Savonlinnan kansainvälinen luontoelokuvafestivaali SINFF järjestettiin tänä vuonna kymmenennen kerran 16.–18. elokuuta. Viikonlopun aikana tapahtumassa esitettiin sekä uudempaa elokuvaa että klassikoiksi muodostuneita teoksia Jean-Jacques Annaud’n Karhusta Akira Kurosawan Dersu Uzalaan. Fiktioelokuvan lisäksi ohjelmassa oli runsaasti dokumentteja, kuten Siperiassa tapahtuvasta mammutinluunmetsästyksestä ja sen seurauksista kertova Genesis 2.0 sekä Riikka Kaihovaaran Kallonmetsästäjät, joka pyrki purkamaan underground-luontoharrastukseen liitettyjä tabuja. Luontoaiheisia lyhytelokuvia ja animaatioita esitettiin kahdessa ulkoilmanäytöksessä, joille hämärtyvän loppukesän illat ja järvi-Suomen luonto antoivat suosiolliset ja tapahtumaan sopivat puitteet. Kuulemma jopa saimaannorppa, suomalaisen luonnonsuojelutyön näkyvin kohde kävi moikkaamassa Sulosaaren metsänäytökseen matkalla ollutta festariväkeä.

Luontoelokuvafestivaali on edelleen mukavan kotikutoisen tapahtuman maineessa, vaikka se onkin rikkonut omia yleisöennätyksiään tasaiseen tahtiin, niin myös tänä vuonna 3850 kävijällä. Festivaalin ohjelmistossa esiin nousi erilaisia toisiaan risteäviä teemoja, kuten geeniteknologia, ympäristöahdistus ja uuden sukupolven aktivismi. Elokuvien lisäksi oheisohjelmaan sisältyi kokemista aistipolusta sieniretkeen, illanviettoa festariklubeilla sekä lapsille suunnattua nukketeatteria ja taidetyöpajaa. Keskustelutilaisuudet ja monipuolinen taidetarjonta lisäsivät mahdollisuuksia syventyä festivaalin teemoihin. Jokaiselle jotakin -metodissa on riskinsä, mutta luontoelokuvafestivaalille koottu ohjelmisto kallistui enemmän kiinnostavan monipuolisen kattauksen kuin epämääräiseksi paisuvan pannukakun puolelle. Siinä auttoivat sekä ympäristöä ja ihmisen luontosuhdetta koskevien teosten ajankohtaisuus että erilaisten yhteistyökumppaneiden ja esiintyjien tuoma moniäänisyys.

Juha Valkeapään ja Juhani Liimataisen Lintukonsertti Metsänäytöksessä. | Kuva: Ella Karttunen

Esitystaiteen raiteilla

Yhteistyö esitystaiteen talo Mad Housen kanssa nosti erilaiset performatiiviset ja osallistavat teokset taideohjelmiston keskiöön. Mad House toi festareille kesäkiertueensa ohjelmanumerot, johon kuuluivat Juha Valkeapään ja Juhani Liimataisen Lintukonsertti, kallio mannisen esitys kyborgiteorioista ja klubikulttuurista, nukketeatteriryhmä Kuuma Ankanpoikasen Hikoileva maapallo ja Todellisuuden tutkimuskeskuksen Utopiakonsultaatio.

Esitystaide, elokuvat, retkeily ja luonto sotkeutuivat kiitollisella tavalla toisiinsa Toisissa tiloissa -kollektiivin Resiinamatkoissa ja Uudellenkytkentöjä-projektin esittelytilaisuudessa. Festivaalin ympärillä ja aikana järjestettiin viisi resiinaesitystä, joiden lähtökohtana oli kysymys “Mitä tapahtuu kun junaradan hylätyt osat kytketään uudenlaisten kokemusmuotojen ja kohtaamisten tiloiksi?” Matkoilla osallistujat pääsivät kokeilemaan esitystaidekollektiivin kehittämiä psykofyysisiä harjoitteita, joissa resiinan pumppaaminen oli luonnollisesti keskeisessä osassa. Intensiteetti ja maisemat vaihtelivat sen mukaan, valitsiko parin tunnin sunnuntaiajelun vai yön yli kestävän telttaretken.

15-vuotias Toisissa tiloissa on pyrkinyt ottanut hylättyjä raiteita käyttöön myös uudenlaisen esitystaiteellisen vaellustapahtuman kautta. Sunnuntaina Kulttuurikellarin ravintolassa järjestetyssä Uudelleenkytkentöjä-tapahtumassa esiteltiin pilottikokeilua, jossa testiryhmä käveli Suomen puolelta Parikkalasta Venäjälle Elisenvaaraan vanhaa ratalinjaa pitkin ja tutki sekä radan että rajan luomia olosuhteita. Matkalla törmäsivät toisaalta erämaa ja erilaiset byrokraattiset säädökset ja toisaalta luonnon haltuunottaman vanhan liikenneväylän suoma turva ja tuntemattomuus.

Kollektiivin jäsen Jaakko Ruuska kertoi harjoitteista, joita matkalaiset olivat kävelyn aikana testanneet. Niihin kuuluivat muun muassa hobo-kulttuurista ammentavaa yhdessäolon ja yksin vaeltamisen vaihtelun tarkastelua sekä Stalker-elokuvasta lainattu menetelmä, jossa määritetään etenemistä mutteria heittämällä. Ruuskan mukaan erilaiset metodit sekä kannattelevat että ohjaavat kokemusta ja luovat vaihtoehtoisia ympäristön näkemisen tapoja, tuovat näkyviin sellaista joka muuten saattaa jäädä piiloon. Näinä aikoina on helppo nähdä sekä houkutus että tarve projektille, jossa yhdistyvät uudenlaiset matkustusmuodot ja -kohteet, yhteisöllisyys sekä luonnon ja itsensä kohtaaminen. Tähän tarjoutuu uusi tilaisuus viimeistään ensi vuonna, kun osana Via Kalevala -hanketta tehtävät vaellukset jatkuvat.

Burka meni metsään

Kulttuurikellariin keskittyi myös kuvataiteilija Paavo Halosen kuratoima näyttely, joka koostui Rosa Liksomin maalauksista, esinekoosteista ja Finlandia-videoteoksesta. Suurelle yleisölle Finlandia-palkittu Liksom lienee tutumpi hänen kirjallisen työskentelynsä kautta, vaikka taiteilija onkin pitänyt myös näyttelyitä uransa alkuajoista lähtien. Liksom on kertonut, että kuvataiteen tekeminen on hänelle ensisijaisesti leikkiä ja tilan antamista mielikuvitukselle. ITE-taiteeksi luettavissa olevien teosten aiheena on usein luonto ja ihmisen suhde ympäristöönsä.

Metsä-nimisessä näyttelyssä Kulttuurikellarin yläkerran tummille seinille on ryhmitelty joukko vihreän, violetin, oranssin ja punaisen sävyissä räiskyviä maalauksia, joiden kaksiulotteisina töröttävät ihmis- ja eläinhahmot näyttävät olevan peräisin jostakin tuntemattomasta mytologiasta tai tuloksia vaihtoehtoisen evoluution kulusta. Olennoissa sekoittuvat toisiinsa ihmisten, eläinten ja toisinaan myös alieneiden ja koneiden attribuutit. Näyttelykokonaisuudessa on mukana myös joitakin pieniä ryijyteoksia, joissa Liksomin kuva-aiheet saavat abstraktimman ilmeen ja värimaailma maadoittuu langan täyttämien pintojen myötä levollisemmaksi. Baariympäristö kätkee uumeniinsa lisäksi esinekoosteita, joissa täytetyt linnut ovat saaneet ylleen muovimaailmasta tuttuja elementtejä, kuten keiju- ja prinsessamekoista muistuttavia glitterisiä harsonpalasia tai Transformers-tyylisten toimintarobottien sojottavia raajoja.

Osana näyttelyä Kulttuurikellarin alakerrassa järjestettiin festivaalin aikana myös kolme näytöstä Liksomin lyhytelokuvasta Finlandia – Kansallismaisema (2008). Elokuvassa ryhmä sinisiin burkiin pukeutuneita hahmoja taivaltaa, istuskelee ja lepäilee luonnon helmassa, suomalaisissa kansallismaisemissa. Vuodenajat, maisemat ja mykkinä vaeltavista hahmoista koostuvat muodostelmat vaihtuvat hitaasti. Toisinaan hahmot näyttävät kommunikoivan keskenään, mutta koska elokuvassa ei ole dialogia, jäävät kaapujen alta pilkahtavat eleet katsojan tulkittaviksi. Rauhallisen pinnan alla elokuva tuntuu asettuvan vastahankaan monenlaisten odotusten suhteen.

Finlandia on ensimmäinen osa Liksomin Burka-sarjasta, johon kuuluu kolme elokuvaa sekä valokuvia, joista on julkaistu 2014 myös Burka-niminen kirja. Itä-Savon Sanomien haastattelussa Liksom kertoo valinneensa afganistanilaisen sinisen burkan keskeiseksi elementiksi, koska se “on äärimmäisen graafinen ja mystinen”. Liksomin elokuvassa burkapukuinen hahmo kiinnittää huomion sekä ihmiskunnan osaan ympäröivässä luonnossa että monikulttuurisen Suomen maisemaan, vaikka Liksom kieltääkin ottavansa kantaa kansallisidentiteettiin tällä teoksella.

“Kun burka on näissä maisemissa, sitä ei ajattele vaatteena ollenkaan. Kun tuuli tarttuu siihen, usein nämä naiset näyttävät enemmänkin perhosilta tai hyönteisiltä. Se sopi elokuvaan loistavasti”, Liksom kuvaa. Muodoltaan ja väriltään burka onkin veistoksellinen ja liikkeissään monivivahteinen elementti, mutta äärimmäisen politisoidun vaatekappaleen käyttö tuo esiin myös epätasa-arvoiset ja alistavat asetelmat. Herää kysymys, kenellä on etuoikeus nähdä ja kokea burka pelkästään visuaalisena elementtinä? On vaikea olla tulkitsematta Liksomin burka-teoksista pyrkimystä purkaa vaatekappaleeseen ja sitä käyttäviin naisiin liitettyjä olettamuksia, mutta samalla teossarjasta kertovissa lehtijutuissa päädytään toistamaan sitä, kuinka taiteilija puki suomalaisnaiset burkaan. Tässä monikulttuurisessa maisemassa suomalaisiksi ei ilmeisesti lasketa heitä, jotka pitävät burkaa muutenkin kuin taiteilijan pyynnöstä.

Finlandiaa katsoessa voi myös huomata, kuinka tämän päivän kuvasto ja sen kuluttamisen tavat ovat vaikuttaneet tottumuksiin ja odotuksiin luontokuvan spektaakkelimaisuudesta ja täydellisyydestä. Pelkästään Instagram, puhumattakaan luonto-ohjelmista, on täynnä toinen toistaan överimpiä luonnonihmeitä ja drone-lennokeilla kuvattuja huikaisevia maisemia, joihin verrattuna Finlandian visuaalisuus tuntuu välillä tahattoman kömpelöltä. Kansallismaisemien kauneus välittyy, mutta katse tahtoo takertua “virheettömän kuvan idean” rikkoviin seikkoihin, kuten burkaan tottumattoman hahmon epäröivään askellukseen metsämättäällä. Verkkaisesti vaihtuvilla leikkauksillaan ja 42 minuutin kestollaan elokuva asettaa haasteen myös someselauksen kiihdyttämälle kärsimättömyydelle. Teos nostaa katselukokemuksen kautta esiin sen, millainen pulma luonnon kiertokulun hitaus on ihmisen käsityskyvylle.

Merkityksen tarpeita ja tiloja

Festareilla nostettiin luonnollisesti esiin myös ajankohtainen, yhä useamman luontosuhdetta ja maailmassa olemista määrittävä tekijä, ympäristöahdistus. Aiheesta järjestettiin keskustelutilaisuus, jonka aluksi esitettiin Carmen Baltzarin ohjaama lyhytelokuva Maailman onnellisin maa (2018), jossa kolme henkilöä nähdään puhumassa tuntemuksistaan ilmastoahdistusterapeutin vastaanotolla. Paneelikeskustelussa koskettavia, inspiroivia ja hankalaksikin koettuja puheenvuoroja pitivät ohjaaja Baltzarin lisäksi Greenpeace Suomen ilmasto- ja energiavastaava Kaisa Kosonen, ilmastoaktivisti Aino Falenius sekä ympäristöpolitiikan asiantuntija, tutkijatohtori Minna Santaoja.

Henkilökohtaisten kokemusten käsittelyn jälkeen keskustelussa pohdittiin muun muassa sitä, millaisia valmiuksia yhteiskunnassa on käsitellä ympäristöahdistusta ja ketä tämä keskustelu ylipäätään koskettaa. Koululakkoilevasta nuorisosta on Greta Thunbergin johdolla tullut ikään kuin ahdistuksen kasvot, mutta kuten Kosonen totesi, “samat tunteet löytyvät kaikista ikäluokista, kun pintaa raaputtaa”. Aktivismi ja mielenosoitukset ovat yksi keskeinen kanava löytää samanmielinen yhteisö, jonka kanssa purkaa maailmantuskaa, mutta olisi tärkeää luoda paikkoja käsitellä näitä tunteita myös suoraa toimintaa karttaville yhteiskunnan jäsenille. Kososen mukaan ympäristöahdistus on vasta aivan viime aikoina alettu ottaa vakavasti, jolloin esimerkiksi työpsykologit, opettajat ja muut ammattinsa puolesta aiheeseen törmäävät joutuvat päivittämään asenteitaan ja osaamistaan kovaa vauhtia.

Yksi keskustelua pohjustavista kysymyksistä oli “Mikä merkitys taiteella ja elokuvilla on ympäristöahdistuksen ja muiden hankalien tunteiden käsittelyssä?” Tähän aiheeseen päästiin vasta paneelin loppupuolella, jolloin kommentit jäivät valitettavan lyhyiksi, mutta taiteen merkityksen nähtiin piilevän erityisesti vaihtoehtojen kuvittelussa. Ympäristökriisi on eittämättä myös kulttuurin kriisi, jolloin tarvitaan kykyä kuvitella tilalle jotain muuta. Populaarikulttuurin suoltamille dystopioille kaivataan vaihtoehtoja, jossa tulevaisuus ei näyttäydy pelkkänä resurssikamppailuna. Taiteen ja sen mahdollistamien vaihtoehtoisten näkökulmien avulla voidaan luoda uudet merkitykset ja tarinat tuhoutuneiden tilalle. Taiteen mahdollisuudet kiteytyivät lopuksi Baltzarin sanoissa: “Taide voi olla ihmisen keuhkot.” Tämänkin keskustelun valossa Savonlinnan luontoelokuvafestivaalin kaltaiset tapahtumat tuntuvat merkityksellisiltä mahdollisuuksilta kerätä erilaisia ihmisiä yhteen. Yhteiskunnan rakenteista soisi löytyvän lisää sekä ahdistuksen purkamisen paikkoja että toimintaan tarttumisen edellytyksiä, mutta taiteen tilat tarjoavat oman ainutlaatuisen väylänsä kollektiivisiin kokemuksiin.

Luontofestariohjelmiston herättämille kysymyksille ja tunteille löytyy nytkin reippaasti jatko-osia ja lisää pureskeltavaa useasta näyttelykokonaisuudesta. Ihminen yhtenä lajina muiden joukossa ja lajikirjon yhteiselämän edellyttämä vastavuoroisuus on keskeinen teema, nimiä myöten, esimerkiksi Kiasman kokoelmanäyttelyssä Yhteiseloa sekä Fiskarsissa esillä olevassa Kanssaelossa. Jenni Nurmenniemen kuratoima Kanssaelo – Beings with on osa Fiskars Village Art & Design Biennalea ja näyttelyyn on pureuduttu myös EDITin sivuilla.

Savonlinnan kansainvälinen luontoelokuvafestivaali järjestetään jälleen vuoden päästä 21.–23.8.2020.

Rosa Liksomin Metsä-näyttely on esillä Kulttuurikellarin yläkerrassa 20.10.2019 saakka.

Artikkelikuva: Ella Karttunen