17.7.2019 oli hieno päivä. The Guardian julkaisi Jonathan Jonesin kirjoittaman arvion seuraavana lauantaina Lontoossa Royal Academyssa avautuneesta Helene Schjerfbeckin näyttelystä. Arviossaan Jones lyttäsi ankaralla kädellä Schjerfbeckin tuotannon toisen luokan taiteeksi ja sivalsi tiettyjä maalauksia huonoiksi sekä teknisesti ja älyllisesti riittämättömiksi.

Syy siihen, miksi tuo arvion julkaisupäivä tuntui erityisen merkittävältä, oli se, että yhtäkkiä kuvataidekritiikki nousi suureksi uutiseksi iltapäivälehtiä myöten ja hetken ajan todella monella oli mielipide ja hämmästyttävää kiinnostusta kuvataidekritiikkiä kohtaan.

Vaikka kovin moni ei välttämättä edes ollut tietoinen Schjerfbeckin tulevasta näyttelystä, nähnyt sitä tai perehtynyt kovinkaan laajasti tämän tuotantoon, Schjerfbeckin teilaaminen meni niin sanotusti tunteisiin. Schjerfbeck on eräänlainen kansallisaarre, ja siksi tämänkaltainen raju kritiikki muodostuu jollakin oudolla mekanismilla ilmeisesti loukkaukseksi suomalaisuutta ja jokaista suomalaista kohtaan. Minua Jonesin arvio ei aluksi hetkauttanut tai edes kiinnostanut juurikaan. Kiinnostuin oikeastaan vasta silloin, kun kävi ilmi, että koska arvio ei miellyttänyt sen suomalaisia lukijoita, se koettiin huonosti ja epäammattitaitoisesti kirjoitetuksi tai ei kritiikiksi ollenkaan.

Tällainen laajempi keskustelu ja kritiikin kritiikki tässä mittakaavassa on Suomessa erittäin poikkeuksellista. ”Harvoin on kuvataidekritiikki saanut niin paljon huomiota. Harvoin on keskusteltu niin paljon tekstilajista ja sen perimmäisistä funktioista”, Anton Vanha-Majamaa toteaa Helsingin Sanomien kommentissaan otsikolla ”Se, että Helene Schjerfbeckiä haukutaan valtamediassa, on hyvä asia”.

Myös Kalle Kinnunen nosti Suomen Kuvalehden blogitekstissään esiin kritiikin aseman ja moniäänisyyden Britanniassa: ”Eräs asia, jossa Suomi saa katsoa Lontoon suuntaan ylöspäin on nimenomaan taidekritiikki. The Guardianin sisarlehti, sunnuntaisin ilmestyvä The Observer julkasi [sic] jo aiemmin pitkän, syvemmän ja kehuvan arvion Schjerfbeckin näyttelystä. [–––] Britannia on maa, jossa taiteesta voi olla eriäviä näkemyksiä, jopa saman median sisällä.”

Hauska piirre Schjerfbeck-keskustelussa on, että vaikka Vanha-Majamaa ja Kinnunen toivottavat tervetulleeksi kritiikin moniäänisyyden, heidän on ikään kuin osoittaakseen suomalaisuutensa mainittava erikseen itse kuitenkin arvostavansa Schjerfbeckin tuotantoa. ”Enkä usko että Schjerfbeck – jonka taiteesta itse suuresti nautin – kärsii tästä arviosta edes Britanniassa”, Kinnunen muotoilee ja Vanha-Majamaa puolestaan sanoo toivovansa ”paljon lisää Schjerfbeck-lyttäyksiä. Siitä huolimatta – tai juuri siksi – että Helene Schjerfbeck on mielestäni hieno taiteilija.”

Jokin siinä, että myös rivikansalainen tai -twiittaaja voi yhtäkkiä arvioida tunnetun kriitikon ammattitaitoa ja kyseenalaistaa sen, on paitsi vähän liikuttavaa myös todella kiehtovaa: Kollektiivisen loukkaantumisen myötä suomalaisena enemmistönä näyttäytyvä mielipide siitä, että Schjerfbeckin taide on hienoa ja arvostettavaa, on ”oikea”. Jos ja kun brittiläisen kriitikon arvio poikkeaa tästä mielipiteestä, se on väärä ja siksi se on kyseenalaistettava.

Kiinnostavaa kyllä metatasoilla varsinkin laajemmassa keskustelussa kritiikin kritiikki toistaa aivan samoja asioita kuin mihin alkuperäisen arvion koettiin syyllistyvän eli ilkeyksiä, kohtuuttomuuksia, pinnallisuutta ja tarkoitushakuisia tölväisyjä. Tässä muutamia poimintoja Jonesin arvioon viittaavista (suomalaisoletettujen) twiiteistä, jotka löytyvät hakusanalla Schjerfbeck:

”This is hilarious! Poor art critic has really had a bad day. What a jerk!”
”Also, who is this eeejit anyway? Helene Schjerfbeck was a genious.”
”Misogynist, doesn’t have a clue. But we can have different opinions, that’s ok.”
“Jonathan Jones, do us Finns a favor and take yourself and the stick up your arse for a long swim in river Thames. Thank god for Brexit so we never have to ship art there ever again”

Syinä Jonesin negatiiviseen arvioon spekuloitiin ja esitettiin huonosta päivästä kulttuurieroihin jopa ”henkiseen sokeuteen”:

”Voimakkaan piilonegatiivisesta asenteesta pilkistävät muut kuin taiteelliset syyt.”
”Olisiko Jones ollut huonolla tuulella?”
”Tuli arvostelua lukiessa mieleen, että arvostelijaa ärsytti ainakin alitajuisesti se, että Schjerfbeck on kotoisin ’väärästä’ maasta ja edustaa ’väärää’ sukupuolta.”
”jos ammattikriitikko ei kykene näkemään Schjerfbeckin kehityksessä kohden yhä askeettisempaa ilmaisua vakavasti otettavan ja syvälle uppoutuvan taiteilijan kädenjälkeä, niin onhan arvon kriitikko silloin henkisesti sokea.”

Se, millaisena kritiikki joissakin kommenteissa näyttäytyi tai pyrittiin määrittelemään, hämmensi minua. Se, että otsikoihin nousee negatiivinen arvio, ja sekin, että se suututtaa, on ymmärrettävää. Kritiikki on kuitenkin tekstilajina varsin joustava ja monimuotoinen. Sillä ei ole tarkkaa määritelmää eikä mitään tiettyä vaatimuslistaa, vaan kriitikon ammattitaitoon kuuluu valita itse minkä verran hän käsittelee teoksen formalistisia piirteitä tai kontekstualisoi sitä suhteessa muihin teoksiin tai ympäröivään maailmaan, käyttää mielikuvitustaan, arvottaa tai analysoi. Siksi on hiukan huolestuttavaa, mikäli yksittäistä arviota ei puolestaan osata tai haluta lukea kritiikin subjektiivisuus ja moniäänisyys huomioon ottaen, tai kuvitellaan, että kritiikillä on omat ahtaat määritelmänsä ja kriteeristönsä, puhumattakaan käsittämättömistä objektiivisuuden vaatimuksista. Negatiivinen ja vihainen arvio ei lakkaa olemasta arvio, vaikka se ei miellyttäisi.

Se, pitääkö jotakin tiettyä arviota onnistuneena, voi toki riippua siitä, onko sen kanssa samaa mieltä vai ei. Keskustelussa jää vähemmälle huomiolle se, että arvion ansiot voi kuitenkin tunnistaa ja tunnustaa – sen lukemisesta voi jopa nauttia – vaikka olisi täysin eri mieltä arvion kanssa. Kritiikin lukijana ja kirjoittajana nautin siitä, että teksti toimii paitsi suhteessa taideteokseen tai näyttelyyn myös itsenäisenä oliona. Silloin teksti elää ja hengittää, tarjoaa kielellisiä elämyksiä tai taideteoksen tapaan ja sen kautta uusia oivalluksia, näkökulmia tai tunteita. Kun puhutaan kritiikistä, olennaista on minusta yhä aito ajattelu ja pyrkimys ymmärtää teosta. Laiskasti kirjoitettu kritiikki on laiskasti ajateltu kritiikki, mutta sama pätee myös kritiikin kritiikkiin.

Jonesin Schjerfbeckin näyttelystä kirjoittaman arvion kohdalla uutisoitiin myös Jonesin kirjoitustyylistä. Ilta-Sanomien haastattelussa Lontoon instituutin taide- ja kulttuuriohjelman päällikkö Jaakko Nousiainen vertaa Jonesia suomalaiseen musiikkikriitikkoon Seppo Heikinheimoon ja kuvailee Jonesin kirjoitustapaa “grumpytyyliksi”. “Hän kirjoittaa happamaan sävyyn ja haluaa sohaista”, Nousiainen kertoo haastattelussa. Vaikka juttu sinällään on vähän huvittava, tällaisen kritiikin kirjoittamista ja jopa tyylejä avaavan uutisoinnin voisi ajatella toimivan tietynlaisena laajan yleisön kuvataidekritiikkikasvatuksena, mikä on itse asiassa mielettömän hienoa laajemminkin kriittisen ajattelun, kritiikin ja kirjoittamisen kannalta.

Subjektiiviseen ja moniääniseenkin kritiikkiin limittyy kuitenkin myös monenlaista vallankäyttöä ja -suhteita. Vanha-Majamaa ja Kinnunen muistuttivat teksteissään kritiikin moniäänisyydestä positiivisena asiana. Sekä taidekenttä että kritiikki hyötyvät olennaisesti siitä, että kritiikki on moniäänistä, mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa? Ainakin kritiikistä voi tulla erilaisten näkökulmien vuoksi terävämpää, syvällisempää ja monimuotoisempaa, sillä keskustelu vie ajattelua eteenpäin, avaa uusia väyliä ja tarkentaa katsetta. Moninaisuudessa myöskään yksittäisen tekstin painoarvo ei käy kohtuuttomaksi. Suomessa Helsingin Sanomien arvioilla on todella merkittävä rooli, mikä näkyy konkreettisesti esimerkiksi siinä, minkä verran jokin näyttely saa kävijöitä, mutta kaikuu vahvasti myös siinä, miten näyttelyä, teosta tai ilmiötä tulkitaan ja arvotetaan muualla. Britanniassa taas Schjerfbeckin näyttely on saanut lukuisia suitsuttavia arvioita valtamediassa ja jopa saman median sisällä. Mitä jos Suomessakin olisimme tilanteessa, jossa kritiikkiä olisi näin paljon? Mitä se merkitsisi kritiikille – sen lukijoille, kirjoittajille tai taiteilijoille? Löytäisivätkö lukijat paremmin itselleen kiinnostavaa luettavaa? Nousisivatko näyttelyiden kävijämäärät? Entä taiteen arvostus? Kumuloituisiko kaikki tämä myös kulttuurin rahoitukseen? Muuttuisivatko tietyt rakenteet? Millaista keskustelua kävisimme ja mitä kaikkea voisimme oppia?

Kuva: Helene Schjerfbeck, Mustataustainen omakuva, 1915 | Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen.