2018
Finissage, 65 rue du Château d’Eau, Pariisi

Kampaamoiden ja kebabravintoloiden täyttämällä Château d’Eau -kadunpätkällä on ahdasta heinäkuisena lauantai-iltana. Ohikulkevat naapurit väistelevät tottuneesti salomoneihin ja lippiksiin verhoutunutta taideyleisöä. Helteisessä illassa sekoittuu kuumentuneen asfaltin, keskioluen ja roskisten tuoksu. Hämärässä hohkaava vaaleanpunainen kajastus tulee The Community -galleriasta, jossa on esillä toistaiseksi viimeinen näyttely kahden vuoden toiminnan jälkeen. 

Näyttelyn myötä sanomme hyvästit kampaamosta galleriaksi muuttuneelle tilalle ennen muuttoa kohti uutta.¹ Ryhmä taiteilijoita on saanut kutsun osallistua näyttelyyn carte blanche -ajatuksella: yksi päättää viettää vuorokauden galleriassa tallentaen videomateriaalia yökyläilystään, toinen valmistaa pastaa naapurustolle. Gallerian varastosta kadulle kannettu kukallinen kirppissohva luo yard sale -tunnelmaa. Sohvalta näyttelyvieraiden askeleet suuntaavat naapurikioskiin edullisen Tsingtao-oluen ja keitettyjen kananmunien perässä. Kadun ja gallerian välillä liikkuvat ihmiset seurustelevat, tutustuvat näyttelyyn ja tallentavat näkemäänsä puhelimillaan. Tässä intensiivisessä ja performatiivisessa tapahtumassa taiteen rinnalla pääosaa esittää heterogeeninen joukko ihmisiä.

Näyttelyn kunniaksi kollektiivin graafisesti lahjakkaammat jäsenet ovat suunnitelleet t-paidan, jonka vaaleanpunainen väri on otettu gallerian värikartasta. Paidan selkämyksessä listataan bändikiertueen tavoin kollektiivin kaksivuotinen historia, vuosien varrella projektissa mukana olleiden taiteilijoiden nimet. Taidekollektiivien historiaa ja elämänkaarta pohtiessa ajatus bändistä tuntuu osuvalta vertauskuvalta. Kuten yhtyeet myös kollektiivit hajoavat, muuttavat muotoaan ja tekevät mahdollisesti paluun eri kokoonpanoissa. Alun kuherruskuukausien ja -vuosien jälkeen jäsenten urat etenevät eri suuntiin ja heidät tullaan muistamaan eri yhteyksistä.

2014
Insouciant

Kollektiivit ovat jättäneet jälkensä 2010-luvun taidekenttään. Yhteisöllisillä toimintatavoilla on ollut valtava merkitys siihen, miten itse ymmärrän taiteen tekemistä ja kuratointia: kollektiivinen toiminta on parhaimmillaan näyttänyt minulle taiteen merkityksen ihmisiä yhdistävänä asiana.

Kollektiivit ja yhteisöllinen taidetoiminta ei ole ilmiönä uusi, vaan se on noussut säännöllisesti pintaan eri muodoissa läpi 1900-luvun. Useat taidehistorian ismit, kuten dadaismi ja futurismi, ovat saaneet alkunsa samaa kaavaa noudattaen. Joko löyhästi muodostunut tai tiivis ryhmä taiteilijoita on reagoinut ajan murrostilaan hahmottelemalla uutta radikaalia muotokieltä tai ajatusmaailmaa. Toisen maailmansodan jälkeen yhteisöllinen taidetoiminta sai uutta voimaa 1960–1970-lukujen poliittisesti latautuneesta ilmapiiristä. Aikakautta leimasivat modernismin myyttien, erityisesti yksilöllisen taiteilijaneron, kyseenalaistaminen. 2000-luvulla kollektiivisen toiminnan lainalaisuudet ovat pysyneet samoina: ne syntyvät valtavirran ulkopuolella, usein reaktiona vallitsevaan tilanteeseen, halusta tehdä asioita toisin. Kollektiivien voidaan siis sanoa toimineen (läntisessä taidehistoriassa) avantgardistisena strategiana.

Metropolistatuksestaan huolimatta Pariisin taidekenttä tuntui 2010-luvun alussa hitaalta, sen taidetarjonta homogeeniseltä ja ilmapiiri sisäänpäin kääntyneeltä. Kohutuimmat näyttelyt ja parhaat bileet vaikuttivat tapahtuvan aina jossain muualla: samanaikaisesti Lontoossa ja Berliinissä, Ateenassa ja Portossa. Aikakautta määritti vahvasti ajatus rajattomista mahdollisuuksista ja loputtomista resursseista, biennaali-fomosta ja huolettomasta cityhoppingista. Insouciant voisi olla osuva sana kuvaamaan aikakautta. Tähän huolettomuuteen yhdistyi kuitenkin globalisoituneen taidemaailman sekatyöläisten neoliberaali prekaarisuus: samaan aikaan kun e-flux lähetti lukemattomia sähköposteja moninkertaistuvista manifestoista, documentoista ja taidemessuista, Easyjet, Airbnb ja Instagram loivat valheellisia unelmia siitä, kuinka kaikki on käden ulottuvilla.

2015
La Plage

Opintoni juuri viimeistelleenä taidealan noviisina koputan innokkaana pariisilaisen taidemaailman ovia itsevarmana siitä, että vähäiset CV-merkintäni ja vielä vähäisemmät taidemaailman kontaktini eivät hidastaisi työnsaantiani. Etsin kuumeisesti töitä sekä cooleja taidetiloja, joissa solmisin uusia tuttavuuksia ja minut toivotettaisiin tervetulleeksi ojentamalla skumppalasi käteen. Avajaistapahtumissa saan kuitenkin osakseni lähinnä ihmetystä ja kömpelöä flirttiä, jopa kyselyitä siitä, kenet tunnen ja mitä teen täällä.

Edellä mainitut kokemukset – tai niiden puute – saavat minut nopeasti haaveilemaan oman taidetilan pyörittämisestä samanhenkisten ihmisten kanssa: ajatus kavereiden, työn ja yksityiselämän yhdistämisestä kuulostaa tuolloin nerokkaalta idealta. Perustaessani ensimmäistä taidetilaani kahden ystäväni kanssa vuonna 2015 emme puhu kollektiivista, vaan kyseessä on lähinnä orgaanisesti syntynyt kaveriporukan projekti. Tilaksi valikoituu Pariisin keskustassa sijaitseva, entisen myymälän vaatimaton näyteikkuna. Kuratoimalla taidetta tähän tilaan haluamme pohtia taideteosten kontekstisidonnaisuutta sekä kaupallisuuden ja näkyvyyden teemoja, jotka ovat internetin myötä laajassa murroksessa. Tilan nimi La Plage (suomeksi ranta) heijastaa ajatusta keinotekoisesta, kuvitteellisesta tilasta keskellä kiireisintä ostoskatua.²

Päivätöistä liikenevän ajan ja rahan puitteissa suunnittelemme ohjelmistoa sekä järjestämme tapahtumia iltaisin ja viikonloppuisin. Maksamme kuukausittaista vuokraa ja näyttelytuotantoja omasta pussistamme. Kysymykset jaksamisesta, taloudellisista haasteista ja joustavuudesta nostavat nopeasti päätään. Tuolloin tavat tehdä, viestiä ja rahoittaa uusia taidetoiminnan muotoja on pitänyt keksiä lähes tyhjästä. Edes sanaa project space ei ole käännetty ranskan kielelle, ja byrokratian tie taidetoiminnan harjoittamiseen on pitkä ja kivinen. Uskoa omaan toimintaan antavat esimerkit muista kaupungeista, esimerkiksi SIC, Sorbus ja Kosminen Helsingissä sekä Bernadette Corporation New Yorkissa. Samaan aikaan toimintaa vievät eteenpäin onnistumisen tunteet ja jännittävät kokemukset, tyytyväiset taiteilijat, paikalle löytänyt avajaisyleisö, ensimmäinen apuraha ja taidemessuille osallistuminen Mexico Cityssä.

2016
Dream Baby Dream

Kuvaillessani kymmenluvun taidekenttää käytän usein kollektiivia synonyyminä ja laajempana terminä kattamaan esimerkiksi käsitteitä voittoa tavoittelematon tila, off space, artist run space tai non-profit space. Ne toimivat usein epäkonventionaalisissa tiloissa, kuten yksityisasunnoissa, teollisuustiloissa, pesuloissa, puutarhoissa ja baareissa, jolloin ympäristö ja arkkitehtuuri nousevat olennaiseksi kontekstiksi taiteen rinnalle.

Brian O’Doherty kuvaa galleriatilan muotoutumista valkoiseksi kuutioksi modernismin sivutuotteena. Hänen mukaansa galleriatila rakennetaan yhtä tiukkoja lakeja noudattaen kuin keskiaikainen kirkko. Muu maailma suljetaan sen ulkopuolelle peittämällä ikkunat, seinät maalataan valkoisiksi. Valo tulee katosta ja tunnelma on kliininen.³

Useat 2010-luvun taidemaailman ilmiöt määrittyvät pitkälti reaktiona tätä kliinisyyttä vastaan. Asioihin, joita ei ollut aiemmin saanut gallerioissa tehdä, yhtäkkiä kannustetaan: järjestetään konsertteja ja muotitapahtumia, syödään, juodaan ja juhlitaan. Tätä kaikkea on myös vuonna 2016 suomalaiskaveriporukan perustaman taidekollektiivin The Communityn toiminta sen ensimmäisinä vuosina. Pariisin 10. kaupunginosassa sijaitsevaa, vanhaa kampaamotilaa remontoidaan muutaman kuukauden ajan avajaiskuntoon – ei tietenkään liikaa, jottei lopputuloksesta tulisi siloiteltu. Monet tekemisen tavat, kuten talkootyöt ja nikkarointi, hoiva ja huolenpito, DIY ja craft, nousevat esiin myös tuon hetken taidesuunnissa ja -trendeissä. Estetiikassa kohtaavat nukkavieru arvokkuus ja harkittu sekasorto. 

The Communityn nimen valinta on pitkä prosessi, josta syntyy myös kollektiivin ensimmäinen yhteinen taideteos, All the Failed Names (2016). Mustavalkoiseen suihkuverhoon printataan kaikki mahdolliset nimivaihtoehdot, kuten 2020 Vision, Good Pill, you won’t believe what happened next, Fondation de Serena, les papiers panama, Kink Ananas, Dream Baby Dream, One Hit Wonder, Nothing Left To Talk.

Taidekollektiiveja määrittää ajatus avoimuudesta ja osallistuvuudesta. Kadut ja kaupungit otetaan haltuun, gallerioista ja museoista siirrytään yhteiseen julkiseen tilaan. Taiteen kokemisesta tulee jaettua – kaikilla on ainakin näennäinen mahdollisuus ottaa osaa yhteisöön ja sen toimintaan. 2000-luvun taidetilatoiminnassa erottuu näiden tilojen ajoittainen pyrkimys muistuttaa olohuoneen jatketta, jolloin yksityisen ja julkisen väliset rajat hälvenevät. Sisustukseen kuuluvat sohva ja pannukahvit, aktiviteetteihin käsityökerhoja ja meditointia. Tätä voi lähestyä Nicolas Bourriaud’n relaatioestetiikan teorian kautta: kantava ajatus on taiteen rakentumisesta vuorovaikutuksessa yleisön kanssa, jolloin taiteilija (tai tässä tapauksessa kollektiivi) pyrkii tietoisesti sosiaaliseen sopimukseen yleisön kanssa. 

Kysymykseen osallistuvuudesta ja jaetusta yhteisestä tilasta liittyy olennaisesti myös kysymys gentrifikaatiosta. Vaikka gentrifikaatiokeskustelu nostaa päätään vahvasti 2010-luvulla, aihe ei ole uusi. Vuosina 1979–1996 New Yorkissa toiminut kollektiivi Group Material herätti aikaista keskustelua gentrifikaatiosta taiteellisen toimintansa kautta. Vuonna 1981 kollektiivi järjesti Manhattanin Lower East Sidella sijaitsevassa galleriatilassa The People’s Choice (Arroz con Mango) -näyttelyn, jossa näyttelyyn osallistuvat taiteilijat ovat naapureita ja esillä olevat taideteokset heidän arkipäiväisiä kodin esineitään.

Gentrifikaatiokeskustelussa syyttävä sormi osoittaa usein taidetilojen ja -kollektiivien suuntaan. Ne nähdään toimijoina, jotka panevat alkuun kaupunginosien negatiivisen muutoksen ja porvarillistumisen. Keskustelussa olisi hyvä pitää mielessä, että näillä toimijoilla ei yleensä ole taloudellista vaan ainoastaan kulttuurista pääomaa ja tulevaisuuden trendaaviin kaupunginosiin asettautuminen saattaa olla pikemminkin pakon sanelema valinta. Yleensä taidetoimijat ovat roolistaan tietoisia ja pyrkivät ymmärtämään, millaisia vaikutuksia heidän toiminnallaan on katukuvaan – toisin kuin taidetilan vanavedessä usein seuraavat kiinteistökehittäjät. Ratkaisu ongelmaan voisi olla malli, jossa tilat annettaisiin taiteilijoiden ja kollektiivien käyttöön nykyistä helpommin. Samalla huomioitaisiin toimijoiden prekaari tilanne sekä mahdolliset vaikutukset ympäristöön. 

The Communityn naapurusto koostuu sinne muuttaessamme lähinnä afrikkalaiskampaamoista, kebabravintoloista ja kapakoista mutta myös cocktail-baareista ja erikoiskahviloista. Alusta saakka tavoitteenamme on luoda yhteys alueen ihmisiin ja saada heiltä hyväksyntä toiminnallemme. Ennen avajaisia kierrämme korttelia kutsuflyereiden kanssa ja koemme toimintamme ainakin osittain onnistuneeksi, kun edes yksi naapureista saapuu paikalle. Toimintaa motivoi kenties utopistinen ajatus taidemaailman demokratisoinnista. On haastavaa arvioida toimintamme vaikutusta naapurustoon ja sen mahdolliseen gentrifikaatioon, mutta ainakin pyrkimys vastuulliseen ja huomaavaiseen toimintaan on ajattelussamme vahvasti läsnä.

2017
Clarastraße, Basel

Kesäkuussa 2017 The Communityn jäsenet ottavat pakettiauton suunnaksi Sveitsin Baselin, jossa järjestetään kuvataiteen megamessut Art Basel. Osallistumme siellä Umwelt Mode -ryhmänäyttelyyn, jossa on mukana joukko muita voittoa tavoittelemattomia taidetiloja ympäri Eurooppaa. Kokonaisuus järjestetään messujen läheisyydessä, Clarastraße-kadulla sijaitsevassa, aiemmin kertakäyttömuotiin keskittyneessä vaatekaupassa. Paikan historia ohjaa myös kuratointia: muodin ja kuvataiteen rajapinnalla oleva kokonaisuus kyseenalaistaa taiteilijan, kuraattorin ja järjestäjän välisiä rajoja. Näyttelyn ajatus heijastaa viime vuosina taidekentän läpäissyttä ajatusta kollektiiveista laajana kansainvälisenä verkostona. Ilmiötä kuvaa osuvasti indonesialaisen ruangrupa-kollektiivin käyttämä termi lumbung: kollektiivi kutsuu yhteen kollektiiveja, joista muodostuu rihmastomainen, globaali yhteisö. Vuonna 2022 ruangrupa kuratoi ensimmäisenä kollektiivina Kasselissa järjestettävän nykytaidetapahtuma documentan. Seuraavana vuonna MOMENTUM 12 -biennaalin kuratoi norjalainen kollektiivi Tenthaus otsikolla Together as to gather. Vuoden 2024 Venetsian biennaalin nimi Foreigners Everywhere on lainaus ranskalais-italialaisen kollektiivin Claire Fontainen teoksesta Stranieri Ovunque. Esimerkkejä on lukuisia. 

2020-luvulla kollektiivit tekevät taidetta ja kuratoivat, hoitavat ja keskustelevat sekä harjoittavat toimintaansa yhä useammin instituutioiden, museoiden ja biennaalien sisällä. Rahoitus saattaa tulla niiltä tahoilta, joille vastareaktiona kollektiivit ovat usein syntyneet. Samaan aikaan kun yhteisöllisen toiminnan arvojen ja estetiikan tulisi mielellään olla paikallisuuteen juurtuneita – tuttuja, turvallisia ja helposti lähestyttäviä – sen tulisi samalla läpäistä taidemaailman eliitin asettamat kriteerit. Kollektiiveista on tullut kiinteä osa vallankäytön mekanismeja, mikä herättää kysymyksen niiden poliittisesta potentiaalista, agendasta ja radikaaliudesta. 

Kollektiivit eivät kuitenkaan ole vallan keskiössä syntyessään. Ne ovat aina yksilöidensä summa ja niistä haetaan ensisijaisesti turvaa, yhdessäoloa ja uusia kohtaamisia. Samalla peilaamme niiden kautta kokemuksiamme siitä, mitä näemme ja kuulemme, tai siitä, miten emme tule nähdyksi ja kuulluksi.

Lämmin kiitos The Community -kollegoille yhteisistä vuosista ja seikkailuista:
Tuomas Autio, Osma Harvilahti, Jussi Kantonen, Tuukka Laurila, Katja Luostarinen, Aapo Nikkanen ja Benjamin Pöntinen.

¹ The Community toimi Pariisin 10. kaupunginosassa vuosina 2016–2018. Nykyinen tila sijaitsee Pariisin koillispuolella, Pantinin alueella.

² La Plage -taidetilan perustivat Francesca Mangione, Valentina Cipullo ja Sini Rinne-Kanto vuonna 2015 Pariisin 3. kaupunginosassa.

³ Brian O’Doherty, Inside the White Cube – The Ideology of the Gallery Space, (San Francisco: The Lapis Press, 1976) 15.

Hereillä mutta mihin hintaan – Nykytaiteen millenniaaliantologia

Toimittanut EDIT: Rosa Kuosmanen, Sanna Lipponen, Anu Pasanen ja Viivi Poutiainen
Kirjoittajat: Helen Korpak, Anna-Kaisa Koski, Rosa Kuosmanen, Tuomas Laulainen, Sanna Lipponen, Päiviö Maurice Omwami, Jaakko Pallasvuo, Anu Pasanen, Viivi Poutiainen ja Sini Rinne-Kanto
Graafinen suunnittelu: Jaakko Suomalainen
ISBN 978-952-65243-3-7

Khaos Publishing 2024
Tilaa kirja Khaoksen verkkosivuilta

Teosta ovat tukeneet Saastamoisen säätiö, Grafia ja Taiteen edistämiskeskus