Etäinen spektaakkeli - keskustelua Helsinki Biennaalista – EDIT

Sulje

Sulje

Etäinen spektaakkeli – keskustelua Helsinki Biennaalista

Kulttuurituottaja Heidi Backströmin ja kuvataidekriitikko Sanna Lipposen keskustelussa Helsinki Biennaalista esiin nousee kysymyksiä biennaalin teemasta Sama meri, immersiosta, paikkasidonnaisuudesta ja tuotannon roolista osana isojen taidetapahtumien kuratointia.

Heidi Backström: Kävin Helsinki Biennaalissa ja mulle jäi siitä fiilis, että haluaisin jutella jonkun kuvataideasiantuntijan kanssa asiasta syvemmin. Nautin monista yksittäisistä teoksista ja siellä oli hyvin suunniteltuja asiakaspolkuja, mutta jokin siinä jäi häiritsemään mua näin perusjamppana ja helsinkiläisenä taiteen ystävänä, joka odotti biennaalilta paljon. Ehkä myös ammatillisesti kulttuurituottajana. Voidaanko ottaa tällainen julkinen, tekstimuotoinen kohtaaminen kriitikon kanssa? 🙂

Sanna Lipponen: Hei jes, ilmoittaudun todellakin vapaaehtoiseksi tähän! Mua on myös mietityttäneet biennaalin toteutus sekä sen tavoitteet, teemat ja motiivit monella tavalla. 

Erilaisten näyttelyiden ja taidetapahtumien tuotannollisesta puolesta ja sellaisesta käytännöllisemmästä kokemuksesta keskustellaan ainakin mun nähdäkseni lopulta aika vähän. En itsekään pysty hahmottamaan, mitä tällaisen biennaalin järjestäminen suojellulle saarelle oikeasti tarkoittaa? Ne kaikki työtunnit, logistiikka, luonnonsuojelulliset näkökulmat, tekniikka ja infra, mutta myös kuratointi, yleisötyö ja kaikki. 

Ja Helsinki Biennaalin kohdalla aika olennaisia pointteja on saavutettavuuden lisäksi ihan käytännön kokemukseen liittyvät aspektit vierailijalle: saariympäristö sääolosuhteineen, matkat sinne, miljoona pientä sisätilaa, joihin mahtuu parhaimmillaan vain kaksi ihmistä kerrallaan ja useita pitkäkestoisia teoksia, mistä seuraa enemmän tai vähemmän jonottamista. Teosmäärä on aikamoinen ja varmaankin aika moni kävijä syystä tai toisesta ohittaa osan teoksista ja paneutuu toisiin. Se, millaisena biennaalin ja mitkä teokset kukin näkee ja kokee, voi siis vaihdella aika paljon.

Tavoitteet ja konsepti vs. saarirealismi

HB: Meille sattui nyt elokuun puolivälissä surkea keli, jonka johdosta ei ollut jonoja, mutta toisaalta palvelut ja osa teoksistakin oli suljettu tai huollossa, joten emme saaneet ihan täydellistä kuvaa sen vuoksi saaren sujuvuudesta tai kokonaisuudesta. Toisaalta, en tiedä onko biennaaleissa edes tarkoitus nähdä kaikkea? En itse asiassa taida edes tietää, mitä biennaali tarkoittaa muuta kuin kahden vuoden välein toistuvaa tapahtumaa… 

Helsinki Biennaali tarkentuu nettisivuillaan “kuvataidetapahtumaksi, joka tuo korkeatasoisen nykytaiteen merelliseen Helsinkiin”. Jotenkin siihen sanana yhdistyy mulla myös suuruus ja arvostus. Se biennaali-sana kohottaa jo itsessään kummasti.  

SL: Moni teos on tosiaan ollut suljettuna huollon vuoksi. Esimerkiksi juhannuksen tienoilla uutisoitiinkin siitä, että vajaat kymmenen teosta oli huollettavana. Nämä huoltotyöt liittyivät helteiden ja ukkosten vuoksi kellarirakennuksiin kertyneeseen kosteuteen ja lisäksi Jaakko Niemelän Laituri-teoksen vesipumppujärjestelmään. Kävijälle on tietysti harmillista, jos ei näe tiettyjä teoksia vierailullaan, mutta tuotannon näkökulmasta on kuitenkin ymmärrettävää, että tällaisessa hankkeessa vastaan tulee varautumisesta huolimatta vaikka minkälaisia yllätyksiä.

Jo ennen koronaa taidekentällä on puhuttu paljon siitä, miten messut ja biennaalit paisuivat paisumistaan, vaikka talouskasvukin oli jo pysähtynyt niiden kohdalla, maailma palaa ja joku Venetsiakin uppoaa. Ja kun korona iski, oli aika pysäyttävä kuva, että vaikka Espanjassa ARCOmadrid-taidemessut ehdittiin järjestää helmi-maaliskuun vaihteessa 2020, sama tapahtumapaikka toimi vain muutamaa viikkoa myöhemmin koronaviruspotilaiden kenttäsairaalana. 

Helsinki Biennaalin kohdalla on varmaankin itsestään selvää, mutta silti hyvä muistaa, että sen valmistelun on täytynyt olla pitkä prosessi ja maailma on muuttunut toiseksi siinä välissä. Kansainväliseksi spektaakkeliksi suunniteltu biennaali muuttuikin saavutettavaksi lähinnä kotimaiselle yleisölle. Ja ehkä suurempien biennaalien kohdalla onkin selvempää se, että niiden kiertelyyn kannattaa varata useampi päivä. 

 

HB: Me oltiin itse asiassa yötä Vallisaaren kainalossa olevassa Kuninkaasaaressa, että biennaalikokemuksemme jakautui kahdelle päivälle. Se oli hyvä kyllä. Mutta en tiedä tekisinkö sitä lauttamatkaa itse montaa kertaa kuitenkaan.

Biennaalille on laitettu tavoitteeksi 300 000 kävijää. Kuulin, että saarelaisten mukaan nykyinen noin 120 000 hengen kävijämäärä on ihan maksimi saaren fasiliteeteille. Kun tehdään juttuja tällaisissa poikkeavissa paikoissa, minusta ihan ajattelun lähtökohtana tulee olla paikan kantokyky. Vallisaari on vieläpä ihan aidosti herkkä ja ainutlaatuinen alue luontonsa puolesta. Kahviloita ja vessoja voidaan tuoda tiettyyn rajaan asti, mutta ei loputtomasti ja miksi pitäisikään! Taide on huipputärkeää, mutta luonto tärkeämpää, minulle siis.

Ja sitten myös se, että jos Vallisaaressa olisi tuplasti jengiä, niin ne jonot 40 minuutin videoteoksiin olisi ihan älyttömiä! Toki jos ei olisi koronarajoituksia, niin voisi ottaa enemmän ihmisiä yhteen tilaan, mutta joka tapauksessa ei niihin ikiaikaisiin huoneisiin vallattomasti väkeä mahtuisi ilman pandemiaakaan.

Luonnon lisäksi mietin myös saarta saavutettavuuden näkökulmasta. Biennaali on ilmainen, mutta saareen pitää päästä joko omalla veneellä tai yhteysaluksella, eli täysin ilmainen se ei ole. Liikuntarajoitteisten ja muidenkin vinkkelistä saaressa ja sen tiloissa on hankala kulkea, kun on sorateitä, kynnyksiä, hämärää. Tästähän puhui julkisuudessakin muun muassa Helsingin Invalidien yhdistyksen puheenjohtaja Kristiina Karhos. Tämä palautuu siihen kysymykseen, että kenelle biennaali on?

SL: Niinpä. Vaikka biennaali on ilmainen ja kaikille avoin, se ei kuitenkaan ole. Kiinnostaisi myös tietää, millainen on biennaalin peruskävijä. Omassa kuplassani se on näyttänyt tavoittaneen erinomaisen hyvin ainakin 30-40 -vuotiaat kulttuurista kiinnostuneet helsinkiläiset. 

Ja kuten sanoitkin, tuo 300 000 kävijän tavoite todellakin tuntuu hurjalta sekä saaren että biennaalikävijän näkökulmasta. Ylipäätään Vallisaari ja sen ainutlaatuinen luonto biennaalin tapahtumapaikkana ja ehkä jonkinlaisena tekemisen lähtökohtana herättää mussa hyvin ristiriitaisia tuntemuksia. Iloitsen siitä, että kävijänä saan nauttia saaresta sekä saaren luonnon ja taiteen yhdistelmästä. Toisaalta tuntuu siltä, että saarta pitäisi suojella kaikelta siltä.

Jaakko Niemelä: Laituri 6, 2021 ©Maija Toivanen/HAM/Helsinki Biennaali 2021

Marja Kanervo: A-rappu, 2020 ©Kirsi Halkola/HAM/Helsinki Biennaali 2021

Paikkasidonnaisuus ja immersio

HB: Hei joo, toi “saari tekemisen lähtökohtana”! Vaikka ymmärtääkseni taide oli osittain tehty tosiaan suhteessa saareen, mua vaivasi immersion puute. Joka liittyy kuratointiin, luulen (enhän siis tiedä, kun oon pertsa tässä). Se alku koko kokemukselle oli TODELLA ankea. Kun lautasta noustaan odotettuun biennaalisaareen, tarvitaan 2020-luvulla joku boomzigavauvau-juttu, jotain instagram-ystävällistä, jotain monentasoiset tapahtumakävijät tervetulleeksi toivottavaa, jotain nostattavaa ja erityistä. Nyt ohjattiin työmaakonttiin katsomaan todella hidasta teosta ja sitä seurasi heti joukko teoksia homeisessa Luotsitalossa!

Erilaisia taidokkaita immersiivisiä talonvaltauksia nähdään Suomessakin niin paljon – erityisesti esittävän taiteen tekijöiden masinoimina –, että se alkaa olla todella viritettyä ja vaativaa. Osa Luotsitalon näyttelyistä liittyi Vallisaareen, mutta ei kaikki. Siihen nähden, että 95 prosenttia Biennaalin kävijöistä aloittaa tapahtumakokemuksensa tästä pisteestä, minusta hassattiin iso mahdollisuus vielä lujemmin luoda kävijälle suhdetta Vallisaareen, sen historiaan, luontoon ja ihmisiin.

SL: Ensivaikutelmalla on varmasti iso merkitys, ja mulla se oli onneksi toisenlainen. Eka teos, jonka mä näin biennaalissa, oli Niemelän Laituri 6 (2021). Ainakin siinä hetkessä se oli samaan aikaan sopivan mahtipontinen, kaunis valuvaan veteen muodostuvine sateenkaarinen ja uhkaava tulevaisuusnäkökulmansa vuoksi. Siinä kiteytyi ilmastokriisi ja biennaalin teema Sama meri. 

Luotsitalon kohdalla musta on myös sääli, kun kuulin ja luin siitä, ettei Marja Kanervon teos A-rappu (2020) ilmeisesti olisi kestänyt rakennukseen tehtäviä tekniikka- ja ilmanvaihtoasioita ja sen takia se on koettavissa vain videodokumentaation muodossa. Teosta Vallisaaren kontissa katsoessani en tosin tästä tiennyt, eikä biennaalin sivuilla musta myöskään erityisemmin mainita sitä. 

Vallisaaren kohdalla musta tuntuu, että paikkasidonnaisuuden merkitys ja odotukset sen suhteen korostuvat ainakin omalla kohdallani erityisen paljon. Ja ehkä juuri niiden odotusten vuoksi tuntuu, että se paikkasidonnaisuuskin jää turhan pinnalliseksi tai päälleliimatuksi joissakin teoksissa. 

Birit & Katja Haarla, Outi Pieski: Guhte gullá / Here to hear, 2021 ©Maija Toivanen/HAM/Helsinki Biennaali 2021

HB: En tiennyt myöskään tuota A-Rapun kohtaloa ennen kuin sä kerroit sen…

Mun lempiteos taisi olla ne Lehmuskujan pöllit! Eli Janet Cardiffin ja George Bures Millerin FOREST (for a thousand years…) -ääni-installaatio (2021). Teoksessa istuttiin metsässä ja kuunneltiin asioita, joita metsä voi kuulla tuhannessa vuodessa. Tavallaan se oli tosi simppeli äänisuunnittelijan abc, mutta sellaisenaan nerokasta, PAIKKASIDONNAISTA taidetta! Satoi kaatamalla ja silti istua tonotin sateenvarjoni alla kuin tatti ja kyynelehdin teoksen herättämiä affekteja.

SL: Paikkasidonnaisuuden näkökulmasta ja itse asiassa muutenkin yksi kohokohtia koko biennaalissa on mulle Birit & Katja Haarlan ja Outi Pieskin teos Guhte gullá / Here to hear (2021). Vallisaaren tai biennaalin teeman sijaan se kiinnittää huomion juuri siihen tilaan Aleksanterinpatterissa, johon se on installoitu. Rakastan sitä, miten Mari Boinen joiku ja Tuomo Purasen elektroninen musiikki täyttävät holviston ja Haarlojen kehot liikkuvat ja välkkyvät seinillä. Pelkästään kirjoittamalla siitä, kuulen sen musan päässäni ja alan vähän notkua. 

Toinen mulle mieleenpainuva teos on Hayoun Kwonin 3D-animaatio 489 vuotta (2016), joka kuljettaa todella kauas Vallisaaresta, Koreoiden väliselle demilitarisoidulle vyöhykkeelle. Teos on omalla tavallaan tosi immersiivinen – välillä unohdin katsovani animaatiota ja metsä muuttui todeksi ja kuljin siellä kertojan mukana hengitystä pidättäen. Jo teoksen valmistumisajasta aavistaa, ettei sillä ole syntyessään ollut mitään yhteyttä Helsinki Biennaaliin. Silti Kwonin teos sopii sinne hyvin: Koreoiden rajavyöhyke ja sen luonto kohtaavat Vallisaaren maanpuolustus- ja sotahistorian ja niin ikään omaleimaisen luonnon. Lisäksi pimeä ja pienehkö tila, jossa on kuin syvällä maan alla, tuntuu erityiseltä paikalta kokea teos. 

Janet Cardiff & George Bures Miller: FOREST (for a thousand years…), 2012 ©Maija Toivanen/HAM/Helsinki Biennaali 2021

HB: Biennaalissa oli nyt aika paljon videoteoksia sisätiloissa. Mikä aiheuttaa saletisti jonoja, etenkin nyt koronarajoitusten aikana. En ihan ymmärtänyt, miksi se oli niin videopainotteista? Ja teknistä muutenkin. Pandemia-aikana hankalaa, mutta saari ja site specific -ajattelu ei muutenkaan mulla yhdisty perinteisiin videoteoksiin tai edes tilallisiin liikkuvan kuvan teoksiin välttämättä, kun koko ajan ollaan esimerkiksi kosteuden armoilla paitsi ulkona myös linnoituksissa sisällä. Tuottajan painajainen, heh.

Toisaalta taas, vaikka jurnutan nyt vähän videoteosten määrästä, niin kaipasin isoja mappauksia, lisättyä todellisuutta eli ar:ää, pelillisyyttäkin lisää. Minusta ne kuuluvat 2020-luvun kuvataiteeseen. Ainut vr:ksi kutsuttu teos oli 360-video eikä virtuaalista todellisuutta, jos haljotaan hiusta. Siitä Paweł Althamerin Seitsemän vankia -elokuvasta (2020) tykkäsin kyllä tosi paljon ja se oli onnistunein näkemäni 360-teos, ei sillä. Siinä se 360 ei ollut kikkailua vaan aidosti otti katsojan immersioonsa ja perusteli valittua formaattia.

SL: Mä tykkäsin myös Althamerin vr-elokuvasta ja siihen liittyvästä dokkarista sekä erityisesti siitä, että ne oli tehty yhdessä naapurisaaren eli Suomenlinnan vankien kanssa. 

Videoteokset ja pienet tilat kävijärajoituksineen noinkin isossa kokonaisuudessa on melkoisen haastava yhtälö myös kävijän näkökulmasta. Sitä tuotannollista puolta en melkein edes uskalla ajatella. En tajua, miten ne kaikki kamat, teokset, tekniikka ja kaikki on pystytty tekemään. 

Kuratoinnin suhteen on ulkopuolisena vaikea sanoa, mitä se missäkin yhteydessä tarkoittaa. Onko yhteys taiteilijan ja kuraattorin välillä tiivis ja pitkäkestoinen vai työskentelevätkö taiteilijat itsenäisesti teosten parissa? Minkä verran keskustellaan sisällöistä ja toteutuksesta? Minkä verran erilaiset realiteetit budjetista tiloihin liittyviin rajoitteisiin vaikuttavat teokseen tai sen esitystapaan? Miten hyvin tieto kulkee eri suuntiin prosessin aikana? Missä määrin ajatellaan kokonaisuutta ja missä määrin yksittäisiä taiteilijoita ja teoksia? 

Biennaali on kaikkineen ihan uskomaton ponnistus ja sitä on selkeästi tehty pieteetillä ja kunnianhimoisesti, tähdätty ainutlaatuiseen spektaakkeliin. Voiko tämä kääntyä itseään vastaan? Että sitten fiilis lopputuloksesta jää kokonaisuutena jotenkin vähän riskittömäksi ja etäiseksi? 

Monesti näyttelyissä ja biennaaleissa myös nousee ne jotkut tietyt teokset, joita jaetaan Instagramissa kyllästymiseen asti. Tällaista ilmiötä mä en ole Helsinki Biennaalin kohdalla huomannut, vaikka tuntuu, että Vallisaari on näkynyt omassa feedissäkin tosi tiuhaan.  


HB: Paitsi se Dafna Maimonin Indigestibles-suoli (2021)! Se on instagrammable art! Mutta kertooko se mitään Vallisaaresta tai Helsinki Biennaalista tai Samasta merestä… Se mainitsemasi Niemelän Laituri 6 oli huollossa juuri kun me oltiin siellä, olisiko se ollut sellainen?

Mutta tuosta kysymystesi sarjasta! Niin me ostettiin se esitekin, jotta saataisiin kaikki tieto ja syke irti, mutta ei sitä ollut kamalasti tarjolla. Miksi juuri nämä taiteilijat, nämä teemat (siis taiteilijoiden ja teosten omat aiheet) suhteessa biennaalin teemaan Sama meri… Ja tosiaan, mua kiinnostaa paitsi ammatillisesti myös ihan katsojana se valtava työ, jota taustalla on. Mitä tästä ajattelee HAMin tekninen tiimi, mikä heidän sanavaltansa oli? Tai yleisötyön tekijät tai museovahdit?

SL: Totta! Maimonin teos on täysin Instagram-vetonaula! Niemelän laituri on suuresta koostaan huolimatta ehkä liian hienovarainen someen ja myös vähän hankala ängetä yhteen kuvaan. 

Taiteilijavalinnoissa ainakin itselle välittyy sekä kunnianhimoisuus että tietty varman päälle pelaaminen. Nimilistalla on enimmäkseen sopivan tunnettuja ja kiinnostavia nimiä. 

 

HB:  Mulle se tekijöiden kokoluokka tai profiili oli just biennaalille sopiva, että ei sinne kuulu ihan aloittelevat tekijät, mutta ehkä paikallisia pienempiäkin nimiä olisi voinut olla enemmän esillä ja joku yllätyksellisyys tosiaan. 

Muuten! Jotain ihan uutta ja avaavaa koin! Julkisen tilan taide aukesi ja jutteli mulle biennaalissa ihan uudella tapaa! Mulla ei ole kovin voimakasta suhdetta patsaisiin ja sen sellaisiin pysyviin taidemonumentteihin, mikä on säälikin. Nyt, kun niissä oli liikuteltavuuden ja kodittomuuden elementit läsnä, niistä tulikin hyyyvin mielenkiintoisia. Esimerkiksi sen nyt biennaalin ajan Vallisaaren ja Kuninkaansaaren välisellä aallonmurtajalla olevan Alicja Kwaden Big Be-Hiden (2019) lopullinen paikka onkin Kalasatama. Isohko, siihen aallonmurtajalle tehdyltä näyttävä, merta ja kahta puolta (jonka nyt ajattelin niinä saarinakin) alleviivaava teos on nyt osa villiä, kohta osa uutta mutta arkista lähiöelämää. Inspiroiduin valtavasti.

SL: On mahtavaa, että moni biennaalissa esillä oleva teos jää osaksi HAMin kokoelmaa ja julkiseen tilaan. Mä taas jumahdin Kwaden palleroiden eli Pars pro Toto -teoksen (2018) kohdalla kollegan esittämään ajatukseen sitä, miten ne keskustelevat täydellisesti Vallisaaren kallioiden ja merimaiseman kanssa, ja lässähtääkö niiden teho jossakin Kalasataman kaltaisessa ympäristössä.

Alicja Kwade: Pars pro Toto, 2018 ©Maija Toivanen/HAM/Helsinki Biennaali 2021

Biennaalista inspiroituminen ja jälkimainingit

HB: HAM on mulle tosi rakas ja innovatiivinen kotikaupungin taidemuseo, mutta tämä biennaali ei sitä ollut samaan tapaan. Mutta! Monet niistä Inspired by -leiman alle otetuista teoksista kaupungissa sitten taas onkin avantgardea ja progressiota ja 2020-lukua osuvimmillaan!

En siis ihan tiedä, mikä se #inspiredbyhelsinkibiennaali -konsepti on, mutta esimerkiksi Todellisuuden tutkimuskeskuksen Esityskioski ja Tom Rejströmin ja Otto Sandqvistin Ocean Ecstatic -teos Yrjönkadun uimahallissa osui mun ajatukseen korkeatasoisesta nykytaiteesta. Toivottavasti siis tämä osio jatkuu ja vahvistuu tulevaisuudessa Helsinki Biennalissa. Nyt en tiedä, onko näitä edes listattu mihinkään yhteen?

SL: Ai että mä olisin halunnut nähdä sen Ocean Ecstaticin! Ja myös W A U H A U Sin Suurenmoinen sotku -esityksen, joka tosin on osa biennaalin varsinaista ohjelmaa. (On toki ihan oma keskustelunsa, mutta rajoitusten vuoksi tuntuu siltä, että missaan koko ajan jotain ihania esityksiä, näyttelyitä ja tapahtumia, joihin pääsee vain pieni määrä ihmisiä ja joihin en tajua ilmoittautua ajoissa.)

Lunttasin vielä biennaalin sivuilta, että “[b]iennaalin ohjelmaa on rakennettu myös yhdessä kaupungin palvelujen, yhteisöjen ja kaupunkilaisten sekä taidekentän toimijoiden kanssa. Helsinki Biennial Inspired -kokonaisuus esittelee biennaalista inspiroituneita kulttuuri- ja kuvataidetapahtumia.” Tämä osallistaminen on mahtavaa mutta oma koordinointinsa ja hommansa tossakin kaikessa on!

Kävin katsomassa Suomenlinnassa kaksi tällaista näyttelyä: HIAPin tuottaman näyttelyn Terve, ja kiitos taas kaloista, joka on ensimmäinen hongkongilaisten taiteilijoiden ryhmänäyttely Suomessa, sekä ryhmänäyttelyn Island of Empathy on esillä Helsingin taiteilijaseuran ylläpitämässä HAA Galleriassa sekä Malmitalon galleriassa. 

Kävin myös Taiteilijoiden saari -näyttelyssä Harakassa. Se ei siis ole osa biennaalia tai siitä inspiroitunutta ohjelmaa. Silti se on juuri sitä, mitä biennaali sanoo olevansa – ja samalla vastalause sille. Paikkasidonnaisuus toteutuu siellä oikeasti tosi monella tasolla. Se on paikka, johon jokaisella taiteilijalla on suhde ja jossa he työskentelevät. Lisäksi saari on läsnä todella monien teosten teemoissa ja materiaaleissa. Sellaiseen saarta syleilevään ja tutkivaan, siitä innostuneeseen ja konkreettiseenkin otteeseen nähden biennaalin taiteilijoiden tai teosten – ehkä jopa koko biennaalin? – suhde Vallisaareen jää jotenkin etäiseksi. Tätä on tosi hankala sanallistaa, koska nautin monista teoksista ja biennaalista, mutta silti mulle siitä jää jotakin puuttumaan. Ehkä jotakin sellaista kokeilevuutta, rohkeutta, herkkyyttä tai intiimiyttä, joka voi tämän kokoisessa ja muutenkin haastavassa tuotannossa jäädä jalkoihin?

Topi Kautonen (1921–2011): maalauksia, yksityiskokoelma ©Maija Toivanen/HAM/Helsinki Biennaali 2021

HB: Biennaalissa on vähän valloittajan vikaa. Harakan taiteilijoilla on suhde saareensa. Biennaalilaisilla 98 % ei.

SL: Paitsi Topi Kautosella (1921–2011), joka asui Luotsitalon D-rapussa ja maalasi sen sisätiloja ja Vallisaaren maisemia. Kautonen tuntuu jollain lailla koko biennaalin sydämeltä, joka vähän hukkuu sinne kaiken sekaan. Ja huh, tämä sitaatti Kautosen haastattelusta vuoden 1992 Kodin Kuvalehdestä:

”Minulle on tullut vakaumus, että ihmisessä on ilmeisesti geeni, joka panee hänet tuhoamaan itsensä. Tästä johtuu, että keksi ihminen mitä hyvänsä, se ennemmin tai myöhemmin kääntyy häntä itseään vastaan. Ihminen kuvittelee olevansa jotain muuta kuin luomakunnan osa. Onhan täysin järjetöntä, että ihminen tuhoaa ympäristönsä, kun hän samalla tietää, että tuhoaa myös itsensä.”

 

HB: Huuh! Kylmät väreet!

Harakan näyttelyä odotan! Se on mulle HAMin ohella yksi lempipaikkoja Helsingissä. Ja ihan kiva, että eivät ole lähteneet “inspiroitumaan biennaalista” Harakassa vaan tehneet omaa juttuaan, omilla ehdoillaan, naapurissa tapahtuvasta pöhinästä piittaamatta.

Onko sulla jotain haaveita Helsinki Biennaali 2023:n suhteen? Mä ymmärsin, että biennaali on tarkoitus järjestää ainakin pari kertaa vielä Vallisaaressa. Tuleekohan siellä jatkossa aina olemaan HAMin päänäyttelyn taiteilijoiden isot teokset? Tarkentuukohan teema ja teosten suhde siihen? Menettääkö saari vau-faktorinsa tultuaan tutuksi? Vai onko seuraava biennaali selkeästi ulkomaalaisille vieraille, ja mitä se edes tarkoittaisi? Huomaan, että mulla nousee vaan kysymyksiä. Mikä tarkoittaa varmaan ensisijaisesti innostusta ja odotusten tarkentumista seuraavaa editiota kohtaan! Mä toivon, että esityksiä ja esitysten tekijöitä otetaan vielä enemmän mukaan ja osaksi tavalla tai toisella. Mua liikuttaa ihan kamalasti se, että W A U H A U Sin Suurenmoinen sotku on yksi HAMin kokoelmiin jäävistä teoksista. Se on innovatiivista, että esitystä voidaan ajatella näin ja taltioida kaupunkilaisia varten!

SL: Sama! Biennaalin tulevaisuus todellakin kiinnostaa, mutta lähinnä se herättää mussa vain innostuneita kysymyksiä! Syveneekö suhde saareen, millaisia taiteilijavalintoja tehdään? Miten jatkossa hyödynnetään jo kertyneitä kokemuksia? Mitä jos biennaali järjestetäänkin jossakin muualla kuin Vallisaaressa? Mihin kaikkiin uusiin suuntiin biennaali voi morfautua? Ainakin haluaisin ajatella, että tämä oli vasta alkusoittoa.

 

HB: Kiitos, että ryhdyit tähän ajatusten vaihtoon! Saataisiinpa lukea tuotannon mietteitä jostain vielä, ja taiteilijoiden tietysti. Oliko tämä se, mitä odotettiin (koronalantraus huomioiden)? Kuultiinko kaikkia? Voittiko helsinkiläinen taidemaailma?

Vallisaari ©Matti Pyykkö/HAM/Helsinki Biennaali 2021

 

Helsinki Biennaali on avoinna 26.9. asti.

 

 

Teksti: Heidi Backström ja Sanna Lipponen

 

Artikkelikuva: Dafna Maimon Indigestibles, 2021. ©Maija Toivanen/HAM/Helsinki Biennaali 2021 (rajattu alkuperäisestä kuvasta)

EDIT on vuonna 2014 perustettu julkaisu, jossa kirjoitetaan nykytaiteen sisällöistä, taiteilijoista, näyttelyistä ja ajankohtaisista ilmiöistä kulttuurin kentällä.

info@editmedia.fi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *