Avaan juuri saapuneen sähköpostin. Valitettavasti Teille ei myönnetty apurahaa. Pettymys on karaistuneelle apurahanhakijalle usein vain hetkellinen, mutta tällä kertaa kielteinen päätös tuntuu syvemmällä. Tulonlähteet ovat ohentuneet ja horisontti on epävarma. Lohdutan itseäni, että huonomminkin voisi mennä – olenhan sentään saanut Taikelta koronatukea.

Poikkeusvuosi 2020 ajoi useat ihmiset uuteen elämäntilanteeseen. Eräät tarttuivat siveltimiin ja vähintään yhtä monet päättivät viimein kirjoittaa vuosikausia mielessä muhineet suuret ja pienet romaanit. Ketjureaktion toisessa päässä maaliskuussa 2021 käytiin sosiaalisessa mediassa oikein ”keskustelua” siitä, kuka voi kutsua itseään taiteilijaksi. Onko ikiaikaisempaa ja epäkiinnostavampaa aihetta olemassakaan!

Huomattavasti mielenkiintoisempaa olisi mielestäni keskustella siitä, mikä on hyvää taidetta ja millaiset olosuhteet sellaisen syntymisen mahdollistavat. Mitä ”oikeat” taiteilijat tekivät poikkeusvuonna, millaista taidetta he loivat? Entä mitä teoksia jäi tekemättä, kun taiteilijat keskittyivät anomaan säälittäviä murusia sieltä täältä tai huonoimmassa tapauksessa joutuivat vaihtamaan alaa? 

Viihteestä ei ainakaan ole ollut pulaa: suoratoistopalvelut ovat täyttyneet tietokoneen ruuduilla tapahtuvista Zoom-kauhuelokuvista, ja HBO tuotti useassa maassa omat eristysajan lyhytelokuvasarjansa. Kirjallisuuden puolella ilmestyi muun muassa Kosmoksen kustantama ja Pontus Purokurun toimittama Tartunta-antologia. Kuvin pandemia-aikaa on käsitelty esimerkiksi HAMin Outo arki -verkkonäyttelyssä, alueellisten valokuvakeskusten kansainvälisessä Mass Isolation -hankkeessa sekä viitteinä lukuisissa taidenäyttelyissä, joissa olen vieraillut.

Erityisen vaikutuksen minuun teki Turun taideakatemiassa opiskelevien Ville Ruuskan ja Jontte Sundbergin yhteisnäyttely Creosote orienteering vanhalla ratapihalla Turussa. Suurpiirteinen kartta apunaan taiteilijakaksikko kutsui katsojan kulkemaan joutomailla ja hylätyissä junavaunuissa. Teoksia saattoi löytää mitä yllättävimmistä paikoista. Anarkistinen tilainterventio muistutti ihmiskulttuuriin sisäänkirjoitetusta tarpeesta matkustaa, eksyä ja ihmetellä. Vain muutaman päivän ajan esillä olleet luonnosmaiset, keskeneräisyyttään syleilleet teokset lohduttivat minua aikana, jolloin museot ja sisärajat pysyivät säpissä, ja jolloin jokainen meistä on enemmän tai vähemmän kesken, välitilassa ja yksin. Kuitenkin yhtenä aurinkoisena huhtikuun viikonloppuna taiteilijat kollegoineen ja opiskelukavereineen saattoivat istua raiteilla ja vain nauttia elämästä ja taiteesta. 

Pysyvämpää, painettua visuaalista historiankirjoitusta edustaa tuore valokuvakirja Poikkeustila 2020. Hannamari Shakyan ja Hanna Weseliuksen toimittamassa, 160 suomalaisen valokuvaajan yhteishankkeessa kuvaajat käänsivät katseensa itseensä ja dokumentoivat intiimisti arkeaan ensimmäisen poikkeuskevään ajan. Osallistuin projektiin myös itse. Kirjaa edelsi verkkosivusto, jolla kuvia julkaistiin lähes reaaliaikaisesti viikoittain. Silloin kuulin palautetta, että kuvia oli hankala katsoa, koska ne olivat liian todellisia. Niistä tuli kuulemma epämukava olo. Yhyy! Elämme aikamoisessa lintukodossa, jos kriisikuvastomme on pelkkää keskiluokkaisen turvallista etätyötä ja Wolt-annoksia. Sairaaloita saati ruumiita suomalainen kuvasto ei käsitä.

Vuotta myöhemmin joidenkin mielestä kuvat ovat yhä liian lähellä. Voi olla, että tunnistamme kriisiaikana syntyneen taiteen arvon vasta myöhemmin, kun olemme saaneet kokemuksiimme riittävästi etäisyyttä. Valokuvaamalla kirjoitamme menneisyyden joka päivä uudelleen ja uudelleen, ja nyt syntyvät teokset saattavat saada kokonaan uusia merkityksiä tulevaisuudessa.

Toisen maailmansodan aikana kokoamassaan teoksessa War Primer (1955) näytelmäkirjailija Bertolt Brecht irrotti aikansa propagandistisia lehtikuvia kontekstistaan ja kirjoitti niiden rinnalle vihaisia epigrammeja. Teosta voi lukea ajankuvana sekä Brechtin henkilökohtaisena tilityksenä maanpaosta, mutta kuva–runojen teemat tiedonvälityksen objektiivisuudesta demokratian kriisiin ja fasismiin resonoivat aivan omalla tavallaan totuudenjälkeisessä ajassamme, jossa populistinen laitaoikeisto kasvattaa pelottavasti suosiotaan.

Poikkeusajoilla on jotain muutakin yhteistä: historioitsija Timothy Snyder kertoo teoksessaan Tyranniasta – 20 opetusta 1900-luvulta (2017), kuinka natsijuristi Carl Schmitt kuvaili fasistisen vallankäytön perustuvan nimenomaan poikkeuksen ideaan. Siinä valtaapitävät tuottavat yleisen käsityksen, jonka mukaan nykyhetki on poikkeuksellinen. Kansalaiset vaihtavat vapauden valheelliseen turvallisuuden tunteeseen, kunnes johtaja lopulta muuttaa poikkeustilan pysyväksi hätätilaksi.

En kiistä aikamme poikkeuksellisuutta enkä viruksen vaarallisuutta, mutta kun katson kuvia Uudenmaan sulusta ja poikkeuslain käyttöönoton julistamisesta, mieleeni palautuu Snyderin ajatus siitä, kuinka vapauden ja turvallisuuden välillä ei välttämättä ole kompromissia. Kun perusoikeuksia rajoitetaan kerran, voidaan niin tehdä myös jatkossa entistä helpommin. Minua pelottaa, millaisiin tekoihin Jussi Halla-aho voisi pääministeriksi noustessaan kyetä.

Toivon todella, että Poikkeustila 2020 -kirjan kuvat toimivat tulevaisuudessa hyvänä muistona siitä, kuinka me lopulta selvisimme viruksesta, yksin mutta yhdessä. Kauhuskenaariossani katson kuvia, joissa paikoin hölmön onnellisina, jopa rentoutuen, me noudatimme ennakoivaa kuuliaisuutta ja alistuimme esivallan käskyjen alle.

Toisaalta mietin, onko poikkeustilan kuvissa lopulta mitään poikkeuksellista. Jos maahan haudattavaan aikakapseliin sisällytettäisiin kourallinen kuviamme, mitä muuta ne lopulta edustaisivat kuin hieman keskimääräistä parempia otoksia suhteellisen tavallisen näköisestä arjesta? Eikö samanlaisen kuvan tyhjästä ravintolasta saisi myös normaalien aukioloaikojen ulkopuolella? Onko poikkeustilan kuvista mahdollista keskustella ilman niitä määrittävää kontekstia?

(Konteksti on piru, jonka kanssa etenkin usea kuvataiteilija painii. Visuaalisen tekemisen sanallistaminen – siis itsensä myyminen – rahoittaville tahoille on monille hankalaa. Luojalle kiitos, ettei korona-aika ole näkynyt hakuilmoituksissa kohdennettuna teemana! Toki rajatapauksia on tullut vastaan, kuten Koneen Säätiön huvittava oksymoroni, kotiresidenssihaku. Sen sijaan taidetta esittäville toimijoille, gallerioille ja kolmannelle sektorille suunnattu digitaalisen näyttelytoiminnan kehittelytuki olisi varmasti paikallaan pidemmälläkin tähtäimellä.)

Oli teoksen tarkoitus tai aihe mikä hyvänsä, on tärkeää muistaa, että teoksella on aina arvo myös tekijälle itselleen. Usein kyseessä on jopa sen ensisijainen arvo. Kaikkoavat mahdollisuudet ja menetetyt tulot ovat täsmäisku taiteilijuuden ytimeen. Siksi tekemättömäksi jäävät teokset satuttavat taiteilijaa. Vuosien työ valuu hukkaan. Ja niin taiteilija nousee kuitenkin sohvan pohjalta, jos ei nyt barrikadeille, niin apurahajärjestelmiin perustelemaan työnsä ja arvonsa aina uudelleen. Oli pandemia tai ei, koen valtavaa painetta kehittää projekteja vastaamaan kulloisiakin vallalla olevia diskursseja. Stressi heijastuu myös koronatukien hakemiseen. Tiedän, ettei uutta ole aina pakko keksiä, mutta jokin todistamisen tarve minuun on iskostunut ja pinttynyt.

Haluaisin vain kirjoittaa hakemuksiin: tällä rahalla elvytän itseäni.

Tai: tällä rahalla haaveilen toteutumattomaksi tuomittujen teosten jälleensyntymästä.

Rahaa ei kuitenkaan riitä kaikille, niinhän sitä sanotaan. En rupea vauhkoamaan varallisuuden uudelleenjaon potentiaalista, mutta parahdan hieman kuitenkin. Kun rahaa ei riitä kaikille, jää yhä useampi yksin ja turvatta, ja silloin meidän täytyisi seistä toistemme tukena. Valitettavasti solidaarisuus unohtuu helposti, kun vallitsevat rakenteet ohjaavat meitä toimimaan toisiamme vastaan. Kilpailu apurahoista, jopa koronatuista, peruselämisen edellytyksistä, on tiukkaa. Se katkeroittaa ja saa meidät kadehtimaan toisiamme. Se myrkyttää luovuutta.

Nuoren Voiman esseessä kääntäjä ja kirjoittaja Janne Löppönen siteeraa aktivisti Antti Rautiaista, kuinka taiteilijat kokivat vielä 1960–70-luvuilla itsensä etuoikeutetuksi ryhmäksi ja ajoivat työväenluokan vapautumista, kun sittemmin taiteilijoista itsestään on tullut sorrettu vähemmistö, joka kykenee edistämään asioita vain oman viiteryhmänsä sisällä. Löppönen ehdottaa, että taiteilijoiden kannattaisi liittyä yhteen muiden heikommassa asemassa olevien ryhmien kanssa. Siihen onkin olemassa nyt konkreettiset edellytykset, kun Suomeen on syntymässä uusi, erityisesti alustatyöntekijöistä koostuva työväenluokka. Kaikkien maakuntien taiteilijat ja pitsakuskit liittykää yhteen!

Parempien olojen ajaminen vaatii myös taiteilijoiden ja taiteen lajien välistä solidaarisuutta. Kenttä on pirstaleinen, mitä kuvastaa esimerkiksi Laura Frimanin kolumnia seuranneen keskustelun maalarikeskeisyys. Tai että valokuvasta puhuttaessa on usein epäselvää, mikä edes on valokuvaa. Kirjailija ja valokuvaaja Teju Cole havainnollistaa tätä instituutiotasollakin läsnä olevaa sekaannusta huomauttamalla, kuinka erilaisia valokuvia MoMAn ja Deutsche Börsen kaltaiset instituutiot arvostavat verrattuna vaikkapa World Press Photoon tai Pulitzeriin, vaikka teokset itsessään pakenisivat lokerointia: esimerkiksi Meeri Koutaniemen valokuvia esitetään yhtä lailla nykytaiteen museoissa kuin sanomalehdissä.

Tietysti on olemassa erilaisia valokuvauksia aivan kuten on olemassa erilaisia kuvataiteen, elokuvan, kirjallisuuden, musiikin ja esittävän taiteen lajeja, ja tämän erillisyyden hahmottaminen on tärkeää. Samaan aikaan on hyvä muistaa, että lopulta kaikki kuuluvat samaan suureen taiteen kenttään. Elokuvaohjaaja Claude Charbolia lainatakseni: “there are no [new] waves, only the ocean”.

Toivon, että viime aikojen keskustelut auttaisivat meitä näkemään tuon meren ja ottamaan askeleen kohti yhteistä rintamaa. Sitä vartenhan me olemme täällä: kasvattaaksemme ja tukeaksemme toinen toisiamme, heittääksemme ruokakassin rajan toisella puolella asuvalle sukulaiselle kuten Antti J. Leinosen kauniissa lehtikuvassa, tervehtiäksemme riskiryhmään kuuluvaa vanhempaa ikkunan takaa kuten Heli Blåfieldin koskettavassa muotokuvasarjassa.

Käyn uudestaan läpi omia viime kevään valokuviani. Työstin Poikkeustila-sarjaani joka päivä, kuten jokainen projektiin osallistunut kuvaaja oli sitoutunut tekemään. Eräässä kuvassani ihmiset flaneeraavat pitkin Turun jokirantaa ja makoilevat sen törmällä kuin nuoriso Benjaminin jälkeisessä Pariisissa konsanaan. Tai kuin Albert Camus’n Rutossa, he kiertelevät kaupungilla joutilaisuuttaan, ostavat kahvia mukaan katukahvilan luukulta ja ovat “mukautuvinaan hyväntuulisesti kaiken todennäköisyyden mukaan vain hetken kestäviin harmeihin”.

Katson kuvaa tarkemmin. Mietin, että siinä me ihmiset kirmaamme kuin sonnit kesälaitumella; hetkeksi olemme unohtaneet tukalan navetan ja syksyllä saapuvan teurasauton. Puhelimeni uutissovellus ilmoittaa, että taide- ja kulttuuriala on saamassa yli 120 miljoonan euron tukipaketin. Hetken me olemme toiveikkaita. Hetken me olemme onnellisia. Hetken me olemme yhtä. 

Kirjallisuutta:

Brecht, Bertolt: War Primer (Verso Books 2017)
Camus, Albert: Rutto (Otava 2012, suom. Juha Mannerkorpi)
Cole, Teju: Known and Strange Things (Random House Trade 2016)
Shakya, Hannamari, Weselius, Hanna (toim.): Poikkeustila 2020 (S&S 2021)
Snyder, Timothy: Tyranniasta – 20 opetusta 1900-luvulta (Siltala 2017, suom. Matti Kinnunen)

Kuva: Kari Kankainen / Museoviraston kokoelmat.