Kuvittelen musikaalihenkistä takaumaa, jossa saavun Helsinkiin innokkaana ja energisenä parikymppisenä. Maakuntien Suomessa kasvaneelle ja opiskelleelle Helsinki edustaa jännittävää suurkaupunkia ja samalla varmaan aikuisuuttakin. Työni taidemuseon valvojana on juuri sitä, mihin silloin ajattelinkin taidehistorian maisterin tutkintoni valmistavan minua. Olen vihdoin oikea taideammattilainen. Hyppään mukaan taidemaailmaan ja sivusilmällä katson tiiviisti mallia muista. Siitä syksystä alkaen käyn lähes joka viikko näyttelyissä ja avajaisissa. Niissä ihmiset alkavat ensin näyttää tutuilta, sitten tervehtiä ja lopulta pyytää jatkoille. Facebookin Avajaisvahdit-ryhmässä pohditaan, mennäänkö tänään Ex Labiin, Sorbukseen, Club Guggenheimiin vai Unknown Cargoon. Loppukohtauksessa tanssimme Jätkäsaaren makasiinin katolla sponsoroidut avajaiskaljat käsissämme.

Tietyn ajanjakson hahmottaa vasta, kun se on päättynyt, jos silloinkaan. Asiat alkavat varovaisista enteistä, tapahtuvat ja jättävät jälkeensä merkityksettömiä tai mullistavia seurauksia. Ilmiöt alkavat vaivihkaa ja jatkuvat määrittelemättömän ajan, ennen kuin muuntuvat jälleen toisiksi. Ne todentuvat vasta, kun niitä havainnoidaan välimatkan päästä. Kuten kerran merkityksellinen elämänvaihe myös tietyn aikakauden taide alkaa näyttää vanhentuneelta vasta, kun jotain uutta on tullut tilalle.

Musikaalisyksyä seuraavina vuosina taiteen katsomisesta tuli koukuttava rutiini, johon sekoittui oppimisen jano, löytämäni yhteisön tuottama energia sekä taidekokemuksiin liittyvä hämmennyksen, välinpitämättömyyden ja nautinnon sekoitus. Avuksi sen kaiken jäsentämiseen tuli myös kirjoittaminen, joka tarjosi paikan tutkia näkemäänsä. 

Silti, kun mietin, miltä jokin tuolloin näkemäni taideteos näytti, joudun saman tien hankaluuksiin. Silmieni edessä vilisevässä montaasissa erotan teosten kylmän metallisen ja neonvärisen hohteen, paljaat ja etäiset muodot. Yhteen hitsatut teräselementit, joiden loppusijoituspaikkana toimi ARS17-näyttely Kiasmassa. Yksinkertaiset, digitaaliset ihmishahmot pelimäisessä ympäristössä. Toisaalla lattialla lojuu keppi, sen vieressä erilaisista löytöesineistä tai kierrätysmateriaaleista tehtyjä veistoksellisia asetelmia. Seinää vasten nojaa videonäyttö, jossa kääpää jäljittelevä veistos tarrautuu screenin reunaan. Maalaus keksii jälleen interiöörikuvaukset, potretit, vähän naivistiset hahmot ja minimalistiset maisemat. Esityksissä bailataan dramaattisessa, surumielisessä tunnelmassa klubimusiikin tahtiin monotonisia liikkeitä toistaen.

2010-lukulainen nykytaiteen estetiikka on osin vielä rippeitään karistelevaa. Tietyt teoksissa toistuvat elementit ovat jo muuttuneet ironisiksi ja memeettisiksi piirteiksi, jotka saavat nyt aikaan vaivaannuttavan olon. Tietyn tyylin tai estetiikan kaari sen syntymisestä täydelliseen puhki kulumiseen tuntuu viime vuosina nopeutuneen vain muutamaan vuoteen. Myös altistuminen kuvapalveluiden loputtomalle visuaaliselle materiaalille kyllästää ja kyllästyttää. Kun uutta tulee jatkuvasti tilalle, entinen näyttää hetkessä vanhentuneelta. Joskus niin käy jo siinä ajassa, kun teos kulkee galleriasta parin vuoden syklin läpi esille taidemuseoon. 

Pitkällä aikavälillä muutoksia kuitenkin aliarvioidaan ja lyhyellä yliarvioidaan. Ehkä 2010-luvun taide näyttää myöhemmin tarkasteltuna ihan samalta kuin edellisen ja seuraavan vuosikymmenenkin.

*

Kun ajattelen viimeisen kymmenen vuoden aikana näkemieni taideteosten ominaisuuksia tai ilmaisua, ajattelen itse asiassa väistämättä niiden esitystilannetta, useimmiten siis näyttelyä. 2010-luku toi taideteokset jokaisen puhelimen ulottuville, mutta yksittäiset teokset palautuvat silti mieleeni ennen kaikkea objekteina tai tilanteina näyttelytilassa, osana laajempaa kokonaisuutta.

Muistikuvani tarkentuvat hajanaisiin kuviin näyttelytiloista: Valkoisesta massasta muotoillut möhkälemäiset lenkkarit. Pelastusliivien meri gallerian lattialla. Videoteos jossa musta lintu laulaa viidakossa. Mielikuvitusolentojen paneelikeskustelu. Näköisveistos hukkuneesta pakolaislapsesta. Punainen LOVE-teksti vihreällä taustalla kolmella screenillä. Lasiset, kiemuraiset veistokset betonialustojen päällä. Silikoniset varpaat puristimen välissä. Kattoon ripustettu aaltoileva sinivalkoinen printti. Ihmiset nyyhkyttämässä moniosaisen videoteoksen pateettisen musiikin äärellä.

Estetiikan ohella näyttelyhistoria on ideoiden historiaa. Se paljastaa paljon taidetta ympäröivästä yhteiskunnasta ja paitsi maailman myös ajattelumme tilasta. Siitä mikä koetaan asialliseksi ja hyväksytyksi – tai pahempaa, toimiviksi keinoiksi osoittaa epäkohtia. Jos estetiikka tuntuu jälkikäteen kiusalliselta, niin tuntuu myös 3D-tulostetun lapsen ruumiin asettaminen vitriiniin tai twerkkaaminen saamenpuvussa. Arviointivirheitä tehdään aina, mutta kymmenluvun loppupuoli pakotti taidemaailman tarpeelliseen itsereflektointiin taiteen esittämisen tavoista. Mieleenpainuvimmat teokset harvoin huutavat äänekkäimmin.

*

Viimeiset kymmenen vuotta ovat olleet erityisen menestyksekkäitä suomalaisille taidemuseoille. Helsingin taidemuseo on muuttunut HAMiksi ja Amos Andersonin taidemuseo Amos Rexiksi. Mäntässä Serlachius-museot pystytti valtavan lisärakennuksensa samalla kun Helsingissä väiteltiin Guggenheimista. Brändiuudistusten lisäksi taidemuseoille otollista momentumia ruokki vuonna 2015 lanseerattu Museokortti. Lopulta vain pandemiarajoitukset saivat läpi vuosikymmenen kasvaneet kävijämäärät pysähtymään. 

Myös sosiaalinen media alkoi houkutella massoja museoihin jonoiksi asti, vaikka toisinaan somenäkyvyyden perässä juokseminen sai museonäyttelyt muistuttamaan aikuisten hoplopeja. Uutta teknologiaa, kuten virtuaali- tai lisättyä todellisuutta, hyödyntävät näyttelyt puskivat museoita kohti viihdyttävää elämysteollisuutta. Lopulta ne osoittivat lähinnä, miten hengetöntä ja puuduttavaa moniaistisuuteen nojaava taide voi olla. Vaikka immersiivisyydestä tuli hetkeksi taidemuseoiden lempitermi, internet ja uudet teknologiat ovat muuttaneet taiteen esittämisen tapoja toistaiseksi hämmästyttävän vähän. Jos se ei ole rikki, älä laita sille VR-laseja.

Samanaikaisesti yhteiskunnallinen ilmasto nosti valokeilaan aiemmin taidehistorian varjoihin jääneitä taiteilijoita. 1900-luvun naistaiteilijoiden suurnäyttelyistä tuli museoille yleisömenestyksiä: Taidehallin Hilma af Klint -näyttelyä seurasivat esimerkiksi Carol Rama EMMAssa, Yayoi Kusama HAMissa ja Alice Neel Ateneumissa. Näyttelyhistorioidensa lisäksi museot ovat paikanneet myös kokoelmiaan niissä aiemmin aliedustettujen taiteilijoiden osalta. Lopulta taidemuseot päättävät myös, mitä 2010-luvulta jää talteen niiden kokoelmiin ja institutionaaliseen taidehistoriaan.

*

Muistikuvani vaikuttavat tarkoilta, mutta on mahdotonta sanoa, ovatko yksityiskohdat tallentuneet mieleeni oikein. Taideteosten muistelemisessa on se ongelma, että muistin lisäksi aistit ovat epäluotettavia. Vaikka teoksen voisi palauttaa mieleen muistikuvasta tai valokuvasta, taiteen katsomisessa on kyse kokemuksesta, tunteesta. Kuvakin voi valehdella. Mitä rajasin pois? Miltä tilassa tuntui? Kuulosti? Ohitinko väsyneenä jotain olennaista? Kävinkö edes koko näyttelyssä? Silminnäkijätodistus on aina puutteellinen ja epäluotettava, varsinkin ajan takaa. Onko ylipäätään luotettava todistaja joku, joka elää tapahtumien keskellä vai joku joka katsoo niitä jostain ulkopuolelta? Ja toisaalta: onko aikakaudella, jota leimaavat ironisuus, totuudenjälkeisyys ja tunteiden performoiminen, luotettavuus enää relevanttia?

2010-luku on vielä hahmottumaton, vasta yhteenvetoaan odottava. Muistini syövereistä nousevista kuvista, väläyksistä ja kohtaamisista johtuen olen kuitenkin varma, että silloin kävin näyttelyissä. Luultavasti lähes joka viikko. Vaikeampaa on sanoa, mitä mieleeni tulee jäämään nykyiseltä vuosikymmeneltä. Olenko edes nähnyt mitään? Kulttuurituotteiden kulutus eskaloitui 2020-luvulla, kun pandemia sulki ihmiset kotiin sarjojen, podcastien ja edelleen jatkuvan apokalyptisen uutistulvan seuraan. Taiteen katsomisen rutiini ja sen harjoittaminen hajosivat vain parin levottoman vuoden jalkoihin. Nyt kaikki muut tuntuvat jonottavan museoihin paitsi minä. Gallerianäyttelyt avautuvat ja sulkeutuvat samaan hengenvetoon. Avajaisista ei puhu kukaan. 

Taiteen kokemiseen tarvittavat kognitiiviset taitoni tuntuvat heikentyneen. Olenko kuluttanut taiteen katsomisen kapasiteettini loppuun? Mietin, miksi näyttelyissä käynti ja taiteen katsominen tuntuvat nykyään usein nautinnon sijaan velvollisuudelta. Koska näyttelyt eivät ole nykyään mitenkään huonompia, syytän ainoastaan itseäni ja ylisaturoitunutta arkeani. Mukavuudenhaluani ja laiskuuttani. Työtä, joka on tehnyt taiteesta… työtä. Sekä mediaa, joka ei voitontavoittelussaan enää altista minua taiteelle, näyttelyarvioille tai kulttuurikeskusteluille.

Silloin tällöin vastaan tulee teos tai näyttely, joka saa innostumaan ihan valtavasti. Aivoissa kohisemaan. Ihon alla pistelemään. Silloin herää aina ilo ja outo helpotus. Ehkä se myös riittää.

Ehkä muistan sen vielä ensi vuosikymmenellä.

Hereillä mutta mihin hintaan – Nykytaiteen millenniaaliantologia

Toimittanut EDIT: Rosa Kuosmanen, Sanna Lipponen, Anu Pasanen ja Viivi Poutiainen
Kirjoittajat: Helen Korpak, Anna-Kaisa Koski, Rosa Kuosmanen, Tuomas Laulainen, Sanna Lipponen, Päiviö Maurice Omwami, Jaakko Pallasvuo, Anu Pasanen, Viivi Poutiainen ja Sini Rinne-Kanto
Graafinen suunnittelu: Jaakko Suomalainen
ISBN 978-952-65243-3-7

Khaos Publishing 2024
Tilaa kirja Khaoksen verkkosivuilta

Teosta ovat tukeneet Saastamoisen säätiö, Grafia ja Taiteen edistämiskeskus