Tapaamispäivämme on ollut surullisten uutisten sävyttämä, sillä Koneen Säätiön apurahapäätökset on julkistettu eikä Arte ole tänä vuonna saajien joukossa. Yli kuudesta tuhannesta hakemuksesta noin viisi prosenttia on saanut myönteisen päätöksen, joten monet ovat jääneet ilman, myös EDIT. Käsittelemme yhteistä surua ja löydämme ilon aiheita muun muassa siitä, että moni uusi feministinen projekti on saanut rahoitusta.

Syksyllä uudessa työssä aloittaneen Suoyrjön tausta on taidehistoriassa ja sukupuolentutkimuksessa, mutta opiskellessaan kuratoinnin maisteriohjelmassa Tukholmassa taiteentutkijasta tuli kuraattori. Perustavanlaatuinen muutos koski sekä käsitystä taiteesta että omasta työskentelystä. Maisterinohjelmaan tehty gradu oli myös lähtöpiste feministisiä strategioita nykytaiteen kuratoinnissa käsittelevälle väitöskirjalle, jota Suoyrjö tekee Lontoon Middlesex Universityyn.

Tein tutkielmaan kuusi haastattelua ruotsalaisten nuoremman polven taiteilijoiden kanssa. Kaikki työskentelivät jollain tavalla selkeästi joko feministisen politiikan kanssa tai sitten käsittelivät joko sukupuolta tai seksuaalisuutta työskentelyssään. Olin kiinnostunut siitä, miten sen aihepiirin kanssa työskennellään, miten taiteilijat näkee sen. Joillekin taide oli työkalu työskennellä feministisesti ja muille se oli enemmän sellainen aihepiiri.

Silloin kun tein niitä haastatteluja ja mietin kysymyksiä niin aloin myös miettiä, miten itse vastaisin niihin kysymyksiin ja miten ymmärtäisin feminismin osana mun työskentelyä. Siinä lopullisessa tutkielmassa oli haastattelut ja niiden analyysi ja sitten lopussa oli enemmän siitä, miten feministinen kuratointi suhteutuisi näiden taiteilijoiden näkökulmiin.

Jaottelin tän työn kolmeen eri tasoon. Eka on se perustyö eli tilastot siitä, kuinka paljon vaikka museot esittää naisten tekemää taidetta, ja miten vaikka hankintapolitiikka on sukupuolittunut. Ja ei vaan lasketa päitä, vaan myös minkä verran maksettiin naistaiteilijan teoksesta ja minkä verran miestaiteilijan teoksesta, ja jos se oli komissio niin mikä oli budjetti ja niin edespäin. Ja siis Suomessahan ei ole tehty siitä tutkimusta. Kun olin siellä Tukholmassa niin Konstnärsnämnden, joka Suomessa vastaa Taikea, rahoitti tutkimuksen siitä ja sukupuolentutkija Vanja Hermele toteutti sen. Se kävi läpi kaikki tilastot ja teki haastatteluja museonjohtajien ja kuraattorien, kriitikoiden ja taiteilijoiden kanssa ja tutki sitä miten sukupuoli asettuu taidemaailmaan. Tulokset oli tietysti tosi brutaalit, mutta se tosi upeasti analysoi siinä eri diskursseja, mitkä on tavallaan niitä selityksiä. Ja ne on just ne samat täälläkin jos alkaa puhumaan kenen tahansa kanssa, niin aina tulee ne samat että ei sukupuoli vaan taide…

Mut siis sen tutkimuksen nimi on Konsten – så funkar det (inte) ja sen saa ladattua PDF:nä. Siihen on tehty uusi alkukirjoitus ja se on edelleen ajankohtainen. Tää oli tavallaan niinkun se groundwork ja sitten se toinen kysymys on se, miten sukupuolta tai naisten tekemää taidetta ja feminismiä käsittelevää taidetta on käsitelty temaattisesti näyttelytyössä tai kuratoiduissa ohjelmissa. Tai miten se on temaattinen sisältö.

Se mikä jäi siinä gradussa sellaiseksi avoimeksi kysymykseksi on se, että miten feminismi voi olla sisäänkirjoitettuna siihen kuratoriaaliseen työhön ja milloin se ei ole vain temaattinen lähestymistapa vaan osa sitä työtä ja ajattelua. Työskentelyä taiteilijoiden, instituutioiden, tilojen, yleisöjen ja taiteen kanssa. Niin, taiteilijoiden ja taiteen kanssa ennen kaikkea.

Suoyrjön kuraattoriohjelman lopputyöhön kuului gradu ja projekti, joka oli konsepti ryhmänäyttelylle. Se olisi käsitellyt sukupuolta vallan ja vallankäytön näkökulmasta, mutta huumorin kautta. Konsepti tuntui hauskalle, mutta ei ole enää ajankohtainen tai aktiivisen työskentelyn alla. Gradun ja väitöskirjan välissä itsenäisenä kuraattorina työskennellyt Suoyrjö ei ole itse asiassa koskaan tehnyt näyttelyä feminismistä, vaikka onkin ollut mukana projekteissa, joissa se on ollut osana konseptia. Väitöskirjatutkimuksen myötä ajattelu ja omat tavoitteet ovat taas muuttuneet.

Aluksi mun tutkimussuunnitelmassa oli, että olisin jollain tavalla kartoittanut tapoja työskennellä feministisesti, mutta se alkoi jo silloin ekan vuoden aikana kaventumaan, niinkun siinä yleensä käy. Jotenkin alkoi tuntua, että en pysty tekemään sellaista tutkimusta enkä edes halua, en mä oo sellainen tutkija. Ja jotenkin tuntui, että sen pitää enemmän liittyä siihen mun omaan työskentelyyn, vaikka se on täysin teoreettinen. Mun väitöskirja ei siis ole sellainen practice-led, mutta kuitenkin reflektoin itse tekemieni projektien kautta niitä kysymyksiä mistä puhun. Siinä lähtökohdassa ei vähän ajan päästä ollut mitään järkeä, ja jotenkin se tuntui myös mahdottomalta silleen että ”mitä kaikkea ne voisivat olla”? Sitä olisi pitänyt lähteä purkamaan case studiesin kautta, mutta se on liian taidehistoriallinen lähtökohta, mistä en ollut kiinnostunut enää siinä vaiheessa.

Sitten se alkoi kaventua affektiteoriaan. Siinä vaiheessa kun aloin tutustua siihen tajusin, että se on se syy miksi mä ylipäätään työskentelen taiteen kanssa. Kun kohtaan jotain mikä koskettaa, niin mä haluan jakaa sen muiden kanssa. Ja mun mielestä se on pohjimmiltaan siinä. Taiteella on tosi suuri merkitys, se voi muuttaa meitä, miten me ajatellaan ja miten me tunnetaan jostain asiasta. Siinä on paljon valtaa, se on tosi voimakas asia.

Myös siinä affektissa, mikä mulle on ollut tosi tärkeää siitä asti kun aloin ajatella sitä nimenomaan feministisestä näkökulmasta, siinä on sellainen transformatiivinen potentiaali. Vaikka se, miten 70-luvulla naisliikkeessä affekti toimi. Kun koetaan jotain yhdessä muiden naisten kanssa, että tää ei oo vaan mun kokemus vaan tää on meidän yhteinen kokemus niin se on voimauttavaa ja sen jälkeen siitä ei ole paluuta vaan sä oot muuttunut. Affekti liittyy tosi paljon siihen, miten koetaan yhdessä asioita ja se liittyy tosi paljon kohtaamiseen taideteoksen kanssa ja myös siihen transformatiiviseen potentiaaliin mitä ne sisältää ja mitä taide sisältää.

Keskustelu liukuu #metoo-kampanjaan, Trumpiin ja mediaan sekä tietysti Suomen ja Ruotsin eroihin, kuten usein näinä aikoina. Meitä molempia yhdistää se, että feminismi on virallisesti tullut mukaan kuvioihin yliopistoissa siinä vaiheessa, kun on saatu käsitteet puhua näistä asioista. Suoyrjön mukaan hänellä ei ole varsinaista aktivistitaustaa, vaan hänen kiinnostuksensa on ollut enemmän sukupuolen käsitteen kyseenalaistamisessa ja teorioissa. Nyt tutkijan ja kuraattorin roolit limittyvät väitöskirjatyössä, jossa hän pyrkii reflektoimaan näitä kysymyksiä tutkimuksen aikana tehtyjen omien projektien kautta.

Seuraavaksi päädymme purkamaan hieman kuraattorimyyttejä ja puhumaan taas rahasta. Pohdimme kuinka vaikeaa tällä prekaarilla kentällä on sanoa ääneen esimerkiksi sitä, ettei vaihtuvien näyttelyiden kuraattoreiden pitäisi ehkä olla palkattuna museoihin (”Mutta jos puhutaan siitä sisällöstä, mitä museot tuottaa, niin ei todellakaan pitäisi olla.”). Tuntuu, että museoiden lisäksi irrallaan todellisuudesta toimitaan edelleen jossain määrin myös galleriakentällä.

Olin hiljattain seminaarissa, jonka Valokuvataiteilijoiden liitto järjesti liittyen niiden tutkimusprojektiin Taiteestako toimeentuloa, jossa on selvitetty taiteilijoiden mahdollisuuksia elää taiteellaan. Siellä tuli esiin tosi hämmentäviä ajatuksia, kuten että taiteilijoiden pitäisi markkinoida itseään yrityksille konsultteina, toisaalta järjestää puuhaa syrjäytyneille, fiksata sosiaalisia ongelmia, jollain tavalla todistaa aktiivisuutensa ja hyödyllisyytensä yhteiskunnalle… En tiedä ketä siellä yleisössä oli, mutta kyllä mä oletan että siellä oli taiteilijoita ja myös ihmisiä organisaatioista ja instituutioista. Välillä silti tuntui että osa ihmisistä elää ihan eri todellisuudessa. Osallistuin siellä paneelikeskusteluun jossa oli mukana ihmisiä taiteilijavetoisista ja kaupallisista tiloista. Monet pitivät teosmyyntiä kaikkien tilojen tärkeimpänä tehtävänä, jonka kautta myös ratkaistais taiteilijoiden taloudellinen tukeminen. Jotenkin yritin nostaa esiin sitä, että taiteilijavetoinen tila ei ole sama kuin kaupallinen tila eikä näiden toimintaperiaatteet voi myöskään olla samat. Mun mielestä taiteellisen työn tukeminen esim. palkkioiden ja tuotantobudjettien kautta on tässä kontekstissa paljon tärkeempää ja pitkäjänteisempää kuin se teosmyynti.

On tosiaan hämmentävää, että vaikka asioista yritetään ainakin näennäisesti puhua, oikeaa keskustelua ei kuitenkaan tahdo syntyä. Nykytilanteessa pitäisi tietenkin olla myös joku muu rahanlähde kuin apurahat, joiden sattumanvaraisuus tekee taiteilijoiden ja tutkijoiden aseman haavoittuvaiseksi. Suoyrjön mukaan eri alojen yhteistyötä pitäisi lisätä, vaikka ei tietenkään periaatteiden kustannuksella. Titanikissa halutaan maksaa palkkiot eikä vuokrattomuudesta enää kahden vuoden jälkeen voida perääntyä, mutta millä kustannuksella tämä linja pidetään, sitä ei vielä tiedetä. Koneen Säätiön kielteisen päätöksen jälkeen tilanne ei ole kauhean rohkaiseva, kuten ei monelle muullekaan gallerialle, jotka toimivat käytännössä täysin apurahojen varassa. Suoyrjön mukaan on myös järjetöntä, että Arten kokoiset toimijat kilpailevat samoista rahoista esimerkiksi HIAPin kanssa. Suomessa ei kuitenkaan ole kovin paljon valmiita malleja esimerkiksi yritysmaailman tai mesenoinnin suhteen. Suoyrjö kertoo lontoolaisesta mesenaatista, joka tukee taiteilijoita siirtämällä näiden tilille rahaa kuukausittain. Vastineeksi taiteilija tekee mesenaatin galleriaan myyntiin yhden teoksen vuodessa. Kuulostaa hyvälle diilille ja myös sille, että mesenointi tapahtuu rakkaudesta taiteeseen, ei taloudellisen edun takia.

Tätä kautta päädymme puhumaan hyödystä ja sen laskemisen pakkomielteestä, lähes pyhästä asetelmasta yhteiskunnassamme. Suoyrjö palaa siihen, kuinka hyödyn ajatus on kiinnostava myös affektin suhteen. Monella tapaa pidetään itsestäänselvänä, että taide kuuluu kaikille ja että se on aina kaikkien saatavilla. Siten taiteen kanssa työskentely ja kuratointi on ikään kuin jatkuvaa lahjan antamista. Mutta kuitenkaan se ei takaa mitään, sillä taideteos pitää olla valmis kohtaamaan, antaa sille aikaa tai huomiota. Ja se on hänen mielestään ihanaa.

Tein Tukholmassa yhtä projektia, mitä mulla on itse asiassa vähän ikävä. Työskentelin lähiössä yhdessä sellaisessa taiteilijoiden ylläpitämässä tilassa, joka oli vanha liiketila kivijalassa. Sen projektin nimi oli Provrummet. Se oli vähän kuin sovituskoppi, mutta myös sellainen safe space missä sai testata jotain ideaa tai yhteistyötä, tai jotain teosta mikä oli ehkä tekeillä. Maksimissaan ne projektit kesti ehkä viikon, mutta yleensä ne oli viikonlopun tai jotain.

Silloin olin tosi kiinnostunut sellaisesta eksklusiivisuuden ajatuksesta. Tein siihen aikaan tosi paljon töitä ja se oli semmoista jatkuvaa taideriennoissa juoksemista ja joka kerta samat keskustelut: ”Minkä kanssa työskentelet nyt?” ja ”Oi vitsit mä missasin sen, onko sulla jotain kuvia?” ja jotain tällaista. Se projekti oli sellainen, että jos ei siellä käynyt niin ei saanut kokea sitä ja sit et voinut mitään. Mun mielestä se oli tosi ihanaa, myös koska ne oli kaikki tehty nollabudjetilla ja ne oli todella hands-on -juttuja, mutta ne kaikki projektit mitä me tehtiin siellä oli tosi kunnianhimoisia ja ihania. Tykkään myös paljon sellaisista teoksista, mitä ei pysty dokumentoimaan vaan ne on pakko kokea.

Lopuksi palataan vielä Arteen ja Suoyrjön rooliin sen toiminnanjohtajana, ennen kuin hänen täytyy palata vielä hetkeksi töihin joen toiselle puolelle. Minua kiinnostaa erityisesti tutkimuksen ja käytännön työn yhdistäminen sekä taiteilijayhteisössä työskentely. Uuteen rooliin hyppääminen on ollut Suoyrjölle hektistä, sillä näyttelyt ja ihmiset vaihtuvat nopeasti, eikä aikaa olemassa olevien rutiinien sisäistämiseen ole juuri ollut. Syksyn isoina projekteina ovat olleet pahamaineiset apurahahaut sekä kaupunkitilaan sijoittuva Cache-näyttely, joka kuului Arten paikkasidonnaisen taiteen näyttelysarjaan. Hallinnollisten tehtävien ja käytännön järjestelyiden kuten esimerkiksi äänitaiteen residenssivieraiden tarpeista huolehtimisen lisäksi työn sisällöllinen osuus on vielä avoin. Kuratoriaalinen osa työstä on sekin yhteistyötä ja Suoyrjön ajatukset siitä, mikä Arten rooli on, miten siellä toimitaan ja mitä siellä esitetään ovat hyvin yhdensuuntaisia edellisen toiminnanjohtajan Eliisa Suvannon kanssa.

Mun mielestä on tosi ihanaa, että kaikki tapahtuu yhdessä. Kaikki päätöksenteko Artessa tapahtuu hallituksen kesken ja yhdistystä koskevat asiat ja työt säästetään vuosikokoukseen, jossa kaikki voivat olla mukana päätöksenteossa. Titanik on muutenkin erilainen kuin muut yhdistysten pyörittämät taitelijavetoiset galleriat, koska jäsentaiteilijoiden töitä ei esitellä, joten se ei ole syy olla Arten jäsen.

Mutta nyt, kun uusi hallitus aloittaa tammikuussa voidaan alkaa miettimään noita asioita uudelleen. Haluaisin, että Arte olisi enemmän investoitunut itse näyttelyihin ja että olisi laajempaa keskustelua siitä, miksi ne näyttelyt on siellä ja mitä siellä tilassa itse asiassa tapahtuu. Tää on varmasti osittain myös rahoituskysymys, mutta musta tuntuu, että olisi tosi tärkeää, että myös meidän puolelta kuratoitaisiin ohjelmistoa. Pystyttäisiin eri tavoin avaamaan niitä projekteja, mitä siellä on esillä. Se on tietysti suuri juttu, että puolet on kutsunäyttelyitä ja puolet on tullut avoimen haun kautta ja varmasti halutaan pitää avoin haku, koska se sopii tähän kaikkeen. Itse avoin haku on rajattu ja kuratoitu jo parin viime vuoden aikana, jotta voidaan keskustella sellaisista asioista mitä pidetään tärkeinä ja keskustelun arvoisina. Mutta mun mielestä se keskustelu täytyy käydä, se ei riitä että se näyttely on tässä, se ei voi loppua siihen.

Haluaisin, että se yhteistyö tulisi oikeasti konkreettiseksi osaksi sitä näyttelyn tekemistä. Hallitushan työskentelee ilmaiseksi ja siksi rajallisesti, mutta mä oon siellä koko ajan ja mun mielestä pitää ajatella niin, että toiminnanjohtaja laittaa työtuntejaan näyttelyihin. Sellaista yhdessä tekemistä ei ole vielä ajateltu osaksi sitä toimintaa ja siitä pitää käydä jonkinlaista dialogia, että se ei olis vaan niin että tässä on tää tila, tehkää tänne juttuja ja sit me tehdään meidän juttuja täällä toimistossa.

Se dialogi ei tietenkään tarkoita, että siinä rajoitettaisiin mitään. Mun mielestä siihen vaan pitää luoda voimakkaampi suhde. Ohjelmatoiminnan kautta voidaan osallistua siihen ja tehdä siitä merkityksellistä eri tavoin.

Vuonna 2018 Titanikissa tulee olemaan poikkeuksellisen paljon yhteistyöprojekteja, alkaen feministisen kuraattoriduon nynnyjen näyttelyllä. Se on Arten ensimmäinen näyttely, jossa on kutsuttu kuraattori ja se perustuu yhteistyöhön ja ystävyyden tematiikkaan. Tämän jälkeen nähdään muitakin eri tekijöitä yhdistäviä projekteja ja kollektiivien näyttelyitä. Gallerian joulukuun Mustarindan Works with me -näyttely johdatteli jo vahvasti yhdessä-teemaan: “Sen sijaan että yhteistyöllä haluttaisiin luoda lisäarvoa olemme halunneet laajemmin pohtia, mitä sillä voidaan tarkoittaa”, kuvailtiin näyttelytekstissä.

Toi on tosi kiinnostavaa, se miten mustarindalaiset luki yhteistyöksi sen, miten kaikki eri osatekijät vaikuttaa taiteeseen ja työskentelyyn. Se on sen yhteistyön ajatuksen laajentamista. Pohjimmiltaanhan taiteellinen työskentely on yhteistyötä jonkun materiaalin tai jonkun välineen ja aina välttämättä eri tekstien ja ajatusten, ihmisten kanssa.

Mut siitä vielä, että miten se feministinen lähestyminen tulee näkymään mun työssä Artessa ja Titanikissa, niin sitä on vielä vaikea sanoa, koska en vielä tiedä mitä mun työskentely tulee olemaan siellä ja miten mun rooli asettuu hallituksen rooliin. Mutta yksi juttu, kun puhuin päiden laskemisesta, niin itse asiassa se on eka mitä tehdään. Eli käydään läpi Titanikin näyttelyhistoria, että saadaan tieto siitä mikä sen sukupuolijakauma on ja miten sen kanssa työskennellään tulevaisuudessa. Se on sellainen konkreettinen perusasia.

Hanna Ohtosen ja Selina Väliheikin eli nynnyt-duon kuratoima näyttely on esillä Titanikissa vielä tämän viikon. Perjantaina 26.1. on klo 16 lukupiiri ja sen jälkeen klo 18 näyttelyn päätösjuhla. Tilaisuudessa julkistetaan myös Titanikin tämän vuoden katalogi, jonka nynnyt ovat toimittaneet.

Andrea Coyotzi Borja, Emilia Kokko, Jenny Moore: Between a rock and a hard place there is softness
11.-28.1.2018 
Titanik Itäinen Rantakatu 8, Turku