kiitos lakivaliokunnan. Mutta se sukupuolikuvasto! Ilahduttava tapaus on viraalisesti leviävä, Huffington Postin ja jopa Lady Gagan Born This Way Foundation –säätiön suosittelema ja siten sivuston ainakin kahdesti kaatama Tärähtäneiden ämmien Monokini 2.0 –yhteisötaideprojekti. Monokini 2.0 jakoi Facebook-sivuillaan Lady Gagan Born This Way Foundation–linkkauksen saatesanoin: ”A foundation by Lady Gaga have noticed Monokini 2.0 even though our models were not born this way. :)” Rintasyövän vuoksi rintansa menettäneet rohkeat naiset haastavat perinteisen bikinikuvaston tärkeällä tavalla. Sukupuoli ja sen performatiivisuus puhuttavat siis onneksi edelleen. Sukupuolen skaala, sen kategoria ja olemus määritellään yhä uudelleen. Sukupuolen kuvaamiseen osallistuu myös ranskalainen valokuvaaja Dorothée Smith, jota Dominique Baqué kuvaa artikkelissaan ”Shifting Hospitalities” (2012) mahtipontisesti ”metamorfoosien ja evoluutioiden ylipapittareksi ja transseremonian salaperäiseksi rakastajattareksi”.[1] Smith kuvaa lähiympäristöään – niin maisemia kuin ystäviään – muutoksessa. Kuvissa hänen ystäviensä androgyynit kehot sekä rintojenpoiston arvet osallistuvat omalta osaltaan transihmisten tarinoiden kuvakerrontaan. Baquén mukaan Smithin teosten hahmot näyttäytyvät epävarmuudessa ja muutoksessa ajelehtivina ruumiina, jotka sijoittuvat määrittelemättömyydessään ikään kuin välitilaan.[2]  Smithin kuvaama hahmojen sukupuolisuus ylittää androgyyniydessään ambivalenssin – sukupuoli näyttäytyy pikemminkin jatkuvana muutoksena ja toisenlaisten ruumiillisten tulevaisuuksien mahdollisuuksina.[3] Smithin teoksissa läsnä oleva muutos vaikuttaa teosten tunnelmaan. Jossakin määrin kalsean sävymaailman etäännyttämänä, nautin itse Smithin valokuvia enemmän hänen installaatioistaan – erityisesti Baquén tekstien avaamina. Monikanavainen teos CI9H2802 (Agnés, 2011) vangitsi minut musiikillaan ollessaan tammikuussa esillä Suomen valokuvataiteen museossa. TV-ruuduissa myllersivät Smithin valokuvista tutut hahmot. Yksi hahmoista rimpuili lattialla liman peitossa, toinen ruiskutti testosteronia itseensä. Tunnelma teoksessa on raskas. Hahmot ovat vakavia ja päättäväisiä. He eivät leiju passiivisina muutoksen mukana vaan aktiivisesti tuottavat sitä ja aktiivisesti haastavat ahtaat normit. Kuvien pysähtyneet hahmot tuntuvat heräävän videolla paitsi eloon, myös toimintaan. Baqué tuo teokseen yhden tason lisää avaamalla sen historiallista taustatarinaa. Ranskalainen intersukupuolinen Herculine Barbin tai Alexina B. tekee itsemurhan vuonna 1868 jouduttuaan tyttönä kasvaneena läpi käymään brutaalin muutoksen mieheksi vastoin tahtoaan. Baqué kuvaa kuinka kuin tämän tapauksen kaikuna tai kummituksena näyttäytyy sitä seuraava Agnèsin outo tarina.[4] 1950-luvun loppupuolella nuori tyttö tarjoaa itseään seksuaalisen identiteetin tutkimusryhmän kohteeksi. Tällä tytöllä, Agnèsilla, on miehen sukupuolielimet ja hän toivoo voivansa tulla keholtaan kokemustaan vastaavaksi, tytöksi. Tutkimusten jälkeen Agnès pääsee leikkaukseen, mutta palaa klinikalle muutaman vuoden kuluttua toisenlaisen tarinan kanssa. Tällä kertaa hän on syntynyt pojaksi ja haluaisi tulla tytöksi. Teini-iässä hän on alkanut varastaa äitinsä estrogeenipillereitä ja on siten saavuttanut feminiinisen olemuksensa.[5] Agnésin tarinassa sukupuolet vaihtuvat hänen tuottaessa itseään yhä uudelleen. Myös Smithin teoksessa hahmot ottavat aktiivisesti osaa oman sukupuolensa ja oman tarinansa tuottamiseen tulkitessaan Agnésin tarinaa. Baqué kuvaa, kuinka hahmot rimpuilevat ulos biologisoidun sukupuolen pakkopaidasta.[6] Sukupuolen symboliset rajat tarraavat subjektiin, mutta venyvät videon liman lailla tarvittaessa rajustikin. Installaatioissa Septiéme Promenade (Seventh Walk, 2013) ja Cellulairement (Cellulairement. Étude pour specters, caméra thermique, Kinect, puce électronique sous –cutanée et transfert de données cellulaires / Cellularly. Study for Ghosts, Thermal Imaging Camera, Kinect, Microchip Implant and Cellular Data Transfer 2012), Smith kuvaa sukupuolen sijaan mielenkiintoisella tavalla tilallista tai symbolista poissaoloa. Näkyvän ja näkymättömyyden, läsnä- ja poissaolon teemat kiehtovat minua valtavasti ja huomaan Smithin tapaan jääväni jumiin termiin ”to haunt”.[7] Baqué avaa, kuinka kummittelu teema alkoi kiinnostamaan Smithiä: kaikki alkoi siitä, että Smithin opiskelupaikassa Le Fresnoyssa kuuleman mukaan kummittelee. Smith päätti tutkia, kokeilla ja rationalisoida tapahtumaa: mitä oikeastaan tarkoittaa kummitella tai tulla kummitelluksi?[8] Kummittelun teemaa Smithin lähestyy filosofisesta, teoreettisesta ja tieteellisestä näkökulmasta teoksessa Cellulairement, jota en harmikseni ole itse nähnyt. Silti, vain Baquén kuvauksen välittämänä, teos tutkii mielestäni tavattoman kiehtovalla tavalla kummittelun tunnetta, näkymätöntä läsnäoloa. Baqué kuvaa teosta sofistikoituneeksi ja samanaikaisesti runolliseksi ja tieteelliseksi kokemukseksi (luotetaan toistaiseksi tähän arvioon), jossa Smith muuttaa itsensä ”ghost hostiksi” – Smith siis emännöi kummituksia omassa kehossaan! Samalla Smith seuraa perinnettä, jossa taiteilija asettaa ruumiinsa osaksi taideteosta. Hän kuitenkin luotaa tällä tavalla irrationaalista rationaalisen kautta. Hän kehitti koneen tavoittamaan irrationaalista – järjestelmän, joka salli hänen tulla jokaisen näyttelyvieraan kummittelemaksi. Näyttelyvieraat löytävät itsensä peilin edestä ja samalla liiketunnistimet aktivoivat lämpökameran, joka puolestaan tallentaa vieraan uniikin lämpökuvan. Tuo yksilökohtainen biometrinen data on kuin omakuva näyttelyvieraasta ja tuo lämpökuva saapuu välittömästi Smithin älypuhelimeen tekstiviestinä digitaalisine radiometrisine liitteineen. Mielestäni teoksen jännittävin osuus liittyy kuitenkin Smithille asennettuun RFID-implanttiin, joka tallensi välitetyt lämpöpisteet ja mahdollisti erityisesti suunnitellun sensoreita sisältävän vaatteen kautta sen, että Smith voi kehossaan tuntea lämpönä jokaisen näyttelyvieraan ainutlaatuisen läsnäolon.[9] Kummittelun kautta kiinnostavaa Smithin teoksessa on erityisesti kahden ruumiin välinen interaktio ilman intiimiä fyysistä kontaktia: näyttelyvieraiden kehot kummittelivat Smithin kehossa koskaan koskematta siihen. Kehon valtaaminen tällä tavalla ylittää subjektiivisuuden ja ruumiillisuuden rajat synnyttäen samalla salainen kokemuksen ja kohtaamisen toisilleen tuntemattomien ruumiiden välillä.[10] Teoksen kauneus on Baquén mukaan juuri noissa maat ja meret ylittävissä kohtaamisissa. Kohtaamiset muodostavat samalla kummitusten virran, jossa kelluvat ja kohtaavat nomadiset identiteetit.[11] Toisenlainen vaeltavan identiteetin kuvaus on Smithin teos Septième Promenade. Videokuvassa mieshahmo kävelee loputonta kävelyään lumisia tyhjiä katuja pitkin. Hänen rakkauden kohteensa on läsnä vain puhelimenruudulla ja liikkuu todellisen ja mielikuvituksen välimaastossa, muistoissa ja kirjeissä. Pimeässä hohtava puhelimenruutu ei vastaa hyväilyyn.Teoksessa Septième Promenade Smith lähestyy etäisyysteemaa rakastetustaan erossa olemisen hankaluuden kautta: onko kaipuun luoma halu suurempi kuin lähellä olevaan kohdistuva halu? Hän pyrkii tekemään näkyväksi sen, kuinka etäisyyteen liittyvä, tilallinen tai symbolinen poissaolo oikeastaan vain voimistaa kaipausta. Teoksessa Smithin tuotannolle tyypillisesti näkyvä ja näkymätön, läsnä- ja poissaolo, ruumiillisuus ja muutos kohtaavat jälleen. Septième Promenade perustuu löyhästi Franz Kafkan teokseen Kirjeitä Milenalle (1971).[12] Kafka kirjoitti kirjeitä vuosina 1919-22 rakastetulleen tuskin näkemättä tätä koko aikana. Kirjeissään Kafka pohtii kuinka viestinnänvälineet, joiden olisi tarkoitus tuoda ihmisiä lähemmäksi toisiaan, tosiasiassa vain ruokkivat kaipausta ja kummituksia.”[K]irjoitetut suudelmat eivät koskaan saavu perille kohteeseensa – kummitukset syövät ne matkalla; postijärjestelmän jälkeen kummitukset ovat keksineet lennättimen, puhelimen ja langattoman. Ne eivät nälkiinny, vaan me menehdymme”[13] Kafkan kuvaamat kummitukset ovat näppärinä olentoina sittemmin keksineet muun muassa internetin, älypuhelimet ja niiden tuottaman valtavan mobiilikuvamassan. Mobiilikuvan avulla arkiseksi muodostunut itsen tallentaminen on ehkä itsen silpomista valmiiksi kummitusten ruoaksi, mutta sen voi toki nähdä myös runollisesti itsensä kuolemattomaksi tekemisenä. Visuaalisen journalismin yliopistonlehtori Anssi Männistö kuvaa kuinka ”[m]obiilikuvassa meistä kaikista tulee eräässä mielessä kuolemattomia. Me nimittäin olemme jo nyt olemassa tulevaisuudessa, tägättyinä toistemme aikajanoilla, reunamerkintöinä ventovieraiden arkistoissa ja viranomaisten kuvaholveissa.”[14] Itse opin viimeistään Casper–elokuvasta (1995), että toiset ihmiset jäävät kuoltuaan tietynlaiseen välitilaan keskeneräisten asioiden vuoksi. Jonkin esimerkiksi heidän kuolemaansa liittyneen epäoikeudenmukaisuuden vuoksi heistä tulee kummituksia. He eivät pääse eteenpäin, kuten Kat (pikkuisen Christina Riccin esittämänä) muistuttaa: ”You know, unfinished business. All ghosts have unfinished business. That’s why they don’t cross over.”[15] Nykyään kaikilla on keskeneräisiä asioita – banaalisti ajatellen ainakin Instagram-tilin täydentäminen. Meistä kaikista tulee väistämättä Männistön kuvaamalla tavalla kummituksia. Valokuva itsessään on aina tämän hetken kuva ja samalla olemukseltaan kuin kummitus. Se on tämän hetken kuva, hetken joka ei koskaan mene valokuvassa ohi vaan palaa uudelleen ja uudelleen – kummittelemaan!  

[1] Baqué, Dominique ”Shifting Hospitalities” 2012, 119. Suomennos englanninkielisestä käännöksestä omani. Julkaistu teoksessa Dorothée Smith. Suomen valokuvataiteen museon näyttelyjulkaisu. [2] Baqué, Dominique ”Shifting Hospitalities” 2012, 115. Julkaistu teoksessa Dorothée Smith. Suomen valokuvataiteen museon näyttelyjulkaisu. [3] Baqué, Dominique ”Shifting Hospitalities” 2012, 119. Julkaistu teoksessa Dorothée Smith. Suomen valokuvataiteen museon näyttelyjulkaisu. [4] Baqué, Dominique ”Shifting Hospitalities” 2012, 117. Julkaistu teoksessa Dorothée Smith. Suomen valokuvataiteen museon näyttelyjulkaisu. [5] Baqué, Dominique ”Shifting Hospitalities” 2012, 118. Julkaistu teoksessa Dorothée Smith. Suomen valokuvataiteen museon näyttelyjulkaisu. [6] Baqué, Dominique ”Shifting Hospitalities” 2012, 119. Julkaistu teoksessa Dorothée Smith. Suomen valokuvataiteen museon näyttelyjulkaisu. [7] Baqué, Dominique ”Shifting Hospitalities” 2012, 118; 124. Julkaistu teoksessa Dorothée Smith. Suomen valokuvataiteen museon näyttelyjulkaisu. [8] Baqué, Dominique ”Shifting Hospitalities” 2012, 124. Julkaistu teoksessa Dorothée Smith. Suomen valokuvataiteen museon näyttelyjulkaisu. [9] Baqué, Dominique ”Shifting Hospitalities” 2012, 122. Julkaistu teoksessa Dorothée Smith. Suomen valokuvataiteen museon näyttelyjulkaisu. [10] Baqué, Dominique ”Shifting Hospitalities” 2012, 123. Julkaistu teoksessa Dorothée Smith. Suomen valokuvataiteen museon näyttelyjulkaisu. [11] Baqué, Dominique ”Shifting Hospitalities” 2012, 124. Julkaistu teoksessa Dorothée Smith. Suomen valokuvataiteen museon näyttelyjulkaisu. [12] [ibid] [13] Alkuperäistekstin suomennoksen puuttuessa suomennos Kafkan sitaatista omani. Baqué, Dominique ”Shifting Hospitalities” 2012, 124. [14] Männistö, Anssi ” Mobiilit snapshotit tekevät Stadista Christianian?”. Artikkeli julkaistaan Suomen valokuvataiteen museon #snapshot -näyttelykatalogissa elokuussa 2014. [15] http://www.imdb.com/title/tt0112642/quotes [haettu 26.6.2014]   Kuva: Viivi Poutiainen]]>