Sanna Lipponen: Työskentelyssäsi kohtaavat valokuva ja kirjoittaminen. Olet myös kirjoittanut paljon kuvaamisesta, kuten Jälki – Kirjoituksia valokuvasta (2022) -esseekokoelmaan kirjoittamassasi tekstissä “Tahra paidassa, isoäiti kevätvalossa ja kädet taikalaatikolla sekä muita ajatuksia omaelämäkerrallisten valokuvien ja kirjoitusten reunamilta”. 

Tuo otsikko on ihana ja viittaa kutkuttavalla tavalla moniin työskentelyssäsi keskeisiin asioihin ja prosesseihin. Kertoisitko suhteestasi näihin välineisiin eli valokuvaan ja kirjoittamiseen? 

Aura Saarikoski: Lapsesta asti olen halunnut tallentaa tilanteita ja kuvia. Vaikka minulla ei ole ollut kameraa, olen kuvitellut ottavani kuvan ja painavani sen mieleen.  

Kirjoitin tuossa esseessä muun muassa siitä, miten meillä ei lapsuudessani ollut valokuva-albumeita vaan suuri lipaston laatikko täynnä valokuvia. Lapsena yksi lempipuuhani oli niiden katselu. Kuvia oli paljon, ja niissä olivat läsnä kaikki ajat samaan aikaan. Tiesin, että kohta tulee se, kun isomummo on sairaalasängyssä ja näyttää pelottavalta. Siitä kuvasta tarttuu vähän kuolemaa, mutta silti sitä on pakko katsoa. Esseetä kirjoittaessani tajusin, että valokuvaukseni alku on tuossa laatikossa ja suhteeni valokuvaan on syntynyt sitä kautta.

Kamera on todistaja yhdeltä – melkein olennaisimmalta – rooliltaan. Valokuvaan sisältyy se indeksisyys, että olen tässä kameran edessä tai että ylipäätään jotain on ollut kameran edessä. Se on loputtoman kiinnostava asia, jolla leikitellä. Kaikki, mitä kuvassa näkyy, on kuvaajan valitsemaa ja rajaamaa. Kuvan todistusvoimassa on jotakin maagista. 

Valokuva on päävälineeni, ja ajatteluni tapahtuu pitkälti valokuvan kautta. Kirjoitan, teen installaatioita ja muuta, mutta tekemiseni on lähtökohtaisesti aina valokuvallista. 

Kirjoittaminen on myös minulle tärkeä väline. Ville Verkkapuro sanoi Hesarin haastattelussa hyvin, että “[t]apahtumien merkitys aukenee vasta, kun siitä kirjoittaa.” Haastattelussa hän kertoi omaelämäkerrallisesta teoksestaan, mutta minusta se pätee laajemminkin taiteen tekemiseen. Minulla kestää ihan älyttömän kauan, että tajuan, mitä olen tekemässä, ja kirjoittaminen usein auttaa siinä. Joskus saatan vasta vuosien päästä hahmottaa jostakin teoksesta, että aa tätä tämä tarkoitti.

SL: Olet kirjoittanut paljon esseitä, ja esseistinen ote ulottuu myös muuhun praktiikkaasi ja välittyy esimerkiksi näyttelyistäsi. Mitä mieltä olet tästä väitteestä, ja mitä esseemuoto tarkoittaa sinulle?

AS: Allekirjoitan sen täysin. Minua kiinnostaa essee tekstilajina sekä sen soveltaminen kuvataiteelliseen työskentelyyn. Esseen logiikalla työskentely tarkoittaa minulle kuljeskelemista, harhailua ja päätymistä sivupoluille. Tykkään rönsytä, palata asioihin ja viitata omaan tekemiseen myöhemmin, mikä näkyy myös näyttelyissäni niin, että palaan kesken jääneeseen teemaan tai teen uuden version aiemmasta teoksesta. 

Esseemuoto sallii sen, ettei kaiken materiaalin tarvitse sijoittua yhden väittämän alle, mutta minäkertoja osoittaa position, josta puhun. Esseeseen liitetään tietty totuusvaatimus, mutta itse käytän myös fiktion elementtejä. Liioittelen ja käytän kieltä mieleni mukaisesti tavoittaakseni tietyn tunnelman tai hyvän lauseen. En uhraisi hyvää lausetta totuuden vuoksi.

SL: Teet tällä hetkellä väitöskirjaa valokuvaan ja autofiktioon liittyen sekä opiskelet kirjoittamista Kriittisessä Korkeakoulussa. Kuinka olet päätynyt näihin opintoihin – ja ylipäätään valokuvaamisen ja kirjoittamisen pariin? Entä miten koet näiden ilmaisumuotojen väliset erot? 

AS: Olen sekä valokuvannut että kirjoittanut teini-ikäisestä asti. Olen opiskellut valokuvausta Västra Nylands Folkhögskolanissa, Turun Taideakatemiassa ja Aalto-yliopistossa, jossa olen tosiaan tällä hetkellä myös valokuvataiteen tohtorikoulutettavana. Tutkin väitöskirjassani autofiktion ilmentymiä valokuvataiteessa. Etsin valokuvan vastaavuuksia kirjallisuuden autofiktiolle ja sitä, miten kirjallisuuden termi kääntyy valokuvaan. 

Syy jatko-opintoihin hakeutumiseen oli oikeastaan halu syventyä näihin asioihin enemmän. Samalla se on myös yksi tapa harjoittaa tätä ammattia, saada rahoitusta ja toimia kentällä. 

Opiskelen tällä hetkellä myös luovaa kirjoittamista Kriittisessä Korkeakoulussa, ja kun aloitin opinnot, minua pelotti se, että meneekö kirjoittaminen pilalle. Olen saanut joskus yläasteella hyvää palautetta opettajalta teksteistäni ja tajunnut, että kirjoittamalla voi sanoa asioita, joita ei välttämättä pysty sanomaan ääneen. Se on ollut siitä lähtien minulle luonteva tapa ilmaista ja käsitellä asioita. Samaan aikaan kirjoittaminen on todella työlästä ja hidasta. 

Sanat ymmärretään enemmän samalla tavalla, ja kuvat ovat tulkinnanvaraisempia. Kirjoittamisessa koen olevani eri tavalla paljaana. Joskus kirjoittaminen tuntui minusta kuvaa yksinkertaisemmalta kanavalta ilmaista asioita. En tiedä, ajattelenko enää näin. Joskus olen pitänyt niitä tasa-arvoisina ja jopa samanlaisina ilmaisumuotoina, mutta siitäkään en ole enää samaa mieltä.

SL: Työskentelyäsi kuvaa myös pitkäjänteisyys, ja viihdyt samojen teemojen, tekstien ja kuvien parissa pitkään. Yksi esimerkki tästä ovat sumu- ja harmaatutkimuksesi.

Luin uudelleen sumua käsittelevää valokuva- ja esseeteostasi Harmaita päiviä (Parvs, 2020), joka sai myös Suomen Taideyhdistyksen Edvard Richter -tunnustuspalkinnon. Kirjoitat ja kuvaat siinä sumua sekä sumun lävitse. On kiehtovaa, miten kieli ja kerrontakin ovat ikään kuin sumun muotoista. Kerrotko lisää tästä? 

AS: Sumu kiinnostaa minua sääilmiönä mutta myös metaforisesti ja välineellisesti. Kyse on yrityksestä tavoittaa sumun tihein kohta. Toistan samaa performanssia, ja tallennan sitä kameralla. Merkityksen vahvistuminen vaatii aikaa ja toistoa. 

Tein ensin sumua käsittelevän Harmaatutkimuksia -näyttelyn ja luulin, että se jäisi siihen, mutta toisin kävi. Sumu ei hälvennyt. Kirjoitin lisää, ja teema assosioitui enemmän ja pidemmälle. Minun oli pakko jatkaa ja tehdä uusia versioita. 

Vaikka jatkoin sumun parissa, halusin nimetä teoskokonaisuuden ja kirjan eri nimillä. Koen editiot ja nimet keinotekoisina, eikä minulla ole sarjoja. Niiden sijaan puhun kokonaisuuksista ja prosesseista. Joskus haluan palata ja jatkaa teoksia. Näissä tapauksissa ratkaisen uudet versiot niin, että nimeän teokset toisin. 

Harmaita päiviä -julkaisu liikkuu aika poeettisella ja metaforisella tasolla. Sumu on myös peite, suojakeino ja se fiktio jollain tavalla. Sain joskus opiskeluaikoina sellaista palautetta, että olenko sen kaiken käsitteellisyyden takana piilossa. Se osui ja sai pohtimaan, pitäisikö ne suojat joskus riisua. 

Sumuprojekti on osittain syntynyt kokemuksesta, että on itse sumussa, jumissa ja eksyksissä taiteellisen työn kanssa. Olen tyytyväinen siihen, että olen voinut kääntää luovaksi voimaksi sen tietynlaisen ahdistuksen tilan, jossa ei synnykään mitään. 

Kävin silloin myös terapiassa, ja käsittelin samaan aikaan oman elämän asioita ikään kuin useammalla rintamalla. Välillä minusta on tuntunut, ettei minulla ole omaelämäkerrallisuuden lisäksi muita aiheita, ja minua on alkanut kiinnostaa yhä enemmän se, miten eletty elämä muuttuu teokseksi ja millaisia valintoja siihen liittyy.

SL: Eletyn elämän tapahtumista olet ammentanut sumututkimusten lisäksi Valokuvagalleria Hippolytessä viime vuonna esillä olleessa näyttelyssäsi Grey Mélange. Siinä oli myös kiinnostavalla tavalla keskiössä autofiktiivinen ja esseistinen lähestymistapasi. Millainen prosessi tuo näyttely oli?

AS: Näyttelyn taustalla olivat tosiaan oikeat tapahtumat: itkin ja ripsivärini jätti jäljen minua lohduttaneen ihmisen t-paitaan. Jo seuraavana päivänä minulle oli selvää, että siinä on teos, mutta meni monta vuotta ennen kuin sen muoto ratkesi. 

Grey Mélange –näyttelyn tekeminen oli hedelmällinen ja hyvä prosessi, vaikka vielä näyttelyaikaa hakiessani en vielä pystynyt hahmottamaan sitä ollenkaan. Vasta viimeisten kuukausien aikana se alkoi tiivistyä, ja kun pääsin tilaan materiaalien kanssa, olin hybriksessä ja tosi innostunut siitä. 

Tykkään miettiä materiaalisuutta, ja rakennan näyttelyä tilaan. Koen näyttelyt eräänlaisina testeinä ja välivaiheina. Niissä kiteytyy aina jotakin, mutta sen ei tarvitse olla mitenkään lopullista, eikä niistä välttämättä jää merkittävää määrää objekteja varastoitavaksi tai myytäväksi. 

Grey Mélangessa käytin kahden hahmon, lohduttajan ja lohdutettavan, kautta tiettyä taiteilijaparin dynamiikkaa ja käsittelin sitä, kuka omistaa teoksen. Siinä on vakavia kysymyksiä ja keskusteluja siitä, kokeeko toinen tulleensa oikein nähdyksi. Samalla se on aika banaali, ja huomasin, että ihmisiä kiinnostaa ja jopa ärsyttää se, miten jostakin niin mitättömästä tehdään iso asia.

SL: Grey Mélangessa on monenlaisia sävyjä ja tasoja. Vaikuttaa myös siltä, että sinulla on ollut hauskaa sen kanssa ja prosessi on tarjonnut paljon oivalluksia. 

Minulle tuli siitä mieleen, että surulla ja sumulla on vain kirjaimen ero. Ja että surukin voi saman- tai sumunkaltainen suoja tai eriste: sekä sumun että surun sisällä voi olla ja hahmottaa maailmaa sieltä käsin. Mitä mieltä olet tästä?

AS: Suru on pelottava tunne, mutta toisaalta surussa voi olla myös turvallista olla. Siihen voi jäädä jumiin. Koen kantavani aika paljon surematonta surua. En tiedä, miten paljon se liittyy sumuprojektiin, mutta ainakin itsensä etsimisen prosessista siinä on ollut kyse koko ajan. 

Grey Mélangessa olen tietoisesti jättänyt kertomatta sen, miksi olin surullinen. Halusin käsitellä omaelämäkerrallisuutta metatasolla ja purkaa omaelämäkerrallisen teoksen rakentumista, ja surun syyn kertominen olisi vienyt liikaa huomion henkilökohtaisen elämäni tapahtumiin. 

Kun teoksen tekemisestä innostuu, tulee houkutus viedä se läpi, vaikka loukkaisi todellisia henkilöitä. Grey Mélangessa halusin pohtia sitä, miten voin kertoa omaelämäkerrallisista tapahtumista niin, että muut tapahtumissa mukana olleet ihmiset tunnistaisivat itsensä ja kokisivat, etteivät tule nähdyksi väärällä tavalla. Ja toisaalta samalla tunnustaa se, miten teos on aina on tekijänsä, ja että kuvatut henkilöt tai tapahtumat tulevat siis nähdyksi tekijän mielen mukaan. Valta kertoa on tekijällä. Tuo valta myös houkutteli ja halusin korostaa sitä.

Grey Mélangen kohdalla ajattelin, että se on ihan uusi asia ja nautin siitä. Mutta sitten se alkoikin liittyä aiempaan tekemiseeni ja olikin yhtäkkiä kokonaan samaa harmaaskaalaa ja sen toistamista! Itse asiassa jatkan sen parissa edelleen, ja työstän siihen liittyvää julkaisua. 

Julkaisu jatkaa näyttelyä, joka varioituu ja saa uusia tasoja, kuten esimerkiksi näyttelyn aiheuttamat reaktiot. Teen sitä yhdessä graafisen muotoilijan ja typografistin, Jaakko Suomalaisen kanssa, ja se ilmestyy toukokuussa Khaos Publishingin julkaisemana. 

Näyttelyä varten tutkin muotiputiikkien kylmää ja kaupallista estetiikkaa ja oman surun tuotteistamista. Ripsiväritahra on negatiivi, jota monistaa myytävien t-paitojen muodossa. Julkaisuun ei kuitenkaan tule ripustuskuvia näyttelystä, vaan näyttelyn rakentamisen aikana puhelimella otettuja kuvia työhuoneelta ja näyttelytilasta, jotka alleviivaavat teoksen rakentumista. Kyse on siitä, miten teos muodostuu: se ei ole sattuman summaa vaan lukuisia valintoja.

SL: Palaan vielä tuohon aiemmin sumututkimusten kohdalla mainitsemaasi itsensä etsimisen prosessiin. Missä määrin tämä liittyy taiteelliseen työhön ja siihen, että tunnistaa ja hyväksyy oman työskentelytapansa sekä eri vaiheet ja jumitukset, joita voi tulla eteen? Entä millaista työskentelysi konkreettisesti on?

AS: Muistelen ehkä Jari Silomäen joskus sanoneen, että aina voi valita millä tasolla työskentelystään puhuu. Sen voi tehdä hyvin konkreettisesti, esimerkiksi materiaalitasolla, tai sitten puhua todella teoreettisella ja abstraktilla tasolla. 

Konkreettisesta työskentelystäni voisin kertoa esimerkiksi, että kuvaan aina filmille, mutta käsittelen kuvia digitaalisesti. Tai että kirjoitan paljon käsin, ja silloin kynän ja muistikirjan on oltava tietynlaisia: vihkossa ei saa olla viivoja ja mustekynän pitää luistaa, jotta kirjoittaminen on nopeaa. 

Työni ovat aika rauhallisia, mutta minä en ole. Olen levoton eikä minulla ole rutiineja. Iina Esko haastatteli minua, Tuukka Kailaa ja Hertta Kiiskiä opinnäytetyhönsä, ja olin kateellinen, kun luin miten Tuukka menee pimiöön joka päivä. Kaipaisin rutiineja, joita voisin toistaa ja joihin voisin luottaa.

En tykkää työskennellä kotona, ja työhuonekin voi olla vaikea, jos on liian hiljaista. Jos olen yksin, täytän sen tilan liikaa. Rakastan olla kirjastossa tai kahvilassa ja residensseissä. Kehitimme Eeva Hannulan kanssa erästä opettamaamme kurssia varten sellaisen miniresidenssi-työmuodon. Siinä tarkoitus on miettiä, millaiset olosuhteet itselle mahdollistaa työnteon, ja sitten järjestää ne itselleen – pitää päättää, että ottaa sen ajan ja paikan, vaikka residenssi voisi olla vain kaksituntinen. 

Prosessit ovat erilaisia kaikille, ja on tärkeää opetella tuntemaan itsensä ja tunnistaa ne omat tapansa ja vaiheensa. Välillä sitä hukkaantuu jonnekin ja unohtaa, että tälle on kyllä syynsä. Tämänkin keskustelun aikana olen taas muistanut paljon asioita, ja ajattelin että huomenna alan skannata Rooman negoja. 

Oleilu omaelämäkerrallisten kuvien ja kuvaamisen äärellä on minulle keskeisintä. Etukäteen ei voi tietää, mikä on merkityksellistä vaan merkitykset tulevat siinä matkalla. Minulle se tekee koko prosessista mielekkään, ja usein itse prosessi on se teos – kaikki se kulkeminen, etsiminen ja merkitysten haravointi.

Artikkelikuva: Aura Saarikoski, Yritys tavoittaa sumun tihein kohta, 2019, performanssi kameralle (kuvaa rajattu)