Helsingissä Sörnäisten rantatiellä sijaitseva Porukalle on jaettu työhuone sekä tila taiteelliselle työlle, ajattelulle ja seuraavat kolme viikkoa myös yleisölle avoimelle ryhmänäyttelylle. Tilassa työskentelevät kuvanveistäjä Man Yau, video- ja esitystaiteilija Jaakko Pietiläinen, kuvataiteilija Elina Vainio, taidemaalari Jussi Niskanen, kuvanveistäjä Hermanni Saarinen, kuvataidekasvattaja Juuso Tervo sekä kuvataiteilija ja kuraattori Sakari Tervo kertoivat EDITille tilan jakamisesta, yhteisöllisyyden haasteista ja siitä, miltä työhuoneen avaaminen yleisölle tuntuu.

Voitteko kertoa aluksi, mikä on Porukalle?

Man Yau: Porukalle ei ole kollektiivi, vaan kutsumme tätä yhteistä tilaamme Porukalleksi. Me kaikki seitsemän työskentelemme tavalla tai toisella taiteen parissa, mutta emme ole kaikki taiteilijoita, vaan niin sanotusti art workers. 

Olemme työskennelleet tässä tilassa alkuvuodesta 2019 lähtien, ja sitä ennen lähes kaikki meistä työskentelivät eri tiloissa Kalliolanrinteellä Alppilassa. Tunsimme toisemme kuitenkin jo aiemmin, kaikki kuuluivat tavalla tai toisella samaan kaveriporukkaan. Porukalle-nimen keksi noin vuosi sitten Sakarin 5-vuotias lapsi Lilli.  

Miten yhteisöllisyys määrittelee toimintaanne – vai ajatteletteko toimintaanne yhteisöllisenä?

Jussi Niskanen: Musta yhteisöllisyys ei varsinaisesti ole meidän toiminnan ydintä, vaan se on enemmän käytännön olosuhteista seuraavaa. Yhteisöllinen toiminta on usein kompromissien tekemistä, ja mulle taas taiteen tekeminen on niin idealistista, ettei siihen sisälly mitään kompromisseja.

Eli erityisesti tämä konkreettinen tila on määrittänyt teidän yhteisöä tai yhteistyötä. Miten yhteisen tilan jakaminen näkyy työskentelyssänne tai arjessa?

Man: Meillä on jollain tavalla aika samanlainen työskentelytapa. Mun osalta se on tuntunut aika luonnolliselta. Vietämme täällä aika paljon myös vapaa-aikaa, ja on tuntunut kivalta, että työhuoneen myötä ollaan alettu tehdä yhdessä erilaisia asioita: itse olen opettanut keramiikkaa ja Elina järjestänyt värjäystyöpajan. Ne on laajentanut myös sitä omaa taiteellista tekemistä. Ja meillä on myös aika paljon virkistyspäiviä [hah]…

Elina Vainio: Niiden ideana on ollut usein sellainen keskinäinen tietotaidon ja osaamisen jakaminen. Jonkun tekemisen äärellä voi myös vaihtaa kuulumisia ja purkaa jotain patoumia muille. Yhdessäolo tuntuu aika luonnolliselta – usein se voi olla vain joku arkinen hetki, jonka jakaa toisten kanssa. 

Hermanni Saarinen: Mulla tämä tila on vaikuttanut työskentelyyn siten, että olen joutunut skaalaamaan työskentelyä. Ennen olen tehnyt isompia töitä, kun olen ollut yksin tilassa. Nyt täytyy ottaa muut eri tavalla huomioon. Mutta se on myös hyvä, että joutuu välillä muuttamaan omaa työskentelyään eikä aina tee samalla tavalla. Ja tässä on tietenkin se keskusteluyhteys, joka avaa uusia tasoja työskentelyyn: joku sellainen assosiaatioverkosto, jossa toiset ihmiset tilassa syöttää asioita, joista syntyy erilaisia vuorovaikutussuhteita.

Juuso Tervo: Itselleni täällä oleminen on tärkeä osa omaa työskentelyä. Se ei ole tavallaan osa päivätyötä, vaan osa sitä laajempaa ajattelua. Teen mieluummin keskittymistä ja ajattelua vaativaa työtä täällä, ja tuntuu, että olen saanut täällä kiinni siitä, mikä on se mun oma tekeminen. Se on tullut ehkä meidän yhteisistä keskusteluista ja ylipäänsä yhdessäolosta. Me puhutaan aika paljon omista töistä ja näytetään niitä toisillemme. Se eroaa jakamisen tavoista ja muodoista, joita olen akateemisessa maailmassa kohdannut.

Onko korona vaikuttanut työskentelyynne tai työhuoneella olemiseen?

Jaakko Pietiläinen: On jännä miettiä, miten paljon tiivis yhdessäolo on tullut juuri koronan kautta. Kun alussa piti rajata näkemispiiriä, rajattiin se aika selkeästi meidän työhuoneporukkaan. Korona on korostanut myös suhdettani työn tekemiseen. Normaalioloissa saattaisi olla tanssi- tai teatteritöitä, joita tekee toisenlaisissa tiloissa, esitystiloissa ja työryhmissä. Nyt ne on täysin leikkaantunut pois, joten on koko ajan täällä. Valveillaoloajasta varmasti vietämme enemmän aikaa täällä kuin kotona.

Sakari Tervo: Koen itseni etuoikeutetuksi, että on ollut kodin ulkopuolinen paikka, jonne olen voinut tulla korona-aikana. Se, että on tällainen fyysinen tila , jossa voi työskennellä  ja sosialisoida, on mulle tosi tärkeä. 

Onko yhteisöllisyydessä tai työtilan jakamisessa jotain haasteita?

Jussi: Mun mielestä siinä on paljon haasteita. Kaikki haasteet ei ole sinänsä negatiivisia. Haasteeton elämä on tylsää, eikä silloin kehity ihmisenä eikä tekijänä. Kun on mukana yhteisössä, joka on muodostunut semiorgaanisesti kavereista, tutuista ja pahimmillaan puolisosta, siinä tulee mukaan toisenlaista painolastia. Jos vertaan vaikka työpaikkaan, mikä on sekin yhteisö missä on haasteita, mutta niitä ei väritä muut sosiaaliset suhteet. 

Man: Itselleni isoin haaste on vapaa-ajan ja työn rajaaminen. Pystyn helposti olemaan 24 tuntia vuorokaudessa töissä ja välillä kun vietämme täällä vapaa-aikaa, hoidankin vahingossa työasioita.

Elina: Itselläni on ihan eri kokemus. Tämän kolmen vuoden aikana on selkeästi muotoutunut, että kello 10–19 on työpäivä, ja muuten vapaa-aikaa. Tietysti päiviin tulee välillä taukoja, jos ei ole hirveä deadline. Se on toisaalta myös tekniikkasidonnaista, koska kun itselläni on niin sanotusti padat kuumina, niin eri työvaiheet tulee saattaa alusta loppuun tietyssä järjestyksessä.

Onko jotain sellaista, jota olette oppineet tai omaksuneet toisten työskentelystä?

Sakari: Kun viettää paljon aikaa tiettyjen ihmisten kanssa, alkaa huomaamattakin ajattelussa tapahtua yhteneväisyyttä. Mutta me tehdään  kuitenkin aika erilaisia juttuja, joten on mielenkiintoista seurata toisten ja oman työskentelyn muuttumista tavallaan samaan suuntaan, mutta ei sitten kuitenkaan.

Elina: En myöskään koe, että työskentelyni olisi muuttunut, mutta kuitenkin tulee puhuttua aika paljon jostain taidemaailman tendensseistä. Esimerkiksi miksi näyttelyn pitää olla aina tietyn näköinen. Meillä on aika yhteneväisiä ajatuksia siitä, mihin se voisi mennä. Ehkä täällä nousee esiin sellaisia laajempia ajatuksia tai aiheita, joita voi pureskella yhdessä.

Juuso: Taiteilijana työskentely ymmärretään tässäkin porukassa hyvin eri tavoin.  Kuvataidekasvattajana minusta on kiinnostavaa pohtia, minkälaisia maailmassa olemisen muotoja nämä erilaiset tekemisen ja ymmärtäminen tavat mahdollistavat opiskelijoille. Nämä pohdinnat vaikuttavat myös siihen, mihin suuntaan haluan omaa opetustani viedä. Vaikka täällä työskenteleminen ei ole osa opetustyötäni, niin vaikuttaa se silti vahvasti pedagogiseen ajatteluuni ja toimintaani.

Jussi: Musta tekee aina hyvää nähdä, miten toiset työskentelee, vaikkei siitä kauhean konkreettisesti ottaisi itselleen mitään. Se avartaa ja se yhteistyöskentelyssä on aina hyödyllistä, kun taiteen tekeminen on kuitenkin pahimmillaan aika yksinäistä ja putkinäköistä hommaa. 

Oletteko tehneet jotain yhteisiä teoksia tai taiteellisesti yhteistyötä?

Jaakko: Yhteisteoksen tekemisen tuntuu vähän vieraalta juuri siksi, että se on jotenkin tämän paikan luonteen ja historian vastaista. Me ei olla pyritty missään vaiheessa tekemään mitään yhteistä teosta, vaan me toimitaan tässä tilassa yhdessä, ja se tuottaa orgaanisesti yhteistyön muotoja.

Elina: Meidän teoksia sisältävät myytävät “eväskorit”, Boom Baskets, oli tavallaan yhteisteos, jossa huomasi, että ihan hyvin se sujui, kun koko paketti oli omissa käsissä. Mutta jos joku ehdottaisi yhteisteoksen tekemistä, niin itsellä tulisi siihen vastareaktio. Tuntuu, että se vaatisi niin paljon vääntämistä. Boom Baskets oli sopivalla tavalla tuote, johon jokainen saa tehdä oman jutun siihen yhteiseen konseptiin. 

Boom Baskets oli myös keino rahoittaa nyt avautunutta Easy Fit -näyttelyä. Mistä idea rahoittaa taiteellista työtä tällä tavoin syntyi?

Sakari: Se tapahtui oikeastaan halusta ja pakosta. Me haettiin apurahoja, mutta ei saatu. Me myös haluttiin kokeilla  muita tapoja rahoittaa näyttelytoimintaa kuin apurahat. Ettei näyttely jäisi tekemättä, koska ei saatu siihen rahoitusta. Musta siinä on jotain hienoa, että voi pienimuotoisella teosmyynnillä kattaa niitä kuluja mitä näyttelyn tekemisestä aina syntyy. Ja sekin tuntuu jotenkin raikkaalta, että miten taiteen myymisen voisi ajatella positiivisena asiana, kun usein siihen tuntuu liitettävän sellainen negatiivinen “kaupallistapaskaa” -fiilis. 

Hermanni: Se on mielestäni voimaannuttava asia, että voi tehdä asioita taidekentällä myös sen perinteisen apurahakuvion ulkopuolella. Se oli tosi silmiä avaavaa. Mutta ei ehkä jatkuvana toimintamallina, vaan juuri vaihtoehtona toteuttaa yksittäinen hanke.

Easy Fit -näyttelyssä teiltä kaikilta nähdään jonkinlainen teos, esitys tai teksti. Lisäksi olette kutsuneet mukaan muutamia taiteilijoita tai taidealan tekijöitä. Mistä idea tähän näyttelyyn lähti?

Man: No mulle tämän näyttelyn tekeminen lähti rehellisesti siitä että taiteellinen tekeminen on tuntunut hyvältä, just tässä porukassa Porukalle-tilassa. Joten idea on jälleen aika orgaanisesti ja huomaamatta muotoutunut tähän pisteeseen. Joku meistä on jonkun illan aikana alkanut puhumaan näyttelyn teosta josta muut ovat innostuneet. Koronan takia on jouduttu siirtämään näyttelyä parikin kertaa, joten prosessista tuli odotettua pidempi, mutta sitäkin ihanampi!  

Sakari: Siihen liittyi myös aika käytännöllinen lähestymistapa, että miten tätä työtilaa voisi käyttää näyttelytilana. Työhuonenäyttelyitä on toki tehty ja tehdään, että ei tässä olla keksimässä uutta, vaan pohditaan olemassa olevien käytäntöjen mahdollisuuksia ja arvottamista. taidetta voi ja saa kokea myös tällaisessa aika intiimissä tilassa, jossa on omanlaisensa yhteisö taustalla. Kyse on oikeastaan siitä miten ja missä taiteesta tehdään julkista ja kenelle. Nämä kysymykset ovat mielestäni tosi tärkeitä ja haastavia.

Jussi: Työhuonenäyttelyhän on melkein klisee, vähän semmonen “Nilsiänkadun peikkoluola”.  Se on hyvässä mielessä vähän nuhjuinen konsepti, mikä on musta helpottavaa.

Elina: Ollaan puhuttu paljon vaikka siitä, minkälainen on näyttelyteksti ja se konventio. Että mitä muita vaihtoehtoja on. Vaikka seinätekstit ja asiat, jotka on niin vakiintuneita, että niitä ei enää edes oikein ajattele, että voiko niitä jotenkin kiertää.

Sakari:. Mietin myös kävijämäärien laskemista ja tilastoimista. Että se usein rinnastetaan näyttelyiden “onnistumiseen” tai “vaikuttavuuteen”. Mutta eihän se lukumäärä sitä oikeasti kerro. Kävijöiden hengenmaisemia on hankala tilastoida, joten lukumäärää käytetään paremman puutteessa mittarina. Helposti sitä itsekin sortuu ajatukseen, että mitä enemmän ihmisiä paikalla sen parempi. Vaikka eihän se tietenkään niin ole. 

Kertokaa näyttelystä, mitä siellä nähdään?

Elina: Jokainen meistä on tehnyt tätä varten uuden työn. Ollaan puhuttu paljon siitä, minkälaisia rinnastuksia niiden ja kaiken muun täällä olevan lomassa syntyy.

Man: Musta on ollut tosi mielenkiintoista nähdä kaikkien taiteellisia prosesseja täällä työskennellessä. Siihen yhdistettynä meidän tiivis yhdessäolo, joka tuli myös koronan myötä, ja kokonaisvaltainen työ ja vapaa-aika. Toivottavasti, kun näyttely avautuu, niin samalla täällä on merkkejä siitä, mitä tapahtuu idean ja valmiin teoksen välillä. Se on itselleni merkittävää ja ehkä kiinnostavin juttu täällä.

Samalla jännittää aika paljon. Mulle tosi viimeistelty lopputulos on aina tosi tärkeä, en halua yhtään näyttää niitä hikipisaroita mitä sen työn taakse kuuluu. Toisin sanoen, esitän teokseni nyt itselleni aivan uudella tavalla, sen syntysijoilla.

Hermanni: Mietin itse tätä samaa. Työhuoneella näyttelyn pitäminen tuntuu hieman kiusalliselta, kun täällä on läsnä se työprosessin synnyttämä ylimääräinen törky. Törky, joka rajautuisi pois, jos valmiit teokset siirrettäisiin konventionaaliseen näyttely-ympäristöön. 

Juuso: Palaten aiempaan kommenttiini, niin edustamme itse hyvin erilaisia tekemisen tapoja ja halusimme tämän heijastuvan myös ensi viikon tapahtumapäivässä ja siihen kutsuttujen tekijöiden valinnassa. Päivää ideoidessa tärkeäksi kantavaksi teemaksi nousi ajatus työhuoneesta jakamisen ja tekemisen tilana. Työhuoneella keskeneräisyydet ja hiljalleen muotoutuvat prosessit ovat aina läsnä tekijän itsensä lisäksi myös muulle porukalle, ja tapahtumapäivään halusimme kutsua mukaan tekijöitä, joiden tekemistä – oli se kuvataidetta, musiikkia, kirjoittamista tai kaikkea tätä – olisi meistä ihana päästä todistamaan, ellei jopa jakamaan. Viime ystävänpäivänä julkaisemamme Kudelma-zine oli harjoitelma tämänkaltaisesta tekemisen jakamisesta ja toimi eräänlaisena alkusoittona tapahtumapäivälle. Itseäni kiinnostaa valtavasti se, kuinka jakaa asioita toisten kanssa ilman, että heti asettuu jakamisen konventioihin. Lyhyesti sanottuna, kuinka tehdä jakamista toisin?

EDIT on yksi tapahtumapäivän esiintyjistä ja haastattelu on osa yhteistyötä.

Easy Fit! 13–29.8.
Porukalle, Sörnäisten rantatie 33 D, Helsinki

Artikkelikuva: Porukallen väkeä palaamassa rakkaaksi muodostuneesta, mutta yleisesti parjatusta kauppakeskus REDIstä, 2021.