Elokuisen viikonlopun ajaksi Suvilahden voimala-alueen omaan huumaavaan todellisuuteensa saartava Flow Festival on vuosi vuodelta hivuttautunut identiteetiltään kohti kokonaisvaltaista monitaidefestivaalia, jossa pääosassa olevan musiikin lisäksi panostetaan visuaaliseen taiteeseen, designiin, elokuvaan sekä monitaiteellisiin kokonaisuuksiin. Tänäkin vuonna näyttävästi esillä olivat myös sirkus, musiikkivideot, lyhytelokuvat sekä mediataide, joiden esitysareenana toimi kaikkina festivaalipäivinä Cirko-keskus. On kunnioitettavaa, että samalla kun Flow on pääesiintyjiensä suhteen siirtynyt kohti laajempaa yleisöä houkuttelevaa valtavirtaa, voimia riittää kasata ympärille myös komea nykytaideohjelmisto, jota ilmankin keskivertofestivaalivieras luultavasti pärjäisi – ja ostaisi lipun. Kolmatta kertaa valittu Flown vuoden kuvataiteilija oli tänä vuonna irakilaislähtöinen Adel Abidin, jolta nähtiin festivaaleilla kolme teosta. Anssi Kasitonnin robotti-installaatio oli osa The Other Sound -ohjelmistoa ja Landys Roimolan tilateos Goo levittäytyi festivaalialueen takapihalle.

Yhä laajempaa yleisöä kosiskelevana, mutta silti kiistämättä edelleen myös superlaadukkaan marginaalimusiikin tarjottimena Flow muodostaa kiinnostavan kontekstin nykytaiteen esittämiseen. Ainutlaatuinen miljöö ja monipuolinen katsojapotentiaali ovat volyymiltaan kaukana gallerioiden tavoittamattomissa. Mutta käyttääkö festivaali mahdollisuutensa kuvataiteen esitysareenana niin hyvin kuin voisi, ja mitä festivaali tavoittelee luomallaan monitaiteellisella imagolla? Onko edes relevanttia erottaa yksittäiset “nykytaideteokset” festivaalin “taideohjelmistoksi” kun festivaali muodostaa itsessään jo eräänlaisen kokonaistaideteoksen? Ja niin, olivatko teokset edes hyviä? Ruoditaanpa.

Anna-Kaisa: Musta on kiinnostavaa, miten loppujen lopuksi keikat jäi enemmän mieleen “kokonaistaideteoksina” kuin se varsinainen taide. Esimerkiksi Darkside, Robyn / Röyksopp ja Grateful Däd voisi käydä myös nykytaiteesta, jos ei ajatella taidetta tiettyjen materiaalien, muotojen tai sääntöjen hallintana, vaan kokemuksena, joka syntyy jonkin koettavan ja kokijan välillä. Muusikoilla on ehkä suurempi vapaus etsiä esitykseensä aina jotain, joka lähtökohtaisesti tukee sen tilanteen intensiteettiä, ilman että tarvitsisi ajatella että siitä jää jäljelle jotain konkreettista. Hetkellisyys riittää.

Taideohjelmistossa sama intensiteetti toteutui varmaan parhaiten Ilona Jäntin sirkusjutussa, mutta sekin oli tietty esitys, niinkuin keikatkin on. Siinä sellainen lentoon lähtevän oloinen ilma-akrobatia ja lavasteisiin kiipeily ainakin mulla nostatti hyvin festaritunnelmaan. The Other Soundissa ja Tiivistämössä vaikutti olevan konsepti, jossa visuaalit oli jotenkin “tilattu” erityispainotuksella, että artistit voi halutessaan oikeesti panostaa siihen, mitä siellä taustalla tapahtuu. Ville Tikan Hopeajärvelle tekemät visut oli musta hienot: Bill Cosby, Frodo ja psykedeelinen Bollywood-rivitanssi. Vau.

Rosa: Joo, tuo on keskeinen näkökulma. Siksi mietinkin sitä erikseen nimetyn “nykytaide”-ohjelmiston relevanttiutta. Siellä The Other Soundissa ne visuaalit kuuluu olennaisesti keikkakokemukseen ja linkittyy hienosti muihin sisältöihin. Kiinnostaisi tietää, minkälainen kuratointiprosessi sen kuvataideohjelmiston kokoamisen taustalla on  ja millaista lisäarvoa näiden nimenomaisten teosten eli vaikkapa Abidinin, Kasitonnin ja Roimolan teosten, on koettu tuovan taiteelliseen kokonaisuuteen? Kyynisesti ajatellen esimerkiksi Abidinin nimi tottakai luo festivaalille otollista coolia imagoa uskottavana nykytaiteen esittäjänä; teoksethan ovat näyttävää, korkeatasoiseksi todettua ja sopivasti kantaa-ottavaa, “ihmisoikeuksia, syrjintää ja sukupuolikysymyksiä käsittelevää” nykytaidetta. Mietin silti että aiheuttiko loppujen lopuksi suuremman taiteellisen intervention portilla ollut suuri Cover-Up! -videoteos vai yleisön joukkoon hypännyt Action Bronson? Tai ylipäätään monet kokeelliset kokoonpanot, joiden lavaolemus on jo kallellaan pitkälle performanssiin?

Anna-Kaisa: Tai kumpi oli ylipäätään kokemuksena ihmisille merkityksellisempi? Luulen, että ainakaan kuratointia prosessina tuolla ei kauheesti mietitä. Jos ajatellaan siis, että kuratointi olisi toimintaa, joka ei lopu taiteilijan valintaan, vaan joka yhdessä taiteilijan kanssa etsii ja mahdollistaa teokselle parhaat olosuhteet. Jos miettii esimerkiksi sitä Anssi Kasitonnin supersankariveistossarjaa Voimalan toisen kerroksen parvekkeen kaiteessa, niin se jäi kyllä mittasuhteiden alle siinä tilassa, jonka sekä korkeus että pimeys erittäin tehokkaasti piilotti sen sinänsä varmaan aivan mainion teoksen. Tosin ehkä se olikin haluttu kätkeä harvojen herkuksi? Kyllä siitä jotkut heti napsi kuvia, kun sen huomasivat, mutta lähelle ei kyllä päässyt.

Se Abidinin käytävä (The Road Not Taken…) toimi musta tosi hyvin. Se on ehkä mun kaikkien aikojen suosikki Flow-taiteesta. Se vähän niinku “pakotti” kaikki olemaan taiteessa, eikä jäänyt vaan jonnekin taustalle koristeeksi. Ja sen kohdalla myös se ‘tämä on nyt sitten sitä taidetta’ -olemus menetti merkityksensä. Se oli myös tosi nopea kulkureitti alueen toiselta puolelta toiselle!

Rosa: Niin siinä siis kuljettiin pitkän mustan käytävän läpi, ja samalla ulkopuolella kahden eri sisäänkäynnin ylle syttyi aina jokin adjektiivi, joka tunnelin toisessa päässä olikin vaihtunut. Teoksen inspiraationa oli Robert Frostin runo, jossa puhutaan tietyn tien valitsemisesta, ja nimenomaan siitä jos valittu tie onkin jatkuvassa muutoksessa. Ilmeisesti siinä kommentointiin ihmisten kategorisointia, lokerointia ja tiettyihin identiteetteihin asettamista, tai siis näin teostekstissä oli valmiiksi selitetty. Se identiteettitunneli oli kyllä minunkin suosikki näistä teoksista. Se konkreettisesti asettui juuri osaksi sitä tilaa ihan kulkuväylänä, ja oli hienoa että sitä käytettiin ihan surutta myös vain siinä tarkoituksessa. Se oli myös festivaalilla ainoa tila, jossa kaikki ylitsevuotava visuaalisuus oli riisuttu täysin pois. Ehkä tarpeeksi jos kääntää ja vääntää siitä voi löytää myös merkityksiä Flown identiteettiin, joka tänä vuonna oli moninaisempi kuin koskaan.

[caption id="attachment_1583" align="aligncenter" width="800"] Adel Abidin: The Road Not Taken…[/caption]

Rosa: Hesarissahan kirjoitettiin, että ”Flow-festivaalin taiteellinen johtaja Tuomas Kallio kertoo valinneensa Abidinin festivaalin Vuoden kuvataiteilijaksi tarjotakseen yleisölle haastetta ja ärsykkeitä. “Adel ei tee mitään dekoratiivista taidetta. Teokset pakottavat ajattelemaan. Festivaalilla altistut niille, halusit tai et.”” (HS 8.8.2014)

Vaikka teokset tarjosivatkin yleisölle “ärsykkeitä” (vaikka tuskinpa ärsykkeistä on millään tavalla Flowssa pulaa), en täysin allekirjoita sitä, että teokset pakottaisivat ajattelemaan tai että kaikki 60 000 festivaalivierasta edes altistuisivat niille. Jo keikkatarjonnan runsauden aiheuttaessa pulssin nousemista, tavoite saada yleisö pysähtymään taideteosten äärellä ja vielä viitsimään ajattelemaan, on vähintäänkin haastava. Ja niin, niissä teosteksteissähän ne oli suurelta osin jo ajateltu puolesta. Kyllä siinä muutamia selvästi ihastuneita tai hämmentyneitä reaktioita tuli todistettua. Yhdessä vaiheessa iso äijäporukka tuli ulos sieltä tunnelista, ja osa tuli toisesta sisäänkäynnistä, jonka päällä luki “gay” ja osa siitä missä luki “straight”. Sitten ne nauraa röhötti siinä pitkään, kun se oli ilmeisesti todella hulvatonta. Mutta se oli se niiden kokemus siitä, ilman taiteilijan tai festivaalin tarjoamaa merkityksenantoa, ja se oli autenttinen reaktio.

Anna-Kaisa: Siis tollasta ala-aste-tyyppistä hehettelyä. En itse nähnyt niissä sanapareissa mitään noin yksinkertaistavia polarisointeja. Aika latistavan dikotominen jako tuo homo/hetero.  

Rosa: Ehkä se sitten paljastikin niistä ihmisistä jotain. En tiedä ajattelivatko he että nytpä oltiin taideteoksessa mutta onko sillä mitään väliä?

Anna-Kaisa: Tulee mieleen Jaakko Eino Kalevin keikalta viereinen miesporukka, jotka kesken biisin hyppi tasajalkaa ja huusi jotain IFK-kannatuksia. Mulle sellainen toiminta keikalla on tosi vierasta ja kun sitä sitten pääsee todistamaan niin tulee sellanen olo, että on jossain, no, festareilla!

Toinen, mikä kuljetti pois Flow-tunnelmasta oli ne Abidinin laulavat maalaukset (Love For You is a Duty…). Ne toi mulle intuitiivisesti mieleen Nightwishin. Klassiset maalaukset Neitsyt Maria -tyyppisestä hahmosta ja pirunsarvisesta miehestä laulamassa teknoduettoa vastakkain. Se pääosin seksuaalisuuteen liittyvä sukupuolistereotypioiden viha, joka niissä kiteytyi, mun mielestä teki naurunalaiseksi sen, mitä lyriikoissa varsinaisesti sanottiin. Ennakkotietona teoksesta mulla oli vaan, että lähditte sieltä nopeesti, kun huoran karjuminen ei sytyttänyt. Mutta jotenki se teknojumputus ja kaikessa banaaliudessaankin äärimmäisen tarttuva biisi kuvasti itseasiassa tosi osuvasti, kuinka helposti ihmiset alkavat uskoa mitä naurettavimpiin stereotypioihin, kun niitä koko ajan iskostetaan takaraivoon.

Ja niin, se Roimolan teoshan multa jäi kokonaan näkemättä.

Rosa: Se Landys Roimolan GOO-installaatio oli tosiaan siellä Backyardin ja Champagne Barin välisellä kulkuväylällä. Se oli semmoinen iso teollisuusmuovijätteestä tehty tilateos, joka tavallaan valui sitä seinää pitkin ja siinä maassa oli muovipalikoita joiden päällä pystyi istumaan. Näistä teoksista se jäi mulle kaikkein mitäänsanomattomimmaksi. En tarkoita että sen olisi pitänyt jotenkin pompata esille, mutta se olisi helposti voinut olla osa ihan muutakin Flown persoonallista designia ja tilasuunnittelua, mutta silti se oli eritelty “taiteeksi”. Ehkä sen tarkoitus oli myös jotenkin konkretisoida Flown ympäristötietoisuutta, mutta jos ajatellaan mitä tahansa esityskontekstia, niin kierrätysmateriaalin käyttö ja ison installaation pystyttäminen yleiseen tilaan ei automaattisesti riitä tekemään kiinnostavaa taidetta.

Anna-Kaisa: Kuulostaa tollaselta bourriaudlaiselta yhdessäolemisen mahdollisuuksien synnyttämiseltä. Siis tosi 2005.

Rosa: Joo, siis ilmeisesti sen tarkoitus oli nimenomaan olla joku “kohtaamispaikka” jossa sitten sosiaaliset tilanteet synnyttää jotain uutta ja ihmeellistä. Oleilin hetken siinä liepeillä ja siinä istuskeli porukkaa, mutta loppujen lopuksi se toimi lähinnä sisustuselementtinä muiden joukossa. Ja kun festivaalimiljöössä tapahtuu niin paljon muutenkin ja on erikoista designia, visuaalisia yksityiskohtia ja valoja, en oikein tiedä mikä teki siitä sen enempää jotenkin “konkreettisen” ja nimetyn taideobjektin verrattuna mihin tahansa muuhun tilaan festivaalilla. Paitsi tietenkin teosteksti, jossa teos oli selitetty perinpohjaisesti auki, ettei kellekään varmasti jäänyt epäselväksi mistä oli kyse. Se oli hieman häiritsevää. Ylipäätään tuollaisessa esityskontekstissa, joka ei ole mikään institutionaalinen tila, tekstit ja kielenkäyttö, se taidepuhe pitäisi miettiä todella tarkkaan että millaista diskurssia ja kokemusta se yleisölle luo. Se teki tarpeettomasti sellaista eroa siihen kaikkeen muuhun ympäristöön, että “tässä nyt on tämä taideteos joka ymmärretään näin”, vaikka kokoajan liikutaan siinä äänen, valojen, tilan ja visuaalisten elementtien muodostamassa kokonaisuudessa, jonka kukin voi kokea omalla tavallaan.

Anna-Kaisa: Jepa. Ehkä sitä vuonna 2014 haluisi oleilla jotenkin jo jollain toisella tasolla, kuin pelkästään istuen… Että siinä teoksessa olisi vähintään joku vaatimus olla eri tavalla kuin muuten olisi. Ehkä sellaisessa tapahtumassa ja tilassa, mikä ja missä Flow on, olisi just mahdollista jättää se taide aitaamatta omaan karsinaan tekstittämällä se? Että olis vaikka niitä tuoleja, mutta sitten niiden annettaisiin olla osa sitä kokonaisuutta, ilman että pitäisi erotella että “tässä kun istut niin taide, mutta tuolla kun istut niin anniskelualue”.  

Rosa: Word. Siis se riittäisi, että siinä ympäröivässä todellisuudessa tapahtuisi vain jokin pieni nyrjähdys, jota hädin tuskin huomaisi, tai ainakaan lokeroisi “taidekokemukseksi” mutta se muuttaisi suhtautumista ympäristöön tai muihin ihmisiin ihan vaikka vaan hetkellisesti. Ja näinhän siellä tapahtuukin jatkuvasti ihan yrittämättä, hurmiollisten keikkojen eturiveissä ja vaikka sisäänkäyntiportilla kun joku salakuljettaa sisään jallupullon kädessään pitämän A4-paperiarkin takana ja takana jonossa olevat tuijottavat suut auki. True story.

Anna-Kaisa: HAHA. Mua kyllä ihastutti tänä vuonna ehkä eniten se vuoden aikana kasvanu skeittiparkki, jossa istuskelu näytti aina todella kutsuvalta, suorastaan idylliseltä kuplalta, jossa on joku ihan oma maailma. Että kun sinne menee, niin aika vaan katoaa. Siinä ehkä tavallaan toteutui se, mitä Roimola tavoitteli. Vaikka se onkin alue, joka on aina olemassa,  ja yhtäkkiä kolmena päivänä vuodesta se onkin jotain muuta.

Päästäänkö me johonkin closureen tässä?

Rosa: No varmaan siis päällimmäisenä jäi sellainen fiilis, että se kasvava valtavirtaisuus ja turvalliset valinnat näkyivät myös taideteosvalinnoissa. Onhan Flown ohjelmisto myös taidetarjonnaltaan kiistatta ansiokas ja ainutlaatuinen musiikkifestivaalien joukossa, mutta ehkä juuri koska lupaukset ovat niin kovat, siltä odottaisi reilusti rohkeampaa ja ennakkoluulottomampaa lähestymistapaa myös siihen taiteen esittämisen tapoihin. Ja kyllä musta näitä teoksia pitää pystyä arvioimaan ihan säälimättä tasa-arvoisena mihin tahansa muuhun esityskontekstiin tai taiteenlajiin verrattuna, eikä asettamalla niitä johonkin “hyvää festivaalitaiteeksi” -diskurssiin.

Anna-Kaisa: Jos taide on oikeasti oma tärkeä osionsa festivaalin ohjelmassa, niin vaatisi vielä enemmän töitä saada se yltämään muun festivaalin tasolle. Vaikka teokset olisivat hyviäkin, niin niiden esittämisen tapojen kekseliäisyyteen kannattasi satsata yhtä intensiivisesti kuin mitä Flow’ssa on satsattu kaikkeen muuhunkin. Palveluiltaan, ilmeeltään ja tiloiltaan kun kyseinen festivaali on aivan ylivertainen Suomessa. Taideosuus sen sijaan ei vielä yllä täyteen kymppiin.

  Teksti: Anna-Kaisa Koski & Rosa Kuosmanen Ylempi kuva: Flow Festival / Jussi Hellsten Alempi kuva: EDIT / Rosa Kuosmanen]]>