Arkkitehti haluaa suunnitella rakennuksia, joissa ihmisten on hyvä olla. Hän haluaa luoda paremman maailman rakennus ja asukas kerrallaan. Hän kuvittelee pystyvänsä siihen. Hän epäonnistuu. 

En tiedä tarpeeksi arkkitehtuurista arvioidakseni tarinan laajempaa toistuvuutta, mutta tunnistan sen keskeiseksi sekä Hannu Karjalaisen videoteoksessa Towards an Architect (2010) ja Cécile B. Evansin teoksessa Amos’ World (2017).

Karjalaisen reilun viiden minuutin mittaisessa videoteoksessa oletettu arkkitehti katsoo puku päällä kameraan, kun hänen vasemmalle olkapäälleen alkaa valua valkoista maalia tasaisena virtana. Hahmo säpsähtää aavistuksen, kun hänen päähänsä putoaa keltaista maalia. Paksu massa valuu hidastetusti päätä pitkin oikealle olkapäälle, mutta hänen kasvonsa säilyvät näkyvissä. Ilme on tyyni. Hän hyväksyy kaiken, tulee mitä tulee. 

Maali jatkaa valumistaan, värit vaihtuvat. Vaaleanpunainen maali muodostaa naamion kasvoille. Sen sävy on makea ja muistuttaa yhtäkkiä jostakin lapsuuden antibioottitahnasta. Miltä maali maistuu? Tuntuuko se kylmältä iholla? Meneekö sitä silmiin? Vaaleanpunaisen päälle kerrostuu sinistä ja värit marmoroituvat takin kauluksilla kauniisti, kunnes peittyvät mustaan maaliin. Se hyökyy päälle voimalla. Hahmo avaa suutaan, painaa päänsä. Hän jää maalin sisään kuin jonkun alienin kaltaisen, vieraan organismin tiiviiseen otteeseen. Värit törröttävät mustan alta kuin steariinipiikit.

Karjalaisen teos on sellaisenaan vaikuttava – visuaalinen ja aistivoimainen. Maalien hidastettu valuminen on hypnoottista seurattavaa: Miten ne liikkuvat ihmispintaa pitkin, sekoittuvat tai peittyvät. Miten hahmo reagoi tai on reagoimatta päälleen putoavaan maaliin, ottaa sen vain nöyränä vastaan.

Teoksessa on kuitenkin useampia kerroksia. Se viittaa ranskalaisarkkitehti Guillaume Gilletiin (1912–1987), joka suunnitteli 1960-luvulla Euroopan suurimman, Fleury-Mérogis’n kaupungissa sijaitsevan vankilan. Arkkitehdin tavoitteena oli suunnitella moderni vankila, jossa vangit viihtyisivät, mutta vankien kokemus oli lopulta hyvin toisenlainen. Vankila oli liian täynnä, kosteusvaurioinen ja siinä määrin painajaismainen, että joukko entisiä vankeja päätti kostaa kokemuksensa arkkitehdille ja murtautui tämän toimistoon aseella uhaten. 

Teoksessa Towards an Architect fiktiivinen arkkitehti saa aseen sijaan otsalleen käyttämänsä värit, jotka on lainattu Le Corbusierin (1887–1965) harmoniaa edistävästä paletista. Maalien sävyissä, niiden materiaalisuudessa ja valuvissa virroissa on katsottuna paljonkin harmonisuutta, mutta kokemus niiden alla ja niiden sisällä on varmasti toinen. Suunnitelman ja kokemuksen, sisä- ja ulkopuolen väliset ristiriidat ja jännitteet avaavat lähes loputtomasti kiinnostavia tasoja paitsi teoksen ja arkkitehtuurin tarkasteluun myös häpeän tunteeseen. Värinaamion alle hautautumisen voi ajatella myös kasvojen menettämisen kautta – ehkä hahmo kokee epäonnistuneensa ja haluaakin piiloutua toisten katseilta?

Cécile B. Evansin teos Amos’ World on arkkitehtoninen videoinstallaatio kolmiosaisen tv-sarjan muodossa. Teos yhdistää kuvakerronnassa ainakin studiossa kuvattuja näyttelijöitä, lavasteita, pienoismalleja, nuken ja animaatiota. Karjalaisen teoksen tapaan myös Evansin teoksen keskiössä on arkkitehti, jonka suunnitelmat epäonnistuvat. 

Arkkitehti on nimeltään Amos. Hän haluaa muuttaa maailmaa suunnittelemalla valtavan asuntokompleksin, jolla pelastaa asukkaat painajaisiltaan.

“I want to build something important.”
“I want to change the world.”
“My intent is to rescue you from your nightmare.”

Amos koettaa sanallistaa suureellisia tavoitteitaan ja keskustelee niistä Sään (The Weather) kanssa. 

Amos: “I build doors for them so they can enter their own worlds. When I’m finished, they will be able to smell, feel and experience the new life that is being offered. I will take them places.”
The Weather: “How do you know where they want to go?”
Amos: “I’ve been asked to build these new homes for them. I’m the architect.”
The Weather: “I’m The Weather. This could be really stupid.”

Amos puhuu paljon, mutta hänen suunsa pysyy suljettuna, ilmeensä muuttumattomana. Hänen päänsä on huolellisesti tehty nukenpää, raajat vaatteiden alla ohuet, hihasta näkyvä ranne nuken pyöreä nivel. Sään puhe kuuluu, mutta häntä ei näy – muuta kuin taustalla ikkunoiden takana häilyvinä säätiloina. 

Amoksen ja Sään keskustelun lisäksi tv-sarjassa seurataan talon erikoisia asukkaita. Eräs heistä on jättiläismäisten, animoitujen narsissien kanssa asuva Sihteeri (The Secretary). Sihteeri makoilee sängyssä keltaisten narsissien kanssa. Hän katselee ulos ikkunasta ja pohtii sitä, kuka hän oikeastaan on. Miten historia oikeastaan syntyy anekdooteista, jotka toistuvat tarpeeksi monta kertaa. Hän istuutuu olohuoneen sohvalle katsomaan narsissien tanssia ja kertoo olevansa onnellinen. Eräänä päivänä Sihteerin maailma kuitenkin romahtaa, kun kukat ovat poissa ja niiden sanotaan liittyneen terroristijärjestöön. 

Toinen talon asukas on kiinaa puhuva nainen. Hän laittaa ruokaa ja pohtii ääneen ajankulua. Mikä päivä, kuukausi, vuosi, vuosisata tänään on? Hän kertoo, ettei aika oikeastaan ole tärkeää, sillä hänellä on kaikki tarvitsemansa asunnossaan: vihannekset, vesi, riisi, ruoka. Hän vaikuttaa puhuvan itsekseen, kunnes ruutuun lentää animoitu mustasiipinen sinivalkoinen lintu, jota hän puhuttelee äitinä. Lintuäiti (The Mother) lentelee kuvassa tyttärensä ympärillä kuin kursori tietokoneen näytöllä. Naisen nimi paljastuu Aikamatkustajan (The Time Traveller) lähettämistä, kaipaavista viesteistä. Gloria, kuuletko minua? Aikamatkustaja kyselee. 

Eri jaksoissa näkökulmat vaihtuvat ja talon asukkaiden kohtalot syvenevät. 

Evansin teos on humoristinen, traaginen ja moniulotteinen. Se käsittelee toimivan arkkitehtuurin konseptia sekä luonnon ja rakennetun kulttuurin suhdetta laajemminkin. Samalla se kuvaa myös ihmisten tarvetta tuntea yhteyttä toisiin sekä merkityksellisyyttä omassa elämässään.

Hauskojen onelinereiden ja vaihtelevasti ironisen tai unenomaisen sekoilun seassa Amos’ World kuvaa herkästi myös ajankulua, muistia, kaipausta ja kuvitelmia. Mistä oikeastaan tietää, että tunteeko toisen todella vai onko itse asiassa kiintynyt vain omaan mielikuvaansa toisesta? Tai omasta itsestään?

Kaikkia hahmoja eri tavoin yhdistävän rakennuksen kautta teos tarkastelee suunnitelmien ja koetun todellisuuden ristiriitaista suhdetta. Amosin suunnittelema valtava, moderni brutalistinen asuntokompleksi vaikuttaisi Karjalaisen teoksen tapaan viittaavan varsin ilmeisesti Le Corbusieriin sekä erityisesti tämän Unité d’Habitation –suunnittelukonseptiin ja käsityksiin taloista koneina, joissa asutaan. Amoksen suunnitteleman talon kohdalla käy tosin ilmi, että ehkä koneiden sisällä pitäisi myös asukkaiden olla koneita, jotta kokonaisuus toimisi odotetusti. 

Pohdiskelu olemassaolon realiteeteista, annetuista rooleista, teknologisista, ideologisista ja fyysisistä rakenteista sekä muutoksen jatkuvuudesta ulottuu paljon kauemmas kuin Amoksen suunnittelema talo tai sen tapahtumat. Ja ne tapahtumatkin karkaavat varsin kummallisiksi, joskin taidokkaasti sommitelluiksi, vaikuttaviksi kuviksi. Kauhu Glorian kasvoilla, hänen äänetön huutonsa ja lattialla ryömivä kehonsa. Sininen savu saavuttaa Glorian hitaasti. Se oli hänen aurinkopaneeleissaan kuoliaaksi kärventynyt kyyhkysäitinsä, joka muuttui patogeeniksi ja valtasi tyttärensä. Tapahtui Käänne. 

Mitään tästä arkkitehti ei suunnitellut. Hän ei voinut tietää. 

“I recognise that the building design is at fault. But it isn’t so easy to put all of this on me. How was I to know that the thing that I made to bring people together would cause so much trouble?” 

Läpi sarjan Amos käy keskusteluaan Sään (The Weather) kanssa siitä, miten hän on (epä)onnistunut tavoitteissaan. Amos on koppava ja itsekeskeinen, vilpitön ja hukassa. 

Arkkitehti mustassa poolossaan ja harmaissa suorissa housuissaan nojaamassa työpöytäänsä ja kertomassa kädet levällään työstään. Arkkitehti istumassa ryhdikkäänä jalka toisen päällä huonetilan jakavalla korokkeella. Arkkitehti itkemässä lohduttomasti kylpyammeessa. 

“He’s a puppet. His strings are held by a wider context”, toteaa Aikamatkustaja.

Hannu Karjalaisen videoteos Towards an Architect on katsottavissa taiteilijan Vimeo-tilillä. Sen lisäksi teos on esillä tällä hetkellä suljetussa EMMAn Kosketus-kokoelmanäyttelyssä.

Cécile B. Evansin kolmiosainen teos Amos’ World on katsottavissa Lafayette Anticipationsin Vimeo-tilillä:
jakso I, jakso II ja jakso III.

Artikkelikuva: Hannu Karjalainen, Towards an Architect (2010), video still