Saippuakieliä, muovi-ihoa ja lääkesieniä
11.2.2020
Sulje
Sulje
11.2.2020
Porin taidemuseossa esillä oleva näyttely Be Fragile! Be Brave! – Hauraus on urheutta -näyttelyn keskiössä ovat virolaisen Anu Põderin mielikuvitukselliset, rajut ja intiimit teokset.
Aaltopellillä lötköttäviä saippuakieliä, kesken katkeavia tai luonnottoman pitkiksi venyviä raajoja, spiraaleina itsensä ympäri kiertyviä kangastorsoja, kaavoitettuja tai muovista muotoiltuja naiskehoja ja valtava metallirakenne, jonka lomassa kierivät Kinder-munat. Virolaisen kuvanveistäjä ja installaatiotaiteilija Anu Põderin (1947–2013) teoksissa elävä ja tunnistettava kohtaavat elottoman ja vääristyneen. Teokset ovat mielikuvituksellisia ja intiimejä – herkkiä yllättävän rajulla tavalla.
Porin taidemuseossa esillä oleva näyttely Be Fragile! Be Brave! – Hauraus on urheutta on jatkoa Kumussa Tallinnassa vuonna 2017 nähdylle Anu Põder. Be Fragile! Be Brave! -näyttelylle. Molemmat ovat Rebeka Põldsamin kuratoimia, ja molempien keskiössä on Põderin tuotanto. Porissa esillä on lisäksi enemmän tai vähemmän teemaan kytkeytyviä teoksia Melanie Bonajolta, Liisa Hirschiltä, Alina Szapocznikowilta ja Iza Tarasewiczilta.
Monet Põderin teokset viittaavat ihmiskehoon, tutkivat ja tulkitsevat sitä uudelleen. Kangas ja muovi tuovat materiaaleina vartalonmuotoihin uusia ulottuvuuksia. Teoksissa Composition with a Torso and Child’s Hands (1986) ja Composition with Plastic and Synthetic Wool (1986) muovi-iho on kova ja kylmä panssari, ilman raajoja tai päätä. Ensimmäisessä torson muovikainalosta ja rinnan alta kulkeva kangas muistuttaa sideharsoa. Sen tapa kietoutua kehon ympärille ja sitoa se yhteen muiden asetelman elementtien kanssa on hauras ja hoivaava. Teoksen nimessäkin esiintyvät lapsen kädet ovat yksi näistä elementeistä. Pienet kämmenet sijoittuvat keskelle asetelmaa, sormet tunnustelemaan kohtaa, jossa halkaistun muovikehon sydän sijaitsisi.
Sama diagonaalissa katkeava muovitorso toistuu myös jälkimmäisessä teoksessa. Siinä sen ympärillä velloo villaa. Pyörteinä ja pötköinä kehoon liimautuvat tummanruskeat villatukot ovat kuin myrskyävä aallokko tai lahoavan puun peittämään pyrkivä kasvusto. Asetelmaa koossa pitävä ja sen lävistävä paksu puukeppi katoaa villan ja onton muovikehon uumeniin.
Põderin käsissä materiaalit muovautuvat ja latautuvat moninaisilla, merkityksellisillä tavoilla. Hauraat materiaalit – vaha, suklaa, saippua, kangas tai kipsi – näyttäytyvät vastakohtana monumentaalisten veistosten materiaaleille, joiden toivotaan säilyvän ikuisesti ja edustavan Neuvostoliitossa ja itsenäisessä Virossa virallisesti hyväksyttyjä suuria kertomuksia. Hauraat materiaalit muuttuvat ajan saatossa, kuluvat ja katoavat. Esimerkiksi teoksessa Tongues (1998) aaltopellillä lepäilevä joukko saippuasta tehtyjä kieliä on valmistettu uudelleen taiteilijan tekemistä muoteista.
Kielet ovat kuin etana-armada matelemassa leveässä muodostelmassa määrätietoisesti samaan suuntaan. Värimaailma on herkullista haaleanvaaleanpunaista ja suklaajäätelönruskeaa. Kielet ovat samanaikaisesti vastaansanomattoman söpöjä, olentomaisia ja jotenkin ällöjä. Ne assosioituvat sanontaan suun pesemisestä saippualla ja kommentoivat ajan julkista keskustelua kylmän sodan jälkeisessä yhteiskunnassa sekä laajempaa vanhan historian, sorron ja miehityksen aikojen siivoamisprosessia.
Kielet toistuvat myös teoksessa Lickers (2007) mutta kokonaan toisessa merkityksessä. Ne työntyvät vaaleanpunaisina, pitkinä ja kankaisina ulos verkosta ja foliosta muotoilluista, hapertuvia diskopalloja muistuttavista päistä. Kahden hahmon kielet kurottavat suusta ulos pitkälle kuin lumihiutaleita pyydystävällä lapsella. Kielestä tulee halun kuva ja elin, joka tunnistaa, muistaa tai maistaa uutta, suutelee, nuolee pitkiä lipaisuja.
Nuolijoiden viereen on sijoitettu Alina Szapocznikowin (1926—1973) kaksi veistosta. Difficult Age (1956) on materiaaliltaan pronssia ja First Love (1954) muovilla päällystettyä sementtiä. Veistokset jäävät näyttelyssä vaatimattomuudellaan ehkä statistin rooliin mutta tapa, jolla Szapocznikow käsittelee aikaa, sen kulumista ja mukanaan tuovia muutoksia sekä kuvaamansa ihmiskehon että käyttämiensä materiaalien kautta, nivoo ne vuoropuheluun Põderin teosten kanssa.
Yksi näyttelyn vaikuttavimpia teoksia on Iza Tarasewiczin (s.1981) installaatio The Means. The Milieu (2014–). Taiteilija on koonnut suurikokoisen, tuhansista osista koostuvan installaation tilaan käsin. Sen ohuet rakenteet ovat kuin ilmassa leijuvaa metallista, huolellisesti kudottua seittiä. Kevyet metalli- ja köysirakenteet muodostavat kehykset erilaisille sieniasetelmille ja kannattelevat niitä. Elävät, veistoksellisen kauniit sienet ovat kiinalaisessa lääketieteessä käytettyjä lakkakääpiä.
Installaation lomassa liikkuessa metallirakenteet avautuvat geometrisinä, kolmiulotteisina ja muuttuvat lumoavalla tavalla sen mukaan mistä suunnasta niitä katsoo. Niiden sisällä voi kulkea kuin metsän, sienirihmaston tai dystooppisen kasvihuoneen sisällä. Rakenteiden ryhdikkyydessä ja jopa rytmikkyydessä sekä tilan haltuun ottamisessa on jotakin todella hätkähdyttävää.
Tiloja tutkii myös virolaissäveltäjä ja kokeellinen muusikko Liisa Hirsch (s. 1984) kymmenkanavaisessa ääniteoksessaan Waterscapes of The Kokemäenjoki River (2019), jota varten Hirsch on tallentanut taidemuseon viereisen joen ääniä. Teoksessa kuultavat äänet on nauhoitettu joen pinnan ylä- ja alapuolelta yhden päivän aikana, 8.8.2019. Äänimaailma on kolmiulotteinen ja vaihtelee suloisesta pulpahtelusta ukkosmyrskyyn.
Melanie Bonajon videoteos Nocturnal Gardening (2016) on osa Night Soil -trilogiaa. Video koostuu neljästä eri lyhytdokumentista, joista kukin antaa äänen yhdelle naiselle ja avaa erilaisen näkökulman radikaaliin maatalouteen.
Yksi näistä näkökulmista on naisen, joka pitää teurastamoista pelastettuja sikoja tilallaan, jonne ihmisten on mahdollista tulla ja olla sikojen kanssa – helliä ja hieroa niitä. Videolla valtavat, vaaleanpunaiset ja laikukkaat siat kellivät tyytyväisen oloisina oljilla. Niillä on tilaa ja rauhaa ympärillään. Välillä kuvassa näkyy ihmisiä makoilemassa sikojen kanssa, nojailemassa niiden kylkiin ja silittelemässä niitä.
Levollisen kuva- ja äänikerronnan myötä kontrasti kerrottuun sisältöön on paikoin suuri. Kertojan ääni selittää, kuinka hän pyrkii toiminnallaan näyttämään tilalla vieraileville ihmisille, että siat ovat aistivia, upeita eläimiä. Hän haluaa tuoda ihmiset yhteen sikojen kanssa, yhteen luonnon kanssa sekä herättää keskustelua lihatuotannosta ja sen julmuudesta olematta naiivi tai antagonisoimatta lihatilallisia. Hän kertoo omista, häntä järkyttäneistä kokemuksistaan maatalouskoulussa ja bemareillaan pihaan ajavista pukumiehistä, jotka makoilevat pahnoilla sikojen kanssa ja kiittävät vierailun jälkeen siitä, että oppivat näkemään eläimet muunakin kuin rahana ja kuolleina kehonosina, lihakimpaleina.
Videossa kiteytyy Bonajon tapa tarkastella teoksissaan luonnon ja kulttuurin suhdetta, ihmisen suhdetta muihin lajeihin sekä tapoja haastaa kapitalismia leikin ja erityisesti empatian kautta. Naiivia tai ei, kyse on mahdollisuudesta palauttaa kadonnut yhteys.
Be Fragile! Be Brave! – Hauraus on urheutta esillä 23.2.2020 asti.
Porin taidemuseo
Eteläranta, Pori
Artikkelikuva: Anu Põder, Lickers (2007) | Kati Kunnas-Holmström, Porin taidemuseo.