Viime aikoina Tolvin tekemisen fokus onkin siirtynyt vielä enemmän pois perinteisestä musiikin tekemisestä ja hänen teoksiaan on ollut runsaasti esillä erilaisissa nykytaiteen tiloissa. Tänä vuonna hän on esiintynyt muun muassa B-galleriassa, Titanikissa ja New Performance Turku -festivaalilla. Ensi kesänä Tolvin ääniä on mukana ainakin Teemu Lehmusruusun teoksessa, joka tulee esille Vallisaaressa järjestettävään Helsinki biennaaliin ja joulukuussa 2020 on tulossa näyttely Kosminen-galleriaan yhdessä Tero Niskasen kanssa.

Äänitaiteen lisäksi Tolvilla on toinen työ qigong- ja mietiskelyohjaajana. Molemmat puolet peilaavat ja vaikuttavat vahvasti toisiinsa. Erilaisten taolaisten ja buddhalaisten meditaatioperinteiden opiskelu on vuotanut taiteen tekemiseen ja vuosia jatkuneet hiljentymis- ja irtipäästämisharjoitukset avanneet lisää tilaa luovuudelle. Tästä haluan kuulla lisää. Tapaamme työhuoneellani Turun keskustassa marraskuisena iltapäivänä.

Nektaria ja kohinaa

Kaikki alkaa Paneliasta. Tolvi on kotoisin maalta ja varhaisiän maisemaan kuului paljon erilaisten koneiden hurinoita ja pörinöitä. Hän muistaa lapsena kuunnelleensa monta kertaa ympäröivien koneiden muodostamaa äänimassaa musiikkina, ennen kuin on edes tajunnut asiaa. Mieleen on painunut myös Turbo Ford -traktori, jonka vihellyksellä pystyi soittamaan sooloja. Nämä kokemukset palasivat Tolvin tajuntaan muutama vuosi sitten. Hän teki sinfonisen paluun maatalouskoneiden musiikkiin säveltämällä Traktorifantasian, jota olen myös itse saanut olla todistamassa hänen naapurustossaan Kemiönsaaren Kiilan kylässä. Muistan kuinka “soittajat” kiipesivät kukin omaan traktoriinsa sekä säveltäjän keskittyneen olemuksen hänen johtaessaan musiikkia pellon laidassa. Äänet sekoittuivat sateen jälkeisen hiekkatien ja pakokaasujen tuoksuun, tunnelma oli samaan aikaan juhlallinen, liikuttunut ja hieman hämmentynyt. Minulle kuulijana kokemus oli kokonaisvaltainen ja mitä ilmeisemmin äänen kanssa työskentely on sitä myös Tolville.

“Jotenkin se ääni on vaan kutittanut jotain ihmehermoa aina, niin kauan kuin muistan. Jotenkin se on ollut nektaria mulle samalla tavalla, kun jollain muulla on sanat tai muodot tai värit tai maut”, hän kuvaa.

Siinä mielessä Tolvilla ei ollut vaihtoehtoa sen suhteen, mitä hän elämässään ryhtyy tekemään. Neljästä lapsesta toiseksi nuorimmaisella oli, ainakin nykyhetkestä katsoen, kiitollinen asema. Kahden isoveljen musiikkiharrastusten myötä myös Antti alkoi soittamaan heti, kun se oli mahdollista. Sisarusten kautta kotiin tuli läheisestä Porin kaupungista myös tärkeitä vaikutteita, kuten Circlen ja Deep Turtlen levyjä. “Joku siinä kokeellisuudessa vetäisi mun huomion, en tiedä miksi, mutta se kuulosti heti mielenkiintoiselta ja siitä se sitten vaan lähti”, Tolvi kuvailee. Isoveljet eivät lopulta lähteneet itse tekemään kokeellista musiikkia, mutta pikkuveli Jaakko oli helppo houkutella mukaan “heti kun hän alkoi jotain jostain tajuamaan”.

Tolvi ei koskaan päätynyt varsinaisesti opiskelemaan musiikkia tai muita taiteita, mutta kokemusta soittohommista on sittemmin kertynyt senkin edestä. Hän on käynyt kattavasti lävitse musiikin genrejä afrosta free jazziin ja noiseen päätyen olemaan mukana yli viidelläkymmenellä levyllä muusikon tai säveltäjän ominaisuudessa – omien sooloprojektien lisäksi siis. Eikä Tolvin työ rajoitu musiikin lajeille asetettujen rajojen yli hyppimiseen tai edes äänitaiteeseen. Hän kutsuu kaikkea luovaa työtä säveltämiseksi ja äänten kanssa oleminen laajenee koko ajan väreihin, liikkeisiin, tunteisiin ja oikeastaan kaikkeen olemiseen.

Aiemmin Tolvi keskittyi intensiivisesti siihen genreen, mikä kulloinkin kiinnosti. Tätä nykyä tekemisen ja kokemisen laajentuminen näkyy myös varsinaisen levyjen kuuntelun harventumisena. Usein pelkkä ympäristö kohinoineen ja rapinoineen riittää. Tolvin mukaan fokus on siirtynyt musiikin kuuntelusta äänien kuunteluun ja niistä oppimiseen. Hän on ollut jo monta vuotta innostunut tuulen äänistä, joiden nyansseja erottelemaan on olemassa myös ilahduttava sanasto. Suomen kielessä kun tuntuu olevan poikkeuksellisen paljon ilmauksia esimerkiksi eri puulajien tuottamille kahinoille, havinoille, huminoille ja suhinoille.

Hoivaa ja mielihyvää

Tuntien Tolvin toisen puolen, eli pitkään jatkuneen meditaatioharjoituksen, en voi olla kysymättä myös hiljaisuuden merkityksestä hänen työssään. Olemme jakaneet jaloa hiljaisuutta yhdessä samalla Insight-perinteen retriitillä eikä ole yllätys, että hän jakaa myös oman kokemukseni harjoittamisesta ja sen tihkumisesta kaikkeen tekemiseen: “Meditaatiota on vaikea irrottaa mistään, jos sitä alkaa tekemään, se on tavallaan kaikessa mukana”. Hiljentymisen kautta saavutetun kaltaisiin olotiloihin suuntaamisesta on tullut keskeistä myös Tolvin taiteellisessa tekemisessä.

Tolvi onkin huomannut, että hänen taiteensa on alkanut mennä suuntaan, jonka yhä useammin koetaan sisältävän jonkinlaista hoivaa. Pohdimme yhdessä sitä, millaisia assosiaatioita ja mahdollisesti myös ristiriitaisia käsityksiä hoivataiteen määritelmä saattaa luoda. Tolvin mukaan taiteessa kuitenkin prosessoidaan aina jotain, jolloin hoivan näkökulman voi ajatella laajenevan kaikkeen taiteeseen ja lopulta kaikkeen tekemiseen. Hänen tekemistään ohjaa vahva sisäinen ääni, joka kulkee kohti mielihyvää:

“Koen mun musiikin ja monen muunkin taiteen tekemisen, että siinä luodaan sellaista arkkitehtuurista tilaa, jossa olla. Ja kun itse olen siellä tilassa, niin totta kai teen sellaista tilaa, jossa viihdyn. Sitä kauttakin hoivaan tavallaan itseäni tekemällä sitä ja olemalla siinä. Ja sehän on kiva juttu, jos joku muukin siitä sattuu saamaan jotain.”

Live-tapahtumissa fokus on luonnollisesti enemmän yleisössä, erityisesti kahdenkeskisessä taiteessa, jota Tolvi on alkanut tekemään viime aikoina. Näissä teos esitetään konkreettisesti yhdelle ihmiselle kerrallaan. Kahdenkeskisessä taiteessa ollaan siten vielä lähempänä hoivan rajapintaa – etenkin jos teokseen kuuluu pienikin kosketus.

Tämä on suunta, jota hän haluaisi tutkia enemmänkin. Valitettavasti apurahatahoille on vaikea perustella taidetta, jota ei ole suunnattu massoille, vaikka teokset olisivatkin hyvin merkityksellisiä niiden kokijoille. Monin tavoin antoisa tapahtuma Tolville oli hiljattain Oulussa järjestetty Kehä-festivaali, joka keskittyy nimenomaan taiteilijan ja kokijan kahdenkeskiseen kohtaamiseen. Teoksia vietiin erilaisiin sosiaalialan hoitolaitoksiin ja vankilaan, minkä jälkeen ne esitettiin myös muulle yleisölle. Tolvi toteutti tapahtumassa kuusitoista kahdenkeskistä Valon ja äänen välissä -nimistä esitystä yhden päivän aikana. 

Viime aikoina Tolvi on alkanut säveltämään myös korvasinfoniaa, jota hän demonstroi minulle nousemalla tuoliltaan ja tulemalla taakseni seisomaan. Taiteilijan omalla suullaan ja käsillään tekemät äänet muodostavat eräänlaisen mikrotason äänimaailman ja tilan ylävartalon ympärille. Pään ja hartioiden alueella tapahtuvat pienet kosketukset assosioituvat hierontaan, mutta tulevat tässä kontekstissa enemmän ilmi juuri liikkeistä aistittavan äänen kautta. “Mä en enää tiedä mitä se on, mutta se on tosi mielenkiintoista”, Tolvi nauraa.

Meditaatioharjoituksen kautta syventyminen oman kokemuksen eri puoliin johtaa väistämättä siihen, että tulee miettineeksi myös paljon erilaisia vuorovaikutustilanteita ja sitä, mikä kaikki niihin vaikuttaa. Tolvi kuvaa, kuinka kahdenkeskisissä esitystilanteissa yleisönä olevan ihmisen aistimisesta ja tulkitsemisesta tulee keskeistä ja miten paljon tämä voi vaikuttaa teokseen pelkällä olemisellaan. Minusta se kuulostaa meditaatiolta kohtaamisessa. 

Yhdessä tursuamista

Kohtaamisia on Tolvin työssä muutenkin runsaasti, tai ainakin hänen tekemisiään seuraamalla näyttää siltä, että hän työskentelee paljon eri alojen taiteilijoiden kanssa. Aluksi kollaborointi tarkoitti yhdessä soittamista ja improvisointia, mikä tuli pitkän muusikkotaustan myötä tutuksi. Sittemmin Tolvi on ollut mukana niin performanssin, tanssin, nukketeatterin kuin elokuvankin alueella liikkuvissa teoksissa. Porukalla työskentely täydentää sooloprojekteja antoisalla tavalla:

“Tykkään siitä tosi paljon. Kun pitkään teki yksin niin yhtäkkiä se työmäärä voi tippua puoleen. Ideoita tulee kaksin verroin. Kaikki yhteistyöt ovat olleen hyviä ja hedelmällisiä, mutta jotkut ovat olleet oikein superhedelmällisiä. Ja niitä on ollut mukava jatkaa, että ehkä se toinenkin on kokenut että tästähän tulee jotain hyvää.”

Yhteistyökumppaneihin lukeutuu myös perhepiiriä, kuten jo mainittu pikkuveli Jaakko Tolvi sekä kumppani Laura Naukkarinen. Tolvin mukaan yhteistyökumppanin ei tarvitse olla läheinen ihminen, mutta jos homma toimii, hänestä tulee sellainen hyvin todennäköisesti.

Yksi erityisen antoisista kohtaamisista on ollut esimerkiksi nukketeatteritaiteilija Pauliina Vesslinin kanssa työskentely. Vesslin ja Tolvi ovat tehneet Keijusirkus-nimistä valo- ja ääniesitystä ja seuraavaksi suunnitteilla on lapsille suunnattu performanssi. Tolvi on myös huomannut, että sellainen yhteistyön kokemus, joka aiemmin tapahtui musiikin tekemisen parissa, on laajentunut muille alueille ja alustoille:

“Samaa leikkiä voi leikkiä myös esimerkiksi puhelimen välityksellä. Että me vaan puhutaan siitä ja sama asia tapahtuu sanallisesti. Tai sitten me on tehty esimerkiksi videomiksausta samaan aikaan, soitetaan kuvilla ja väreillä. Siitä tulee täysin sama olo, kun olisi tehnyt musaa, mut onkin tehnyt visuaalista. Se on ollut tosi avaava hetki. Sitä voi tehdä myös tanssimalla, täysin sama juttu, mutta vähän eri intensiteetillä kuin musiikissa.”

Tolvi kertoo olevansa erityisen onnellinen siitä, että varsinkin viime vuosina on löytynyt ihmisiä, joiden kanssa tällainen “hauska tursuaminen” on mahdollista. On suorastaan outoa, että maailman ihmispaljoudesta voi osua omalle kohdalle ihmisiä, joiden kanssa niin hienovarainen työskentely onnistuu.

Syviä ääniä, hyviä ihmisiä

Erilaisten kollektiivisten kokemusten mahdollistaja on myös Kiilan äänipäivät -niminen festivaali, jota Tolvi on järjestänyt naapurustossaan Kemiönsaaren maalaismaisemissa vuodesta 2014 lähtien. Tapahtumassa yhdistyvät kotikutoisuus ja kokeellisuus, kesäjuhlat ja kansainväliset vieraat. Kaksi kertaa festareilla vierailleena olen kuunnellut keikkoja niin Westersin puutarhassa loikoillessa kuin metsässä mäntyyn nojaillessa, ja pistäytynyt välillä läheisellä merenrannalla uimassa. Kehooni tallentuneissa muistoissa keikkapaikat ja niiden väliset hartaat tai riehakkaat siirtymät kietoutuvat olennaiseksi osaksi elämystä. Mieleen on jäänyt erityisesti kiinalaisen äänitaiteilija Yan Junin Tolvin omalla pihalla marjapensaiden ja puutarhaletkun avustuksella esittämä teoskokonaisuus.

Kunkin vuoden ohjelmisto muodostuu yleensä hyvin orgaanisesti, pääasiassa sen mukaan mitä Tolvia itseään sillä hetkellä kiinnostaisi kuulla. Omaa festaria kun ei kaikeksi onneksi tarvitse pitää “missään mallissa”. Esimerkiksi 40-vuotissyntymäpäiviensä kunniaksi hän pyysi esiintymään kaikki kaverinsa, jolloin festarista muodostui neljänkymmenen minikeikan hengästyttävä kokonaisuus. Tolvi on pyytänyt Kiilaan myös paljon artisteja, joita ei ole itse aiemmin nähnyt livenä. “On kiva olla yleisön kanssa yhtä innoissaan, ettei ole paatunut olo siitä, että on nähnyt esityksen jo tuhat kertaa. Että voi olla rehdisti yllättynyt kaikennäköisestä”, Tolvi kertoo. Metodissa on tietenkin riskinsä, mutta Tolvilla on ollut vahva luottamus siihen, että esitykset tulevat olemaan hyviä. Ja tähänastiset kokemukset ovat tukeneet tätä luottamusta. 

Itse asiassa keikkajärjestäjänä Tolvi on tehnyt mielenkiintoisen havainnon: “Jos mä oon kuullut jonkun ihmisen tekevän jotain ääntä, mistä mä oikeasti tykkään, että se oikeasti tuntuu, niin ne on aina olleet mukavia ihmisiä. Mä oon tullut niiden kanssa oikeasti tosi hyvin toimeen.” Tämä on tärkeä ominaisuus myös siksi, että esimerkiksi Kiilaan buukatut artistit useimmiten asuvat Tolvin kotona festareiden aikana. “Jos se ääni tai musiikki resonoi tosi syvälle, niin se toisenlainen yhteys on myös helppo”, Tolvi avaa.

Yhdistelyä ja veistelyä

Jossain vaiheessa hämärtyvää iltapäivää huomaan, että on vaikeaa erottaa keskustelukumppanini kasvoja. Työpöydälläni palava kynttilä ei enää riitä valonlähteeksi, on sytytettävä lamppu. Jatkamme keskustelua luovuudesta ja erilaisista taiteen tekemisen tavoista.

Käytännössä työskentelymetodit muuttuvat koko ajan, mutta paljaimmillaan Tolvi näkee luovuuden jakautuvan joko erilaisten olemassa olevien asioiden yhdistelyyn tai pelkistämiseen. Molemmat palautuvat myös mietiskelyyn. Tolvi kuvaa olevansa suorastaan addiktoitunut siihen mielihyvän tunteeseen, jonka hän saa onnistuessaan yhdistämään kaksi asiaa yhdeksi asiaksi. Ja toisinaan tästä prosessista pystyy olemaan jopa tietoinen. 

“Jos ajatellaan, että aivoissa on joku tila, jossa se luovuus tapahtuu, niin luulen että meditaatioharjoitus avaa sitä. Luovuus on se tila ja siellä leijuu niitä asioita ja niin sanotuilla luovilla ihmisillä ehkä se tila on isompi ja siellä voi olla sitä tavaraa enemmän leijailemassa ja sitten yhtäkkiä jostain onnenkantamoisesta niitä aina yhdistyy ja sieltä tulee jotain uutta ulos.”

Toiseen suuntaan ajateltuna on kyse asioiden yksinkertaistamisesta, tai “veistämisestä”, kuten Tolvi kuvaa prosessia: “Mitä sitten kun yksinkertaistetaan niin paljon, että veistellään se keppi pois? Tavallaan ei mistään tuleekin taidetta. Ja sehän on ihan mahtavaa, sitten on kaikki käytössä.”

Päädymme puhumaan prosessin ja lopputuloksen suhteesta, siitä kuinka yksinkertaistamisen kautta voi päätyä laajempaan näkökulmaan. Proosallisena esimerkkinä vaikkapa vessanpöntön voi nähdä käyttöesineenä, taideteoksena tai sen valmistusmateriaalin edustajana. “Että pystyisi kaikki asiat ottamaan sellaisina kuin ne ovat, näkemään ne kaikki kaikessa. Oli se mikä vaan, että sen voisi nähdä kaikilta kanteilta”, Tolvi kuvailee mahdollisuuksien avartumista. 

Ihmismielen luomat määritelmät ja lokerot ovat kuitenkin usein paitsi erittäin nopeasti asetettuja myös hyvin lopullisen tuntuisia, minkä vuoksi tarvitsemme harjoitusta niistä luopumiseen. Tolville meditaatio ja taide vaikuttavat olevan pitkälti samaa harjoitusta:

“Mitä enemmän siitä pääsee irti, niin sitä enemmän luomista pääsee tapahtumaan, silloin kaikki on sun rakennuspalikoita, sun ei tarvii enää mitään jättää pois. Se on viime vuosina alkanut avautumaan aika paljon.” 

Keskustelumme jälkeisenä päivänä Tolvi lähettää minulle vielä viestin. Hänelle on meditoidessa palannut mieleen ajatus luovuuden ja yksinkertaistamisen suhteesta:

“Eli se menis jotenkin niin että jos jotain asiaa vain veistää ja yksinkertaistaa, lopulta se häviää. Mutta silti siihen jää jotain. Sitä voi edelleen tunnustella ja kuunnella. Tämä avaa ikään kuin portittoman portin. Portin toisella puolella kokemisessa tapahtuu hienon hieno muutos. Emme niinkään enää kuuntele tyhjyyttä, vaan kuuntelemme tyhjyydestä käsin.”

Tähän minulla ei ole mitään lisättävää. Jatkan kuuntelua ja harjoitusta. 

Joulukuussa Antti Tolvin voi nähdä keikalla yhdessä amerikkalaisen äänitaiteilijan Michael Northamin kanssa Keralassa, Intiassa.
Helmikuussa luvassa on Solo gong -esitys Kampin kappelissa Helsingissä.
Kiilan äänipäivät järjestetään todennäköisesti myös ensi kesänä.

Artikkelikuva | Niilo Rinne