Maaliskuussa Turun taidehallin pieneen galleriaan oli järjestetty yksivärisillä viivoilla täytettyjä pintoja, kierrätyskankaiden nurjalle puolelle piirrettyjä seismografisia maisemia, joihin silmät saattoivat hukkaantua.
Anu PasanenHei Dylan! Millaiset tunnelmat sinulla on nyt näyttelysi Nervous System(s), snooze(in9) purkamisen jälkeen? Miten tämä ennenaikainen sulkeminen nivoutuu osaksi installaation olemassaoloa tai tarinaa omassa mielessäsi?
Dylan Ray ArnoldMoi! Tunnelmat ovat tasaantuneet odottavan hämmentyneiksi. Olen palauttanut teokset niiden tavalliseen tilaansa, eli varaston eristykseen. Näyttely elää nyt turvallisesti dokumentaatiossa. Usein taiteelliseen prosessiin kuuluu väliaikainen eristäytyminen sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ja siten epävarmuus teosten tulkinnasta ja paikasta. Kollektiivinen poikkeustila tekee puolestaan näkyväksi maailman monimutkaisen kietoutumisen; eristettynäkin olemme sosiaalisten ja materiaalisten järjestelmien läpäisemiä. Kai sama koskee materiaaleja ja teoksia.
Näyttely liittyi osin vaikeuteen hahmottaa henkilökohtaisen ja planetaarisen ylivirittyneisyyden (tai kriisin) suhdetta. Lähestyin ajatusta maailman hermostollisena kytkeytymisenä. Vaikka näyttely on purettu, koen että sen esittämä kytkeytyminen on edelleen liikkeessä.
New Organ, 2020.
APJotenkin tuntuu, että tässä tilanteessa kaikki arkisetkin asiat saavat uusia merkityksiä ja asettuvat kokemukseen eri tavalla kuin “ennen”. Myös sinun näyttelysi ehdottama uusi materiaalinen järjestys vaikuttaa tässä eriskummallisessa ajassa erityisen puhuttelevalta. Arkipäiväisen veistoksellisuus tulee esiin, kun oudosti tutun oloiset esineet järjestyvät ja yhdistyvät uusilla tavoilla, litistetyt muodot muovaavat todellisuuden toiseksi. Taidehallin pienessä galleriassa minua ilahdutti myös tilan käyttö. Jotenkin siitä pienten asioiden ja herkkien, hauskojen yksityiskohtien bongaamisesta tuli osa kokemusta, sitä leimasi sekä löytämisen ilo että hämmentyneenä pysymisen nautinto. Haluaisitko kertoa jotain siitä, miten tämä näyttely rakentui ja miten siihen liittyvät materiaalit kulkeutuivat omille paikoilleen?
DRANimensä mukaisesti näyttely rakentui hermostuneisuuden ja torkkuilun välillä. Mukana oli myös pitkiä kävelyitä, keskusteluita ja podcastien kuuntelua, sekä olohuoneen vuoraantuminen piirroskammioksi. Prosessia jännitti henkilökohtaiset kasvukivut, yleinen epävarmuuden ilmapiiri, merkitysten ja diskurssien kehollisuus sekä esimerkiksi näyttelytilan, työhuoneen ja kodin mittakaavat ja intiimiys.
Ajattelin uudella materiaalisella järjestyksellä konkreettisesti tilannetta, jossa huomio kiinnittyy järjestymiseen: prosessiin jossa jännitteistä pullahtaa muotoja. Teosten ja kokonaisuuden rakentumisessa on minulle kyse jonkinlaisen kehon syntymisestä. Sen kehitykseen vaikuttavat ympäristön jännitteet sekä niistä kehossa sikiävä mieli, jolla on oma erityinen kuvionsa. Tarkoitan kuvioilla maailmaa tuottavia dynamiikkoja. Ne ovat myös metonymioita ja metaforia muista järjestelmistä.
Teoskokonaisuus on kierrellyt ainakin kuviteltujen ennustaja-addiktin ja sijoituskonsultin toimistosta kypsän modernin pienoismalliraunioille kauppakeskuksiin, museoon ja muihin puoskaripajoihin. Mukana oli koko ajan ajatus mentaalisesta tilannehuoneesta, jossa viivat ja elementit ovat piirtyneet kuvioksi vaiheessa olemisesta: valinnan ja muutoksen vaikeuksista. Yllättäen teokset asettuivat näyttelytilaan kitkattomasti.
Red Noise, 2019–2020
APJännä kuulla tuosta kehollisuudesta. Jotenkin se käytettyjen ainesten kerroksellisuus alkoi myöhemmin näyttelyä miettiessäni assosioitua minulla myös kehoon ja esimerkiksi ihon eri osiin. Erityisesti lattialla lepäävät assemblaasit toivan mieleen jotain elinmäistä, toisiinsa orgaanisesti limittyviä osasia, joilla on omat ominaisuutensa ja tehtävänsä, mutta joista yhdessä muodostuu toiminnallinen ja rakenteellinen kokonaisuus. Kuitenkin se tilakokemus paikan päällä oli hauskan oudolla tavalla samaan aikaan kliininen ja kodikas, varsinkin kun seiniä asuttavat kankaat peilautuivat esiin myös kiiltäväksi maalatusta lattiasta ja toivat havaittavaksi vielä yhden kerroksen lisää.
DRAHalusin installaation olevan samalla runsas ja tiheä, mutta kuitenkin tilallisesti ja kehollisesti lempeä vieraalle. Lattian kiiltoon verraten kangas on intiimiä ja silti jotenkin anonyymiä. Valikoimani kankaat ovat erilaisia tyyliltään, sidokseltaan ja tunnultaan, joten niissä hermostollisen viivan intensiteetti ja itseorganisoitumisen aste vaihtelee. Välillä viivaa vei mielikuva tai kofeiini, toisinaan pinta tai podcast ohjasi. Installaatiossa ja assemblaaseissa on voimakkaammat omat suuntaviivansa, joten halusin korostaa niiden ohella piirrosviivalla omaa haurauttani.
Toisaalta käytin teoksissa elementtejä, jotka kantavat edelleen kulttuurisia merkityksiä ja jälkiä sosiaalisesta (suhteista, työstä, pääomasta etc.). Vietin työhuoneella paljon aikaa The maintenance crews for the big explanatory machine or Decay Pilot -teoksen kanssa altistuen sen elementtien affektiiviselle ja ehdottelevalle sirinälle. Sisällytin pohdinnan jälkeen installaatioon muokattuja säästöpossuja, solmiokobran ja Wilsonin (Castaway-elokuvasta) jonkinlaisina kädenojennuksina tulkitsijoille. Sinun havaintoasi mukaillen, halusin näyttelyn pääsevän vierailijan iholle sekä tunnun, että tunnistettavien merkkien avulla.
Olen kiinnostunut tietystä anakronismista, mutta huomaan että monet teosten elementit liittyvät 90-lukuun: jonkinlaiseen täysi-ikäistymiskokemukseen ristiriitaisine lupauksine ja odotuksineen. On langattomia satelliittiyhteyksiä ja viattomia travellereja: kaikkea on saatavilla, mutta Tom Hanks voi olla rauhassa autiolla saarella. Ajattelen silti, että käyttämäni materiaalit ja elementit ovat sitkeästi kerroksina tässä päivässä. Myös näyttelyn teemakappaleena Freed from Desire vuodelta 1996 kaikuu yksinkertaisuudessaan inhimillisiä, ikiaikaisiakin teemoja halun hankaluuksista.
Flee Fight Freeze, 2019–2020.
APNäyttelyä ja työskentelyäsi leimaa hermostollisuus, monitahoinen kytkeytyminen maailmassa ilmeneviin asioihin. Tai kuten näyttelytekstissä sanottiin: “Tässä arjen psykedeelisessä ekologiassa materiaali- ja energiavirtojen kohtaamiset kehollistuvat muodoksi ja tuottavat hermostollisia kuvioita sosiaalisista ilmastoista.” Minusta oli kiinnostavaa, että kun tekemisen ja olemisen jännitteisyyden tuo tietoisesti mukaan ilmaisuun, niin lopputulos (jos nyt sellaisia sanoja kannattaa käyttää) näyttäytyy jotenkin ilmavana ja rauhoittavana. Miten olet päätynyt tällaisten työskentelytapojen äärelle? Missä määrin sinä työstät materiaaleja tai ideoita ja missä määrin ne muovaavat sinua?
DRAOlen päätynyt tällaisten työtapojen äärelle osittain kyvyttömyydestä kiinnittyä ja keskittyä yhteen aiheeseen, välineeseen tai teokseen. Jossain vaiheessa hyväksyin työskentelyni luonnosmaisen, jatkuvien merkintöjen ja elehdinnän myötä syntyvän logiikan. Työskentely ulottuu työhuoneelta helposti (vaikka ongelmallisesti) muualle arkeen; kadulle, kotiin, vaihtolavoille ja uniin. Kohtaan päivittäin tilanteita, materiaaleja ja muita kehoja, jotka koskettavat eri tasoilla, banaalista runolliseen ja psykedeelisestä vähäiseen. Niille altistumisen myötä mielikuvitus ja havainto liikkuvat tunnistamisen ja vierauttamisen välillä. Ja hermosto seuraa nopeasti kasaten väitteitä ja piirtyen mukaan kuvioon.
Päivityksiä ja syötteitä sormeillessa kaikki voi olla liikaa, mutta maailman äänekkyys voi myös yllättäen ruokkia leikkimielisyyttä. Se on usein itsetarkoituksellista. En voi kuitenkaan kieltää tekemisen terapeuttista vaikutusta, jolloin kitkainen kokemus voi löytää paikkansa. Ehkä kaikki järjestelmät palaavat lopulta kaaokseen, ja toisaalta kaaos (tai monimutkaisuus) ei voi olla synnyttämättä muotoa. Tässä näyttelyssä halusin kytkeä teokset epävarmuuden maastoon, mutta välttää maailmanlopun kuvastoa. Leikkisyys on myös järjestelmien kokeilua ja spekulointia toivon ja toivottomuuden ulottumattomissa.
Työstän materiaaleja välillä paljonkin, toisinaan vain hieman. Fyysisiä muokkauksia olennaisempaa on, että ne käyvät läpi kehkeytymässä olevan kehon viritteitä ja asentoja. Minulla on välitöntä vaikutusvaltaa manipuloidessani materiaaleja, kun taas ne vaikuttavat joukkoina enemmän tajuntaani ja aistiorientaatiooni. Prosessia viittelöi eteenpäin hermostollinen toimijuuteni, mutta pyrin altistumaan materiaalien epämääräisyydelle, ehdotuksille ja tavalle olla. Ehkä ilmavuus ja rauhallisuuden tuntu kumpuavat siitä, että näyttelyssä asiat ja jännitteet ovat hetken paikoillaan?
Dylan Ray Arnoldin näyttely Nervous System(s), snooze(in9) oli tarkoitus olla esillä Turun taidehallissa 21.2.–22.3.2020. Näyttelytila kuitenkin suljettiin yleisöltä 14.3. koronavirustartuntojen ehkäisemiseksi.
Olen taidealan humanisti, vapaa kirjoittaja ja filosofian maisteri Turusta. Tällä hetkellä maailmassa olemisessa tuntuu tärkeältä tarkkailun ja osallistumisen tasapaino. Ihmettelen pieniä liikahduksia pinnan alla niin taiteessa, kirjoittamisessa kuin elämässäkin.
We use cookies to ensure that we give you the best experience on our website. If you continue to use this site we will assume that you are happy with it.Ok