Montesquiou, Jana Shostak and Jakub Jasiukiewicz, Hanna Piksarv, Liina Pääsuke, Bita Razavi, Uku Sepsivart, The Idiots, Roi Vaara ja Mari Volens.

Näyttely on esillä 1.9.2019 saakka
Tallinnan taidehalli / Tallinna Kunstihoone
Vabaduse väljak 6

Pääkuva: Georgi Markelov Flowers for Mother (1994–2009) ja Uku Sepsivart Bee Dependent Existence (2018) | Sanna Lipponen.

Huom. Kirjoittajan matkat ja majoituksen tarjosi Tallinnan taidehalli.