Wilma Hurskaisen näyttely The Man Comes Around avautui viime viikolla Valokuvagalleria Hippolytessä. Näyttelyn aiheena on mies ja sekös sukupuolentutkijaa hämmentää.   Olen seurannut Wilma Hurskaisen töitä ilolla. Aloitin sarjasta Woman Who Married a Horse, jolla Hurskainen sai minut paitsi ihastumaan (se tosin on hevosten kohdalla aika helppoa), myös pohtimaan teoksia Luce Irigarayn, psykoanalyysin ja erityisesti peilautumisen teeman kautta. Sarjassa naishahmot jakavat vinksahtaneen todellisuutensa hevosten kanssa. Monissa teoksissa naishahmot saavat maskuliinisen vastineensa, sulhasensa, hevosista. Kuitenkin monissa teoksissa naisten ja hevosten suhde näyttäytyy moniulotteisempana. Tietyissä teoksissa naishahmo rinnastuu hevoseen ja löytää vaatteiden värin kautta visuaalisen parinsa hevosesta. Hevoset ovat paitsi puolisoita, myös peilikuvia tai kaksosia, kuten teoksissa Mist (2012) tai Your Reflection (2012). Joissakin tapauksissa naishahmo ja hevonen yhdistyvät toisiinsa vielä tiiviimmin – jopa sekoittuvat toisiinsa, kuten teoksessa Puzzle (2013). Hurskaisen tuotannossa kiinnostavina olen kokenut edelläkuvattujen kohtaamisten ohella myös erilaiset naishahmon ja ympäristön suhdetta tarkastelevat teokset. Sarjassa Meditations naishahmot sulautuvat vaatteillaan taustan maisemaan. Nuo maisemiin katoavat naiset tuntuvat teoreettisesta näkökulmasta tarkasteltuna kuvittavan Maurice Merleau-Pontyn näkyvän ja näkymättömän ongelmaa superherkullisella tavalla. Minua kiehtoo valtavasti feministinen taiteentutkimus ja se, kuinka esimerkiksi Irigarayn ajatukset naisen subjektiviteetista, sukupuolittuneen subjektiviteetin näkyväksi tekemisestä sekä subjektien välisyydestä eivät ole vain kiehtovia filosofisella tasolla vaan tärkeitä myös nykytaiteen kohdalla käytävässä teoreettisessa ja kriittisessä keskustelussa. Koska pyrin tarkastelemaan teossisältöjä nykytaidetta tekevien naisten käytäntöjen sijaan, olin siis hiukan kauhuissani kun kuulin Hurskaisen siirtyneen miehiin. Ja vieläpä keski-ikäisiin! Koska olen tavallaan valinnut ja fakkiutunut tarkastelemaan Hurskaisen teoksia Irigarayn erityisen naisfeminiinisen käsitteen ja sitä taustoittavan ajattelutavan innoittamana, olen hukassa tämän monella tavalla tutun ja täysin vieraan vanhemman miehen edessä. Ja samalla tietenkin on selvää, kuinka yksisilmäisesti olen tarkastellut paitsi Irigarayta, myös esimerkiksi Hurskaista. Irigarayn tuotannossa erittäin keskeinen on sukupuolieron käsite ja Irigaray peräänkuuluttaakin sukupuolieron etiikkaa, mahdollisuutta sukupuolten todelliselle toteutumiselle, yhdessä ja erikseen. Sukupuolten toteutumista varjostaa kuitenkin se, että feminiininen määritellään maskuliinisen diskurssin kautta eikä itsessään. Irigaray tekee näkyväksi, miten filosofiaa ja ajattelurakennelmia hallitsevassa maskuliinisessa diskurssissa nainen jää miehen pimentoon, kääntöpuoleksi tai peilikuvaksi. Siten todellisen sukupuolieron on mahdoton toteutua. Irigaray pyrkiikin feminiinisen, aistillisen ajattelutavan kielellistämiseen: ”fallo-logosentrismin dekonstruktioon nimenomaan tunnustamalla toisenlaisen symbolisen järjestelmän, joka perustuu naisfeminiiniseen erityisyyteen”, kuten filosofi ja teoreetikko Rosi Braidotti summaa. Koska olen keskittynyt Irigarayn innoittamanakin naisfeminiinisen erityisyyden tarkasteluun, olen sivuuttanut maskuliinisuuden mahdollisuudet alaviitteen tasolle. Mutta nyt ollaankin miesmaskuliinisuuden erityisyyden äärellä! Itse näyttely The Man Comes Around on tietenkin hieno. Hurskainen jatkaa kuvattavan ja ympäristön suhteen tutkimista. Mieshahmo tosin ei pyri hukkumaan maisemaan edes maastoasussa metsällä ollessaan vaan on kuvissa keskiössä ja ehdottoman läsnä. Surullisena, vakavana, lähes pyhänä, riittämättömänä ja riittävänä, miehenä, ihmisenä. Se, mikä minua Hurskaisen kuvissa ilahduttaa, on se että hän on tarinankertoja. Tai ehkäpä pikemminkin tarinanherättäjä. Näyttelyn tiedotetekstissä kuvataan kuinka “[m]yytti puhumattomasta suomalaisesta miehestä liittyy erityisesti suuren ikäluokan edustajiin, jotka ovat pitkästä rauhanajasta huolimatta eläneet dramaattisten muutosten keskellä. ––– Hurskaisen kuvissa mies yrittää omilla ehdoillaan tulla toimeen muuttuvassa maailmassa. Ristiriitaisessa hahmossa yhdistyvät valta ja voimattomuus, uho ja pelko. Patriarkka tarrautuu tuttuun länsimaiseen elämäntapaansa, vaikka maa on pettämässä katumaasturin alta.” Kun kaurismäkeläinen mies istuu salaperäisenä autossa, seikkailee maisemasta toiseen, huoneesta toiseen, istuu kylppärissä, nukkuu sängyssä golf-mailojensa kanssa, herää kysymyksiä. Se, kuka mies on, olisi tyhjä ja turha kysymys, sillä hän on suomalainen keski-ikäinen mies. Jokainen ja ei kukaan. Katsojaa kiinnostaa miehen tarina ja asema. Missä on muuttumattomalta vaikuttavan keski-ikäisen miehen paikka muuttuvassa maailmassa? Mikä on hänen roolinsa? Täytyykö hänen nimenomaan esittää eri rooleja? Vaeltaako hän Hurskaisen kuvissa kulissista ja kostyymistä toiseen? Onko hän eniten nahoissaan mustassa puvussa itsevarmana sikaria poltellen vai pellolla pälvikalju hulmuten? Käpertyneenä sikiöasentoon golf-mailat petikumppaneinaan? Onko hän niin yksin? Löytääkö mies itselleen sopivaa roolia tai omaa paikkaansa muuttuvassa maailmassa? Hakeeko hän sitä kirkon ovelta, golf-kentältä ja junanraiteilta? Haluaako hän olla yksin, löytää itsensä, löytää rauhan? Mistä mies löytää rauhansa? Uima-altaassa veden alla hiljaisuudesta? Minne vene vie kun airot on nostettu veneen sisään? Viimeistään siinä kohtaa, kun mies joutuu tuuliajolle, alkaa päässäni soida Johnny Cashin sijaan Rafaelin enkeli. Etsiikö keski-ikäinen mies sittenkin omaa armahdustaan?   “Kumpi voittaa karhu vai leijona?” Kysyy minulta töissä johtaja Mikä minä olen sille vastaamaan Multa luvut jäi kesken aikanaan Anna minulle armahduksesi Ole minulle Rafaelin enkeli..   Ja samalla tajuan, että enkeleistähän se Irigaraykin puhuu.     The Man Comes Around -näyttely Valokuvagalleria Hippolytessä 18.6. saakka Yrjönkatu 8–10 sisäpiha, 00120 Helsinki +358 9 612 3344, www.hippolyte.fi Avoinna: ti–pe 12–16, la–su 12–16   Kuva näyttelystä: Sanna Lipponen]]>