“An intellectual must try to restore memory, restore some sense of the landscapes of destruction — what it’s like to stand on the edge of a village and just bomb into it.”

Edward Saidin sitaatti tuhon maisemien ja muistojen tallentamisesta kuvaa erinomaisesti Emily Jacirin samanaikaisesti poliittista ja lyyristä taidetta. Jacir on Betlehemissä vuonna 1972 syntynyt palestiinalainen taiteilija, joka työskentelee melkoisen laaja-alaisesti elokuvan, valokuvan, installaation, performanssin, kirjoittamisen ja äänen parissa. Lapsuutensa Saudi-Arabiassa viettänyt ja koulunsa Italiassa käynyt Jacir käsittelee teoksissaan maastamuuton, vastustuksen ja vaihdon teemoja. Hän käyttää työskentelyssään runsaasti arkistomateriaaleja, joiden kautta hän tutkii moninaisia vaiettuja tarinoita ja koskettavia kohtaloita. Whitechapel Galleryssa Lontoossa olevassa Europa-näyttelyssä on esillä muun muassa hänen Kultaisella leijonalla Venetsian biennaalissa vuonna 2007 palkittu teoksensa Material for a film (2004–), joka käsittelee palestiinalaisen kääntäjän Abdel Wael Zwaiterin kohtaloa. Israelin salaisen poliisin Mossadin agentit murhasivat Zwaiterin Roomassa osana Jumalan kosto -operaatiota Jacirin syntymävuonna. Operaatiossa surmattiin virallisesti kesäkuuhun vuonna 1973 ja epävirallisesti 1990-luvulle saakka Münchenin olympialaisten terrori-iskun suunnittelijoiksi ja järjestäjiksi epäiltyjä palestiinalaisia. Jacirin tapa käsitellä Zwaiterin kohtaloa on samaan aikaan mahtipontinen ja pikkutarkka. Jacir kuvittelee ja kuvittaa otteita kotiin palatessaan ammutun Zwaiterin elämästä arkistomateriaalin avulla. Installaatio levittäytyy tilaan Mahlerin sinfoniana ja pieninä kuvaryhminä. Katse liikkuu Zwaiterin kirjahyllyn dokumentaatiosta perhevalokuviin hänen kotoaan. Esillä on myös kirjeitä ja hänen kuolemaansa liittyviä dokumentteja. Kirjavalinnat, kirjeet ja perhekuvat tekevät Zwaiterista hyvin todellisen ja jopa oudon läheisen. Toisaalta niiden esillepano ei voi olla typistämättä häntä harkiten, mutta oudosti luetteloiduksi museoesineeksi. Näyttelyssä on esillä myös Jacirin teos andex libris (2012), joka on kaunis ja karu kuvaus kirjojen selviytymis- ja tuhoutumistarinoista. Andex libris käsittelee sitä, kuinka Israelin viranomaiset ryöstivät 30 000 kirjaa palestiinalaisista kodeista, kirjastoista ja instituutioista vuonna 1948, kun Israelin valtio perustettiin. Tästä määrästä kuusi tuhatta kirjaa säilytettiin ja luetteloitiin merkinnällä ”A.P.” (Abandoned Property) Israelin kansalliskirjastossa (Jewish National and University Library) Jerusalemissa. Jacir vieraili kahden vuoden ajan lukuisia kertoja kirjastossa ja kuvasi kirjoja kännykällään. Hän tutki kokoelmista erityisesti tuolla ”A.P.”-merkinnällä varustettuja kirjoja. Näillä intiimeillä tutkimusmatkoillaan Jacir luo valintojen ja luetteloinnin kautta oman mielikuvituksellisen jälkien ja fragmenttien rekisterin sekä herättää kysymyksiä palestiinalaisomaisuuden palauttamisesta. Kirjojen sivuista otetuissa kuvissa näkyy merkkejä kirjojen alkuperästä. Pienet merkinnät marginaaleissa, signeeraukset tai vaikkapa vain kahvitahrat tekevät kirjoista jonkun koskettamia ja merkitsemiä, mutta viittaavat myös menneeseen. Kirjat näyttäytyvät kuvattuine sivuineen hiljaisina poispyyhkimisestä ja sensuurista selviytyjinä, jotka kertovat tarkkaan katsovalle paljon. Nämä kuvatut paperinpalat toimivat merkitsijöinä toisenlaisille paikaltaan poistamisille ja selviytymisille. Jacirin dokumentaatiota kirjojen sivuista voi osaltaan pitää laajempana palestiinalaisten tilanteen metaforisena dokumentaationa. Ja kun joutuu jättämään kotinsa, paperinpala voi lopulta merkitä kaikkea identiteetin, kansalaisuuden, passin tai henkilöllisyystodistuksen muodossa, kuten Cynthia Cruz Hyperallerigicin artikkelissaan muotoilee. Näyttelyssä kiehtovimman metaforan ja metamorfoosin tarjoaa kuitenkin teos From Paris to Riyadh (drawings for my mother), (1998–2001). Ensin seinänkokoinen teos näyttää abstraktilta. Seinälle ripustetut A4-arkit ovat kuin jokin musteläiskätestipalapeli. Epäsäännölliset, pienet ja aavistuksenomaiset täplät muodostavat erikoisen seinälle pilkotun eläinkuosin. Teos on samaan aikaan jyrkässä mustavalkoisuudessaan pelkistetty ja yksityiskohtaisuudessaan moninainen. Sen sisäänsä kätkemä varsinainen silmänkääntötemppu tapahtuu kuitenkin vasta teoskyltin lukemisen jälkeen. Teoskyltin tekstissä Jacir kertoo dokumentoivansa teoksessaan Vogue-lehden laittomia osioita nojaten omiin muistikuviinsa matkoiltaan Saudi-Arabiaan. Lentokoneessa Jacirin äiti nimittäin väritti lehdestä mustalla tussilla kaikki esillä olevat naisruumiinosat voidakseen viedä lehden maahan. Jacir keräsi kaikki vanhat Voguet vuosilta 1977–1997, joina hän asui perheensä kanssa Saudi-Arabiassa, ja jäljitteli äitinsä toimintaa värittämällä niistä paljaat kehonosat piiloon. Samalla hän tutkii tätä loputtoman mielenkiintoista kaksinkertaista tapaa alistaa naisvartalo: ensiksi naisvartalo esineellistetään ja asetetaan katsottavaksi – sitten kuva katsottavaksi tarkoitetusta naisruumiista kielletään. Tekstin lukemisen jälkeen koko teos herää eloon ja paljastaa seinänkokoisen naisvartaloviidakon. Tuolla on käsivarsi, tuossa kaula, tuossa rinta, tuossa jalkaterä ja sääri. Ruumiinosa ruumiinosalta naiset astuvat hämmästyttävällä tavalla esiin seinästä, johon ne on peitettyinä pakotettu piiloutumaan.   Emily Jacir: Europa esillä 3.1.2016 saakka Whitechapel Gallery 77–82 Whitechapel High St Lontoo   Kuva 1: Emily Jacirin teoksesta andex libris / Sanna Lipponen Kuva 2: Yksityiskohta Emily Jacirin teoksesta From Paris to Riyadh (drawings for my mother) / Sanna Lipponen Sitaatti: Edward Said (from edited transcript of the 2001 PEN lecture)]]>