Katse etsii ahneesti oransseja, pieniä ja pulleita pilviä. Käsi kurottaa kohti mättäillä kasvavia hilloja kerta toisensa jälkeen. Kumisaappaat painuvat kosteaan suohon, asento kumaraan. Marjojen mehu valuu pitkin käsiä ja hiki kasvoille hatun tai sääskihupun alta. Hyönteisten ininä ympärillä on niin jatkuvaa, että sitä tuskin enää huomaa. Tärkeintä on, että marja toisensa jälkeen siirtyy mättäältä käteen, kädestä ämpäriin. 

Hanna Kannon teoksista välittyy marjastamisen palo ja kiihko – se kun on viettänyt päivän hillasuolla ja marjat vilisevät silmissä vielä illallakin ennen nukahtamista. Maalauksissa marjastajahahmot kyyristelevät tai rynnivät menemään raajat venyen tai valuen saaliinaan tuttuja marjoja: hilloja, mustikoita ja puolukoita. Marjastamisen kautta Kanto kuvaa mehukkaasta kulmasta sekä suomalaisten luontosuhteen arkisuutta että sen erityisyyttä.  

Kanto on ammentanut taiteellisessa työskentelyssään pohjoisen luonnosta jo pitkään. Yhteys eletyn arjen, ympäröivän luonnon sekä sen kuvaamisen kanssa oli aiemmin suoraviivaisempi ja perustui enemmän maiseman kuvaamiseen. Luonnontieteellisen tutkimusryhmän kenttätyöskentelyn seuraaminen puolestaan avasi hänelle uudenlaisia tapoja katsoa tuttuja maisemia: mikroskoopin ja luonnontieteellisen linssin lävitse. Nyt metsässä – ja maalauksessa – liikkuminen on muuttunut antoisalla tavalla mutkikkaammaksi ja moniulotteisemmaksi. Edelleen olennaisinta on pohjoinen luonto: sen arvostaminen ja aistiminen, mitä ympärillämme on.

Keräämisen monet merkitykset

Epoksimassan sisään pienten kuplien keskelle jähmettyneet kasvit – Kannon teoksiaan varten keräämät karpalot, tupasvillat, lehväsammalet, suopursut tai vaivaiskoivut – ovat kuin meripihkassa säilyneitä osasia menneistä ajoista. Kasvien nimien lisäksi niiden keräyspaikkojen nimet puhuttelevat: Joutsenenpesäaapa, Pyhälatva-aapa, Pietarijänkä ja Hevosenpäärimpi. En ole käynyt näistä yhdessäkään, mutta kasveja katsoessani minusta tuntuu, että niihin on tallentunut kasvien osien muodossa jotakin näistä paikoista. Ehkä kasvit muistavat ja kantavat yhä mukanaan suon tuoksuja, auringonpaistetta, tuulia ja sateita, jotka ne ovat kokeneet ennen kuin ne on poimittu ja säilötty muovin sisään.  

Kanto rinnastaa oivaltavasti marjastamisen ja kasvinäytteiden keräämisen: molemmat ovat esimerkkejä ihmisen tavasta hyödyntää luontoa kasveja keräämällä. Siinä missä poimurin kanssa kädet ja suupielet sinisenä viuhtominen kunnon mustikkasaaliin perässä on ravinnon haalimista, luonnontieteellisten kasvinäytteiden kohdalla tarkoituksena on kartuttaa tietoa ja ymmärrystä.  

Maalauksen ehdoilla etenemällä löytää toisenlaisia asioita kuin kasvinäytteitä keräämällä, mutta molemmat ovat tapoja olla tässä maailmassa, yrityksiä ymmärtää, tutkia ja jäsentää sitä. Kannon teoksissa luonnontieteet ovat konkreettisesti läsnä kasvi- ja mineraalinäytteiden ohella myös laboratoriovälineissä, jotka saavat hänen teoksessaan uudenlaisia tehtäviä ja merkityksiä, kun erilaiset letkut ja lasipullot asettuvat vuoropuheluun maalausten ja keraamisten veistosten kanssa. 

Keräämisen kautta metsäteema ja luontosuhde laajenevat pohdintoihin ihmisen taipumuksesta hyödyntää, järkeistää ja mystifioida luontoa. Luontokadon ja ilmastokriisin keskellä huoli on jatkuvasti läsnä, mutta ote, jolla Kanto käsittelee aihettaan, on paitsi tarkka ja kriittinen myös lempeä, humoristinen ja absurdi. Maalauksissa kuvatut marjastajahahmot ovat koomisia valuvine hikipisaroineen, poimureineen ja sukkamehuineen. Kun ruttaantuneet crocsit ja sukkamehut yhdistyvät mehustimiin ja letkuihin, tulee ihmisestä itsestään kohde, josta tiristää nesteitä talteen.

Sekoittumisen kautta syvemmälle metsään

Maalauksissa kuvatut ja keraamisten veistosten konkreettisina osina olevat letkut viittaavat nesteiden siirtämiseen paikasta tai kappaleesta toiseen. Marjastuksen, näytteiden keräämisen, aineiden uuttamisen, imemisen tai siirtämisen myötä Kanto tekee näkyväksi ihmisen toiminnan ohella elämän huokoisen ja virtaavan luonteen – sen miten kaikki on paitsi jatkuvassa liikkeessä myös yhteydessä toisiinsa.  

Emanuele Coccia kirjoittaa teoksessaan Kasvien elämä. Sekoittumisen metafysiikkaa siitä, miten filosofiassa kasvit ovat jääneet sivuosaan ja eräänlaiseksi “kosmiseksi ornamentiksi”, vaikka ne ovat koko olemassaolomme ja elämämme perusta. Coccia pyrkii osoittamaan asioiden jatkuvan yhteenkietoutumisen, joka ilmenee esimerkiksi jokaisessa sisään- ja uloshengityksessä. Elämä ja ympäristömme tapahtuvat koko ajan.   

Coccian mukaan sekoittuminen tapahtuu myös ajattelun tasolla: ”Maailmassa kaikki sekoittuu kaikkeen, eikä mikään ole ontologisesti muusta erillistä. Tämä pätee myös tietoon ja ideoihin. Ajattelun meressä kaikki kommunikoi kaiken kanssa, jokainen tieto lävistää kaikki muut ja tulee kaikkien muiden lävistämäksi” (Coccia, 2020, s. 116.) 

Tämä perustavanlaatuinen sekoittuminen näkyy Kannon teoksissa hämmästyttävän monella tasolla. Maalauksissa marja ja marjastaja sekoittuvat toisiinsa, kun marjastajan käsien ja suupielten iho muuttuu mustikansiniseksi ja hillastajan jalat oransseiksi kupliksi. Kanto venyttää hahmojen muotoja ja mittasuhteita, liioittelee ja leikittelee tai tiivistää muodot viittellisiksi. Maalaukset ovat mielikuvituksellisia ja hallittuja.  

Hänen ilmaisunsa liikkuu esittävän ja abstraktin välimaastossa, vaeltaa kohti toista ja kääntyy kulkemaan toiseen suuntaan niin että reitti on aina uusi. Maalauksissa on läsnä tietty huokoisuus, läpikuultavuus ja hengittävyys sekä toisaalta todella tarkka ja kurinalainen viiva. Niiden tunnistettavat ja orgaaniset muodot –  toukkien pesät, onkalot, kotelokehdot tai maanalaiset käytävät – törmäävät ritilöiden tiukkoihin viivastoihin tai mehustimien putkistoihin ja letkuihin. Nämä kontrastit, rinnastukset ja ristiriidat tekevät maalauksista loputtoman kiinnostavia.  

Samoin se, että teosten materiaalit ja välineet vaihtelevat laajasti. Kanto käyttää kynäruiskua ja maalaa luonnonpigmenteillä sekä öljyllä ja akryylillä. Maalaukset saattavat kasvaa myös kankaan reunojen yli ja muuttua kolmiulotteisiksi keraamisiksi elementeiksi. Installaatioissa muoviletkut ja lasipullot tai keraamiset pienet veistokset ja kynäruiskumaalaukset muodostavat aivan omanlaisiaan metsä- ja suomaisemia.  

Kanto kurottaa teoksillaan moneen suuntaan ja kulkee metsässä omia polkujaan, joita on kiehtovaa seurata. Ja vaikka näyttelykokonaisuuteen mahtuu lukuisia eri sävyjä, tasoja, välineitä ja ilmaisumuotoja, kokonaisuus pysyy hallittuna. Erilaiset visuaaliset tai temaattiset yhteydet, siirtymät ja sillat teosten välillä houkuttelevat katsomaan läheltä ja tarkasti. Samalla ne tarjoavat uusia näkökulmia ja reittejä, joita lähteä kulkemaan syvemmälle metsään – ja sekoittua siihen. 

Näyttely on esillä Rovaniemen taidemuseossa, Kulttuuritalo Korundissa 21.1.2024 saakka.

Viittaukset:  

Emanuele Coccia: Kasvien elämä. Sekoittumisen metafysiikkaa. Alkuteos La vie des plantes. Une métaphysique du mélange. Suomentanut Jussi Palmusaari. 153 s. Tutkijaliitto 2020

Artikkelikuva: Hanna Kanto, Poimija / Forager, 2023, öljy kankaalle, lasitettu kivitavara, 220x160cm. Kuva: Timo Nieminen

Teksti on julkaistu alunperin Rovaniemen taidemuseossa Kulttuurikeskus Korundissa esillä olevan Hanna Kannon Poimija-näyttelyn katalogissa.