Useiden eri medioiden parissa työskentelevän Jani Ruscican viimeisin näyttely rakentuu kahden teoskokonaisuuden, Runoilijan muotokuva -videosarjan sekä Autoritratti (italiaksi omakuva) -paperitöiden, kautta. Ruscica on tänä vuonna myös ehdokkaana Ars Fennica -palkinnon saajaksi.

Muotokuvaa tutkivat videoteokset ovat saaneet inspiraationsa Ruscican ja kirjailija-runoilija Taneli Viljasen keskenään käymästä kirjeenvaihdosta. Ruscica kirjoittaa huomanneensa katsovansa muotokuvien sijaan omakuvia, mikä korostaa oivallusta: muotokuva ei ole vain toisen kuvaamista, vaan myös itsereflektiota. Näyttelyn kolme erikokoista ja erimuotoista Viljasen videomuotokuvaa pyörivät jatkuvakestoisina ja satunnaistoistoisina. Näin ollen teokset eivät siis koskaan näyttäydy samanlaisina.

Näyttelyn esittelyteksti lainaa Ruscican ja Viljasen kirjeenvaihtoa, jossa Ruscica kirjoittaa muotokuvasta dialogin muotona. Hänen mukaansa muotokuva voi olla vastavuoroinen ja peilaava tila, jossa itsen ja toisen rajat liukenevat, mutta myös kohtaamispinta, jossa ne eriytyvät ja loittonevat.

Sculptorin galleriatilan keskelle sijoitettu kuudesta screenistä muodostuva suuri näyttö luo fyysisen esteen – veistoksellisen elementin, joka ohjaa katsojan liikettä ja havainnointia tilassa. Sen paljas tausta tuo esiin materiaalisuuden ja synnyttää jännitteen: katsoja pakotetaan navigoimaan tilassa, kohtaamaan teoksen eri kulmista ja hyväksymään sen epätäydellisyyden. Suurella näytöllä nähdään muotokuva, joka on jännästi kieppuva – joidenkin mukaan jopa matkapahoinvointia aiheuttava. Runoilijan muotokuva  -sarjan teoksissa itse kuvattavalla on oma toimijuus. Teokset myös visualisoivat kiinnostavalla tavalla kahden eri taiteenlajin kanssa työskentelevän taiteilijan välistä dialogia. Tällaisessa aaltoilevassa liikkeessä kamera toimii myös tämän dialogin välineenä, ei pelkästään sen ikuistajana.

Kolme suurikokoista erilaisin painomenetelmin toteutettua paperityötä sekä gallerian ikkunoihin tehty abstraktisti kiemurteleva vihreä lasimaalaus tuovat näyttelyyn värikästä rytmiä. Näissä toistuu Ruscican viime vuosien teoksille tyypillinen kuvakieli, joka tuo mieleen erilaiset merkit, kuvitukset ja symbolit – ehkä jopa emojit ja typografisen leikittelyn. Sisilialais-suomalaisena, kahden kulttuurin kasvattina, Ruscica on nimennyt teokset osin italiaksi. Osa teoksista on saanut myös italiankielisestä klassisen musiikin termistöstä lainatut lisänimet ”glissando” ja ”staccato”. Taiteidenvälinen keskustelu jatkuu siis edelleen.

Näyttely on kuin esteettisen kaaos, joka on yhtä aikaa huolellinen ja huoleton. Ruscican aiempi, ehkä älyllisesti vaikeastikin lähestyttävä estetiikka on tässä näyttelyssä jollain tavalla muuttunut konkreettisemmaksi. Vaikka katsojan kokemus voi edelleen haahuilla ja tunnelmoida, teokset eivät vain piiloudu merkityskerrosten taakse. Esimerkiksi videomuotokuvat eivät pyri mystifioimaan kohdettaan, vaan ne tuntuvat empaattisesti läsnäolevilta ja melkein arkisilta. Ne eivät vain kuvaa, vaan myös haastavat perinteisen muotokuvan ja kameran roolin.

Näyttely on esteettinen ja runollinen, mutta ei etäinen – pikemminkin hienovaraisen arvoituksellinen. Se jättää hyvin tilaa katsojan omille tulkinnoille.

Jani Ruscica: Autoritratti Runoilijan muotokuva
Galleria Sculptor 31.1.–23.2.2025

Taiteilija on tavattavissa gallerialla sunnuntaina 23.2. klo 14–16.

Artikkelikuva: Jani Ruscica: “Portrait of a Poet”. Valokuva: Aukusti Heinonen.